Artikkeli on julkaistu alun perin Rauhanliiton blogissa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kaikista sitä ennakoivista merkeistään huolimatta valtava shokki, joka laittoi monet liberaalit ja kehitysuskovaiset maailmankuvat täysin uusiksi. Hyökkäys paljasti myös talousyhteistyöhön nojautuvan rauhanajattelun toimimattomaksi Venäjän osalta. Ehkäpä talousyhteistyön hypoteesia pitäisikin päivittää lisäämällä siihen ehto demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta?

Ennen kaikkea hyökkäys kuitenkin paljasti sen, että emme ole kaikesta toisen maailmansodan jälkeisestä edistyksestä huolimatta tulleet immuuneiksi perinteisen sodan viholliskuvien rakentamiselle ja ihmisryhmien demonisoinnille.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö maalaili uudenvuodenpuheessaan mielikuvaa Euroopan ja Venäjän välisestä rajasta, joka samalla toimii myös rajana kahden ”kokonaan erilaisen” maailmakuvan välillä. Hänen mukaansa Venäjän puolella rajaa voidaan aloittaa sota, kun taas rajan länsipuolella sodan aloittaminen olisi mahdotonta kuvitella.

Luulen, että esimerkiksi afganistanilaiset eivät allekirjoittaisi tätä Niinistön maailmankuvien ja sodankäynnin jakoa. Niinistö kuvailee vielä tätä eroa fundamentaaliseksi, sillä ”viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta”.

Niinistön puheessa välittyy vaikutelma, jonka mukaan kaikilla rajan samalla puolella olevilla on yhtenäinen maailmankuva, eli Venäjän tapauksessa Putinin määrittelemän maailmankuvan jakaisi myös Venäjän koko väestö. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä jokaisessa maassa on valtavasti erilaisia näkemyksiä ja maailmankuvia. Kaiken lisäksi Venäjä on esimerkkitapaus mielenmaisemien moninaisuudesta, sillä kooltaan valtio sijaitsee kahden maanosan alueella ja siellä asuu 140 miljoonaa ihmistä, jotka muodostavat etnisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti hyvin moninaisen kokonaisuuden. 

Emme ole kaikesta toisen maailmansodan jälkeisestä edistyksestä huolimatta tulleet immuuneiksi perinteisen sodan viholliskuvien rakentamiselle.

Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho intoutui kirjoittelemaan vielä karumpaa tekstiä Facebook-päivityksessään, jossa hän sanoi venäläisten sotilaiden demonisoinnin ja tappamisen karnevalisoinnin olevan välttämätöntä sodan lopputuloksen kannalta. Halla-aho viittasi puheessaan keskusteluun Ukrainan Signmyrocket -kampanjasta, jossa suomalaiset maksavat Ukrainalle ammuksista, joihin he voivat kaiverruttaa ”omat terveisensä” venäläisille sotilaille.

Halla-aho on väärässä. Lukuisat sodat, sotarikokset ja kansanmurhat osoittavat, että ihmisten tappaminen onnistuu kyllä. Sen sijaan vaikeaa on rajata siviiliväestö väkivallan ulkopuolelle. Vaikeaa on myös väkivallan ja vihollisuuksien kierteen katkaiseminen edes sodan päättyessä, kun vihaset ja propagandalla kyllästetyt mielet janoavat kostoa oman osapuolen kärsimyksistä.

Halla-ahon näkemys ei sovi yhteen myöskään kansainvälisen humanitaarisen oikeuden eli sodan oikeussääntöjen kanssa. Säännöt lähtevät ihmiselämän kunnioittamisesta myös konflikteissa ja rajoittavat voimankäyttöä kieltämällä esimerkiksi kidutuksen ja nöyryyttävän kohtelun.

Jos ”ihmisyyden ja elämän kunnioittamiseen” ei tarkoita kaiken ihmiselämän kunnioittamista yhdenvertaisesti, olemme ajautumassa Putinin ja muiden kansanmurhaajien viitoittamalle tielle, jossa ihmiselämän arvo riippuu kansallisuudesta tai etnisyydestä. 

Kansanmurhat ja etniset puhdistukset ovat aina alkaneet kansanryhmien demonisoinnista.

Venäjän hyökkäyssota on houkutellut esiin pelon, vihan ja toivottomuuden tunteet sekä oman suvun ylisukupolviset sodan kokemukset. Tämä on näkynyt Suomen varauksettomana tukena Ukrainalle, mutta myös pinnan alla kyteneen venäläisvihan nousemisena esiin. Vihan lietsominen on paitsi moraalisesti tuomittavaa, mutta myös vaarallista yhdenvertaisuuden ja kestävän rauhan kannalta.

Kansanmurhat ja etniset puhdistukset ovat aina alkaneet kansanryhmien demonisoinnista. Myös oman sotapropagandansa sokaisemat johtajat ovat kohdelleet julmasti sodan hävinnyttä osapuolta, minkä ei ole enää syytä toistua.

Ihmisryhmiä epäinhimillistävät kannanotot ilman niiden selkeäsanaista tuomitsemista johtavat myös syrjinnän normalisointiin, jolloin mediahuomiota hakeville poliitikoille syntyy kannustin käyttää yhä rajumpaa retoriikkaa. Tämä kehitys on täysin ristiriidassa tasa-arvon, sivistyksen, ihmisoikeuksien ja demokratian kanssa. Eli juuri niiden arvojen kanssa, joita Euroopan ja Ukrainan väitetään nyt tässä sodassa puolustavan.

Jos näistä ydinarvoista ei pidetä kiinni, ne muuttuvat tyhjiksi merkitsijöiksi. Minua ei ainakaan naurata yhtään, kun ajattelen 19-vuotiaita Venäjän periferia-alueille syntyneitä ja sotaan pakotettuja poikia vastaanottamatta ”jaxuhaleja” ja jouluterveisiä Karin perheeltä. Toivon, että ei sinuakaan.

Kirjoittaja on on kansainvälisen politiikan opiskelija Tampereen yliopistosta ja on erikoistunut EU:n ulkosuhteisiin ja ihmisoikeuksiin. Hän toimii yhtenä Rauhanliiton Rauhacast-podcastin toimittajana.