Kimmo Kosonen odottaa vuoroaan hermostuneena. Edessä on tapaaminen 11 Aasian maan opetusministerin kanssa.

Hänen pitäisi esitellä ministereille toimittamaansa kirjaa (pdf), joka käsittelee äidinkielellä tapahtuvaa opetusta Kaakkois-Aasian maissa. Tavoitteena on vakuuttaa maiden johtajat siitä, että kouluopetuksen pitäisi tapahtua nimenomaan lasten omalla äidinkielellä, ei pelkästään kunkin maan valtakielellä.

Aikaa on kymmenen minuuttia.

”Kyllä siinä puntit tutisivat. En enää muista, millainen esitys oli, koska olin niin hermona. Indonesian ja Filippiinien ministerit kyllä kysyivät jotain”, Kosonen muistelee toistakymmentä vuotta myöhemmin etäyhteyden päässä kesämökillään Konnevedellä.

Kososesta piti oikeastaan tulla alun perin luokanopettaja. Monen mutkan kautta hänestä on kuitenkin tullut koulutuksen ja kielten tutkija sekä monikielisen koulutuksen asiantuntija ja lobbari, joka työskentelee etupäässä Kaakkois-Aasian maissa.

”En oikein itsekään ymmärrä, miten olen tähän päätynyt. Jos minulta olisi yliopistoon mennessäni kysytty, missä uskon olevani nyt, niin en olisi osannut sanoa. Se, mitä minulle on avautunut, on jotain sellaista, mitä en olisi ikinä voinut kuvitella”, Kosonen, 56, sanoo.

Maailma avautuu

Kososen lapsuus ei antanut viitteitä kansainvälisestä urasta, sillä hän vietti ”tyypillisen, suomalaisen keskiluokkaisen” lapsuuden Kymenlaakson ja Pohjois-Karjalan pikkukaupungeissa.

1960- ja 1970-lukujen Suomi ei ollut kovin monikulttuurinen, eikä tavallisissa perheissä juuri matkusteltu ulkomaille, saati haaveiltu työnteosta ulkomailla.

Kososta maailma Suomen ulkopuolella kiinnosti kuitenkin jo lapsena.

”Äiti kyseli, miksi en välillä lukisi romaaneja, sillä luin jo pienenä tietokirjoja. Olin kiinnostunut myös karttakirjoista, muista maista ja kulttuureista. Pidin maantiedosta ja englannista koulussa.”

Lukion jälkeen Kosonen suuntasi heti maailmalle. Hän meni ajan trendin mukaisesti vapaaehtoistyöhön israelilaiselle kibbutsille.

Sen jälkeen edessä oli paluu Suomeen armeijaan ja hieman myöhemmin luokanopettajaopinnot silloisessa Joensuun yliopistossa.

Siellä hänelle selvisi, että samalla voisi opiskella paljon muutakin. Hän valitsi kehitysmaatutkimusta, sosiologiaa, kielitiedettä ja englantia.

Samaan aikaan, 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, Suomi alkoi kansainvälistyä ja globaalit kehitysmaakysymykset nousivat opiskelijapiireissä pintaan.

”Silloin alettiin puhua siitä, miten hyväosaisia me Suomessa olemme. Siitä maailmanparantaminen tuli itselläkin mukaan”, Kosonen kertoo.

Hän ryhtyi tekemään väitöskirjaa Intian maaseudun tyttöjen koulutuskysymyksistä ja väitteli vuonna 1998.

Nykyinen ura käynnistyi kuitenkin jo vuotta aiemmin, kun Suomen Lähetysseura halusi laajentaa vähemmistökielityötään Kaakkois-Aasiaan. Kosonen ja hänen vaimonsa ryhtyivät työhön.

Perhe muutti Thaimaahan, jossa Kosonen vaimoineen asuu edelleen. Hän ryhtyi työskentelemään Lähetysseuran kautta SIL Internationalissa, kristillispohjaisessa järjestössä, joka kehittää vähemmistökielille kirjakieliä – ”tekee samaa kuin Mikael Agricola teki suomen kielelle.”

Poliittisesti herkkä aihe

Kosonen koulutti aluksi pääosin yliopistoissa kielitieteilijöitä esimerkiksi kielipolitiikasta, lukutaidosta ja monikielisestä koulutuksesta.

Työnkuva kuitenkin muuttui, sillä 1990-luvun ja 2000-luvun taitteessa kehitysyhteistyöpiireissä kävi kuhina. Kansainvälisissä järjestöissä oli alettu tiedostaa, että kehitysmaissa oli käynnissä valtava koulutuskriisi. Yhä useampi lapsi pääsi kouluun, mutta vaikutti siltä, etteivät lapset oppineet koulussa välttämättä edes lukemaan.

Yksi syy oli se, että monissa maissa lapsia opetettiin ja opetetaan yhä kielellä, jota he eivät ymmärrä. Opetuskielenä on joko entinen siirtomaaisäntien kieli tai suurimman etnisen ryhmän valtakieli.

Joidenkin arvioiden mukaan ainakin kolmannes maailman lapsista joutuu opiskelemaan kielellä, jota ei ymmärrä – Afrikassa jopa enemmistö.

Muutama vuosi sitten ilmestyneen YK:n tiede-, kasvatus- ja kulttuurijärjestön raportin mukaan 617 miljoonaa lasta on käynyt peruskoulun ilman, että on oppinut siellä edes perustason luku- tai laskutaitoa. Yksi syy on todennäköisesti se, ettei heillä ole mahdollisuutta saada opetusta omalla kielellään.

Kososen tehtäväksi tuli ryhtyä edistämään sellaista koulutusta, jossa lapsia opetetaan edes alaluokkien ajan näiden omalla äidinkielellä. Seurauksena oppiminen tehostuu ja myös muita kieliä opitaan helpommin.

Viimeisten 20 vuoden ajan hän on tehnyt akateemista tutkimusta monikielisestä koulutuksesta, kouluttanut järjestöjä, virkamiehiä, poliitikkoja ja asiantuntijoita ja vieraillut Aasian maiden päättäjien luona lobbaamassa monikielisen koulutuksesta puolesta.

Työ ei ole helppoa. Osa kehittyvistä maista vastustaa monikielistä koulutusta, koska ei usko sen onnistuvan käytännössä. Osa taas haluaa vaalia kansallista yhtenäisyyttä suosimalla yhtä pääkieltä. Länsimaista etenkin vanha siirtomaamahti Ranska suhtautuu nuivasti monikieliseen koulutukseen.

Kieltämättä suomalaisenkin korvaan kuulostaa mahdottomalta, että yhdessä maassa voitaisiin käyttää satoja eri kieliä opetuskielenä.

Se on kuitenkin mahdollista, Kosonen sanoo. Esimerkiksi Papua-Uuden-Guinean koulujärjestelmässä oli takavuosina 400 eri kieltä. Suomikaan ei ole huono esimerkki – täällä koulunsa voi periaatteessa käydä kolmella kielellä. Maahanmuuttajataustaisille lapsille on monissa kunnissa tarjolla täydentävää opetusta näiden omalla kielellä.

Hänen mukaansa avainasia on luottaa opettajien taitoihin ja antaa vastuuta paikallishallinnoille. Systeemiin satsaaminen maksaa itsensä takaisin.

”Omalla äidinkielellä oppiminen on ihmisoikeus, mutta monissa maissa parantuneet oppimistulokset taloudelliset perustelut vakuuttavat päättäjät parhaiten. Niissä maissa, joissa käytetään äidinkielistä opetusta, on laskettu, että monikielinen koulutus voi alkaa säästää rahaa jo 3–4 vuodessa. Tässä puhutaan vuositasolla kymmenistä miljardeista euroista.”

Vuosikymmenien työ

Monikielisyysasiantuntijan työ vaatii pitkäjänteisyyttä, sillä muutosten saaminen aikaan kestää vuosia. Esimerkiksi tämän jutun alussa mainittu 11 aasialaisministerin tapaaminen ei johtanut suoraan opetusvallankumoukseen.

”Voi kestää useita vuosikymmeniä, että jonkun päättäjän pään saa käännettyä, ja harva päättäjä edes on päättäjänä niin pitkään. Siksi olemme huomanneet, että vaikuttamistyötä kannattaa tehdä nuorten, alemman tason virkamiesten keskuudessa. Yritämme auttaa heitä ymmärtämään haasteet ja toivomme, että osa heistä päätyy vaikutusvaltaisiin asemiin myöhemmin”, Kosonen kertoo.

20 viime vuoden aikana ainakin Filippiineille, Myanmariin, Itä-Timoriin, Thaimaahan, Kambodžaan sekä jonkin verran myös Intiaan ja Nepaliin on saatu luotua monikielistä koulutusta.

Kosonen on kouluttanut opetusministeriön virkamiehiä esimerkiksi Kambodžassa, joka nykyisin tarjoaa monikielistä koulutusta useilla vähemmistökielillä. Filippiineillä puolestaan on nykyisin jo 60 kieltä valtion opetusjärjestelmässä – kymmenen vuotta sitten vain kaksi.

”Todennäköisesti miljoonat lapset saavat nykyisin vähän parempilaatuista opetusta. Ei voida sanoa, että se olisi suoraan meidän työmme seurausta, mutta tilanne ei varmaan olisi sama, jos emme olisi olleet näin aktiivisia viimeisten 25 vuoden aikana”, Kosonen sanoo.

Hän toivoo, että loput työurastaan hän pystyisi keskittymään erityisesti tulevien monikielisyysaktiivien mentorointiin. Perustyötä tarvitaan joka tapauksessa edelleen.

”Tämä on loppumaton työsarka. Pitää iloita niistä pienistä askeleista, joita on saavutettu.”