Muiden auttaminen on ollut ukrainalaiselle Zola Kondurille aina arkipäiväinen asia. 

Kun hän oli lapsi, hänen vanhempansa auttoivat kotiseudun muita romaneja selviytymään esimerkiksi lainopillisista kiemuroista tai viranomaisten kanssa asioimisesta. Samoin olivat tehneet näidenkin vanhemmat.

”Silloin en ajatellut, että se on ihmisoikeusaktivismia. Emme me edes tunteneet sellaista sanaa silloin 1990-luvulla. Kerran minulta kysyttiin, että oliko meillä suuria tavoitteita, kun aloitimme tämän työn. Mutta ideana oli vain auttaa ihmisiä. Vasta myöhemmin opin olevani ihmisoikeusaktivisti”, Kondur naurahtaa. 

Kondurin perhe kuuluu Ukrainan romanivähemmistöön, jonka kooksi arvioidaan 400 000 ihmistä. Heidän asemansa maassa on vaikea. 

Kuten muuallakin Euroopassa, syrjintä, kouluttamattomuus ja työttömyys ovat pitäneet monet romanit köyhinä vuosisatojen ajan. Elinolosuhteet ovat muita huonommat, ja he saavat heikommin peruspalveluita. Heidän asuinalueillaan ei aina ole puhdasta vettä, sähköä tai viemäröintijärjestelmää. Niillä alueilla, joilla romaneita elää paljon, koulutuksen laatu on huonompi. Valtaväestön asenteet heijastelevat mediaa, joka kuvaa romanit useimmiten rikollisina. 

Muutoksia parempaankin on tapahtunut, eikä kaikkien elämä ole samanlaista. Kondur itse on edistyksellisestä romaniperheestä ja sai käydä koulua lapsena.

Hänen isänsä perusti romaniyhdistyksen jo 1990-luvun alussa ja äiti Julia romaninaisten rahaston Chiriclin 2000-luvun alussa.Kondur oli yksi perustajajäsenistä itsekin. Nykyisin hän työskentelee Euroopan neuvoston vähemmistö- ja romanikysymysten asiantuntijana.

Hänellä on yhteyksiä myös Suomeen, sillä Chiricliä on jo vuosien ajan tukenut suomalainen Diakonissalaitos.

”Kaikki eivät suostu vuokraamaan asuntoa romaneille”

Romanivähemmistön elämä on muuttunut paljon sen jälkeen, kun Venäjä helmikuussa hyökkäsi Ukrainaan. Kondur pakeni Strasbourgiin Ranskaan, missä hän auttaa nyt romanijärjestöjä välittämään apua Ukrainan romaneille.

Sodan alkaessa romanit ovat olleet muita heikommassa asemassa. Moni on työtön ja ilman säästöjä, ja kun omaisuus on tuhoutunut, he ovat jääneet tyhjän päälle. 

Syvään juurtunut syrjintä on näkynyt sota-aikanakin. 

”Kaikki eivät suostu vuokraamaan asuntoa romaneille. Kun evakuointeja järjestettiin, eräs bussikuski ei suostunut ottamaan romaneita kyytiin, koska he kuulemma metelöisivät. Jouduimme järjestämään toisen kyydin”, Kondur kertoo etähaastattelussa.

Sodan alkuvaiheessa kaikkia romaneita ei myöskään päästetty pois maasta, sillä kaikilla ei ole henkilöllisyystodistuksia.

Sota on toisaalta myös lisännyt kansanryhmien välistä yhteishenkeä.

”Etenkin ensimmäisinä kuukausina etniset erot unohdettiin täysin, sillä sota haluttiin vain voittaa niin pian kuin mahdollista”, Kondur sanoo.

Hän huomauttaa, että romanimiehet ovat myös liittyneet armeijaan ja taistelevat muiden ukrainalaisten kanssa Venäjää vastaan. 

”Olemme tavallaan nyt tasa-arvoisia, koska haluamme voittaa ja puolustaa maatamme. Syrjintätapauksia on kuitenkin silti. Ja tärkein kysymys on, pystymmekö säilyttämään tämän yhtenäisyyden sodan jälkeenkin”, hän sanoo.

Romanit ovat kokeneet syrjintää myös maissa, joihin he ovat paenneet. Noin 100 000 romanin arvellaan paenneen Ukrainasta, joskin luvut muuttuvat kaiken aikaa. Esimerkiksi Moldovassa on kritisoitu sitä, että romanit on majoitettu muista erilleen heikkoihin olosuhteisiin.

Romaniyhteyshenkilöt korvaavat sosiaalityöntekijöitä

Kondurin perheen Chiricli-järjestö on sodan alkamisen jälkeen onnistunut jakamaan apua tuhansille Ukrainan romaneille. Rahoitusta se on saanut muun muassa Diakonissalaitokselta.

Chiriclin varsinainen tehtävä on aktivoida romaneita, jotta nämä saisivat lisää valtaa ja pystyisivät vaikuttamaan asemaansa yhteiskunnassa. Käytännössä tämä on tarkoittanut esimerkiksi romaninaisten valmentamista vaaliehdokkaiksi. Samalla tehdään myös vaikuttamistyötä, jotta valtio huomioisi romanien oikeudet paremmin. 

Erityisen hyvin on toiminut romaniyhteyshenkilöiden ohjelma, jota pyöritetään Euroopan neuvoston tuella useissa Euroopan maissa. 

Siinä koulutetaan romaneista eräänlaisia neuvojia, jotka auttavat muita romaneja saamaan julkisia palveluita. Samalla neuvojat itse saavat töitä. 

Palvelulle on tarvetta, sillä usein romanit eivät itse osaa ottaa tai uskalla ottaa yhteyttä viranomaisiin. 

Romaniyhteyshenkilöiden avulla on esimerkiksi saatu lapsia kouluun, hankittu ihmisille henkilöllisyystodistuksia ja lisätty rokottamista ja lääkärikäyntejä. 

”Yhteyshenkilöt ovat ensimmäisiä, joihin romanit ottavat yhteyttä. Siksi heidän työnsä on ollut tärkeää. Joissakin kaupungeissa he ovat korvanneet sosiaalityöntekijät”, Kondur kertoo.

Työ ei ole helppoa. Kaikki romaniyhteisöt eivät halua elämäänsä muutoksia. 

”Ihmisillä voi olla paljon ongelmia ja he haluavat nähdä välittömiä tuloksia. Se ei aina ole mahdollista. Mutta jos pari perhettä kokee saavansa, mitä tarvitsee, sana leviää ja yhä useammat ihmiset tulevat mukaan”, Kondur kertoo.

Vähemmistöjä ei saa unohtaa

Sota on pysäyttänyt kehityksen Ukrainassa, mutta kaikki kehitys ei ole mennyt hukkaan. Kondurin mukaan hänen uransa aikana suurin muutos on ollut se, että maassa on nyt paljon äänekkäitä romanijärjestöjä, joilla on hyvät mahdollisuudet toimia.

”Myös ihmiset itse ovat tietoisempia oikeuksistaan ja he tietävät, mistä pyytää apua. Yhteisöjen elämä ei kuitenkaan merkittävästi ole parantunut. Sitä varten valtion pitäisi toteuttaa romanistrategiaa.”

Ukrainan kansallinen romanistrategia uusittiin viime vuonna, mutta vielä sitä ei ole ehditty toteuttaa. Tärkeintä olisi työllisyyden ja koulutuksen parantaminen, Kondur sanoo.

Hän toivoo, että kun sota on ohi, romaneita ja muita syrjittyjä ryhmiä ei unohdeta.

”On tärkeää varmistaa, ettei esimerkiksi luoda eriytyneitä asuinalueita, kun rakennetaan uusia asuntoja. Romanien lisäksi vammaiset ihmiset ovat unohdettu ryhmä. Päättäjiä on muistutettava siitä, että haavoittuvat ryhmät otetaan mukaan, kun suunnitellaan sodan jälkeistä toipumista”, hän sanoo.

Zola Kondur kertoo työstään 27.9.2022 Diakonissalaitoksen webinaarissa.