Sain tällä viikolla ensimmäisen koronavirusrokoteannokseni. Hetki oli jotenkin juhlallinen, ja tunsin suurta kiitollisuutta.

Pandemian alussa nimittäin ajattelin, että tulen väistämättä sairastamaan koronan jossakin vaiheessa. Arvelin myös, että koska olen terve enkä kovin vanha, saan mahdollisen rokotteen vasta joskus vuosien päästä, koska ensin rokotettaisiin terveystyöntekijät ja riskiryhmät, vasta sitten me muut – kautta maailman.

Syynä kuvitelmiini oli se, että melko pian pandemian alkamisen jälkeen alettiin keskustella siitä, miten kehittyvien maiden rokotteiden saanti aikanaan varmistetaan.
Kansainväliset terveystoimijat, muun muassa Maailman terveysjärjestö (WHO), perustivat Covax-ohjelman, jonka kautta on ollut tarkoitus rokottaa tänä vuonna noin 20 prosenttia maailman väestöstä. Sen taustalla on jo kliseeksi muodostunut ajatus: pandemia ei ole ohi ennen kuin se on ohi kaikilta.

Tilanne alkoi kääntyä nurinkuriseksi kuitenkin melko nopeasti. Syksyn mittaan alkoi tulla tietoja siitä, että vauraat maat olivat neuvotelleet rokotteita itselleen Covaxin ohi jo ennen kuin ensimmäistäkään rokotetta oli markkinoilla. Jotkut maat varasivat itselleen moninkertaisesti enemmän rokotteita kuin olisivat tarvinneet. Pian Covax olikin pulassa, kun sille ei riittänyt rokotteita.

Intia ja Etelä-Afrikka ehdottivat Maailman kauppajärjestölle jo viime syksynä, että ongelma ratkaistaisiin luopumalla pandemian ajaksi rokotepatenteista. Rikkaita maita ja lääkeyhtiöitä asia ei innostanut. Pitäähän firmojen saada voittonsa.

Vuoden 2021 aikana on tuntunut siltä, että mitä kiihkeämmin WHO ja muut asiantuntijatahot ovat vedonneet rikkaisiin maihin rokotenationalismin hillitsemiseksi, sitä nopeammin rokottaminen on rikkaissa maissa edennyt.

Käyttäydymme kuin meillä olisi jonkinlainen erioikeus palata ensimmäisen normaaliin elämään.

Esimerkiksi toukokuussa WHO:n pääjohtaja Tedros Ghebreyesus Adhanom pyysi, että lapsia ja nuoria ei vielä alettaisi rokottaa. He eivät kuulu riskiryhmiin, ja matalan tulotason maista vasta 0,36 prosenttia oli tuossa vaiheessa saanut rokotteen. Osa rikkaista maista oli kuitenkin jo aloittanut heidän rokottamisensa, ja Suomessakin keskustellaan jatkuvasti yhä nuorempien ikäryhmien rokottamisen aloittamisesta.

On ollut hämmentävää katsoa vauraiden maiden itsekkyyttä. Käyttäydymme kuin meillä olisi jonkinlainen erioikeus palata ensimmäisen normaaliin elämään. Köyhien maiden rokotetilanteesta kyllä keskustellaan myötätuntoiseen sävyyn, mutta samalla pohdimme itse, joko kesäksi voi varata lomamatkan ja milloin pääsemme käyttämään festarilippumme.

Se, että eurooppalaisista yli kolmannes on saanut rokotteen ja afrikkalaisista kaksi prosenttia, tuntuu olevan jonkinlainen luonnonlaki.

Rokoteongelmista ei tietenkään voi syyttää pelkästään rikkaiden maiden itsekkyyttä. Vaikutusta on esimerkiksi sillä, ettei Intia ole enää pystynyt välittämään rokotteita köyhille maille oman koronatilanteensa takia. Joissakin kehitysmaissa rokotteiden jakelua hidastaa on logistiikka, joissakin konflikti.

On myös tunnustettava, että rikkaat maat ovat reagoineet WHO:n vetoomuksiin ja lahjoittaneet lisää rahaa sekä rokotteita köyhille maille. Tällä viikolla Euroopan parlamentti jopa taipui kannattamaan patenteista luopumista.

Voi olla, että muutos kuitenkin tapahtuu liian myöhään. WHO kertoi eilen, että esimerkiksi Afrikan maista lähes 90 prosenttia ei ole saanut syyskuuhun mennessä edes kymmenesosaa väestöstään rokotettua, ellei maanosa saa satoja miljoonia lisäannoksia.

Lopulta epätasa-arvo voi kääntyä meitä itseämme vastaan. Kukaan ei tiedä, millaisia virusmuunnoksia lähtee liikkeelle, jos pandemia pitkittyy.

Ulkoministeriön tuoreen Kehitys-lehden artikkeleissa huomautetaan myös, että rokotenationalismi voi vaikuttaa kansainvälisiin suhteisiin laajemminkin. Miksi kehitysmaat esimerkiksi jatkossa lähtisivät mukaan vaikkapa yhteisiin ilmastotoimiin, kun rikkaat maatkaan eivät ole suostuneet jakamaan rokotteita? Se on hyvä kysymys.

Kirjoittaja on Maailma.netin päätoimittaja.