Keskustelu turistiviisumien myöntämisen lopettamisesta venäläisille on vellonut koko syksyn ja kiihtynyt jälleen sen jälkeen, kun Venäjä ilmoitti osittaisesta liikekannallepanosta tällä viikolla.

Viisumien myöntämistä rajoitettiin jo syyskuun alussa pääosin sen takia, että venäläisten matkustelu koettiin epäreiluna samaan aikaan, kun ukrainalaiset kärsivät Venäjän aloittamasta sodasta.

”Pakotteiden on näyttävä myös tavallisten venäläisten arjessa. Ei ole oikein, että samalla kun Venäjä tappaa Ukrainassa siviilejä, venäläiset turistit matkustavat vapaasti Euroopassa”, sanoi aiemminkin kovia otteita vaatinut pääministeri Sanna Marin (sd) viime viikolla europarlamentaarikoille Helsingin Sanomien mukaan.

Aiemmin Marin on myös sanonut, että tavalliset venäläiset tukevat sotaa.

Toinen, nouseva argumentti on turvallisuus. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kirjoitti Twitterissä viime viikolla, että kuka tahansa turistiviisumia käyttävä voi olla turvallisuusuhka ja että uhka on kasvanut sotatilan takia. 

Kansa on samaa mieltä. Mothers for Peace -järjestö julkaisi eilen kyselytutkimuksen, jonka mukaan 85 prosenttia suomalaisista sulkisi rajat venäläisiltä sodan päättymiseen asti. ”On katsottava, että jokainen venäläinen on Venäjän hyökkäyssodan aikana turvallisuusuhka”, järjestö sanoi kannanotossaan.

Varmasti venäläisten matkustaminen tuntuu epäreilulta, mutta on kummallista, että maailman epäreiluus on tullut korkean tason poliitikkojenkin mieleen vasta Ukrainan sodan alettua.

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, ettei viisumien täyskieltoa tule. On kuitenkin huolestuttavaa, että julkisessa keskustelussa viisumien ympärillä pyörivät perustelut ovat olleet vähän sitä sun tätä. 

Mitä todellista hyötyä viisumien rajoittamisesta on ollut tai mitä hyötyjä täyskielto toisi? Mitä pitkäaikaisia seurauksia sillä voi olla vaikkapa venäläisten aseistakieltäytyjien kannalta? Perinpohjaisia perusteluita näkee tällä hetkellä harvoin. Pääasiana tuntuu olevan ”moraalinen närkästys”.

Varmasti venäläisten matkustaminen tuntuu epäreilulta, mutta on kummallista, että maailman epäreiluus on tullut korkean tason poliitikkojenkin mieleen vasta Ukrainan sodan alettua. Jostain syystä emme ole asettaneet viisumikieltoa vaikkapa sotarikoksista Jemenissä epäillyn Saudi-Arabian kansalaisille. Myös turkkilaiset ja yhdysvaltalaiset ovat saaneet matkustaa varsin vapaasti, kun katsotaan maiden johdon syntilistoja pitkällä aikavälillä. 

Mitä sitten, joku voisi sanoa. Ukrainan rinnalla seisominen on nyt tärkein tehtävämme. Sillä, miten yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos asioita ajetaan julkisessa keskustelussa oman mielipahan pohjalta, riskinä on, ettei perusteluita mietitä ja päätösten vaikutukset ovat jotain ihan muuta kuin pitäisi. Sellainen ei ainakaan oikeusvaltion toimintaa paranna.

Sillä, miten yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan, on paljonkin väliä.

Esimerkiksi Aamulehti mainitsi viime viikolla viisumikieltoa käsitelleessä pääkirjoituksessaan, kuinka vielä viime syksynä Tampere-Pirkkalan lentokentällä ”venäjän kieli kaikui lentoaseman käytävillä ja etuilua yritettiin harjoittaa perinteiseen malliin”. Epäselväksi jää, onko viisumeita lehden mielestä rajoitettava siksi, ettei Pirkanmaalla yleensäkään kaivata venäläisiä vai siksi, että näin vastustetaan sotaa. 

Jostain syystä epävarmoina aikoina on helppo turvautua mustavalkoiseen ja lyhytnäköiseen ajatteluun ja vaatia ”kovia keinoja”. Se on tavallaan ymmärrettävää, sillä Ukrainan sota osuu niin tavallisten kansalaisten kuin päättäjienkin perusturvallisuudentunteeseen. On myös selvää, että Ukrainaa kohtaan pitää osoittaa solidaarisuutta ja että keinot ovat vähissä.

Poliitikkojen tehtävänä on kuitenkin tehdä järjellä, ei tunteella, perusteltuja päätöksiä, jotka kunnioittavat olemassa olevia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Jos alamme nyt rakentaa yhteiskuntaa, jossa kokonaisia ihmisryhmiä voidaan määritellä turvallisuusuhaksi tai rangaistuksen tarpeessa oleviksi, mitä seuraavaksi? Ukrainan rinnalla seisominen on demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamista, ja sen soisi näkyvän myös kotimaassa.

Kirjoittaja on Maailma.netin päätoimittaja.