Artikkeli on julkaistu alun perin Le Monde diplomatiquen Suomen edition numerossa 6/2022.

Elokuussa kuulin sen ensimmäisen kerran. Yleensä, kun kysyn venäläisiltä ystäviltä, tuttavilta tai sukulaisilta mitä kuuluu, on vastauksena reipas “Vsjo normalno” eli kaikki on normaalisti, venäläisittäin siis oikein hyvin. Sodan alettua ja alkušokista toipumisen jälkeen heidän vastauksensa palasivat taas pian tavallisiin uomiinsa eli siihen, että kaikesta huolimatta asiat ovat, luojan kiitos, suhteellisen normaalisti.

Syksyn mittaan tapahtui kuitenkin muutos. Yritystoimintaansa siihen astisten vaikeuksien keskellä kylmäpäisesti ja taitavasti luotsannut pietarilainen ystäväni, joka oli selvinnyt lepuuttamalla hermojaan “juomalla valeriankaa” iltaisin, vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen: “Mikään ei ole enää normaalisti”. Monien mielikuvissa venäläiset  jatkavat elämäänsä tavalliseen tapaan sodasta, pakotteista tai muiden mielipiteistä piittaamatta, mutta omien kokemusteni valossa tämä ei pidä paikkaansa.

Venäläiseen elämänfilosofiaan kuuluu selviytymisen eetos, jossa keskitytään asioihin, jotka vielä ovat hyvin – eli normaalisti. Nyt nämä asiat ovat käyneet vähiin. Olosuhteet ovat vaikeutuneet ja tunnelma kiristynyt huomattavasti, mikä koettelee jo reippaintakin tavallisuuteen pyrkijää, etenkin liikekannallepanon jälkeen.

Todellisuus on kivuliaan monimutkainen

Suomalaisessa mediassa kiistellään siitä, kannattavatko venäläiset sotaa Ukrainaa vastaan vaiko eivät ja mikä tutkimuslaitos on kaikkein luotettavin antamaan tähän vastauksen.

Julkisessa keskustelussa pyritään yleensä välttämään yleistyksiä ja karsastetaan ihmisten niputtamista ryhmiin, mutta tässä asiassa suuri yleisö ja jopa asiantuntijat janoavat helppoa, yksioikoista vastausta. “No, kannattavatko he sitä?”, kysytään minultakin. Vastaukseksi ei tunnu kelpaavan muu kuin kyllä tai ei, vaikka jokaisen luulisi ymmärtävän, että on mahdotonta sanoa, mitä yhtä mieltä 140-miljoonainen kansa jostain asiasta on.

Mielipidetutkimuksia on tehty paljon, ja osa niistä on varmasti myös luotettavia. Ne antavat suuntaa venäläisten näkemyksistä, mutta niiden tulkitsemiseen liittyy yksi merkittävä väärinkäsitys.

Hyvin suuri osa venäläisistä kannattaa sotaa, mutta ei kuitenkaan sitä sotaa, jonka me näemme. He kannattavat sotaa, jossa puolustetaan isänmaata, isketään vain sotilaskohteisiin ja pelastetaan lentolasteittain Donbassin lapsia. Ukrainan sota näyttäytyy venäläisille aivan erilaisessa valossa kuin meille, koska vapaan median raportointi puuttuu täysin.

Ukrainan sota näyttäytyy venäläisille aivan erilaisessa valossa kuin meille, koska vapaan median raportointi puuttuu täysin.

Tätä yksinkertaista faktaa meidän tuntuu olevan vaikea antaa venäläisille anteeksi. Syytämme heitä siitä, että he vastaavat mielipidetiedusteluihin väärin, eivät näe ilmiselviä tosiasioita, eivätkä toimi kuten me toimisimme. Tämä syyttely ei johda mihinkään. Olisi hyödyllisempää tunnustaa voimakkaan aivopesumaisen propagandan vaikutus sekä huomioida maan moninaiseen väestöön kuuluvien ihmisten eri näkökantojen ja varmasti sisäisestikin ristiriitaisten tunteiden olemassaolo.

Vaikka on olemassa oikea ja väärä, ei todellisuus silti ole mustavalkoinen vaan kivuliaan monimutkainen. Tämän hyväksyminen on välttämätöntä, jotta voidaan saavuttaa paras ymmärrys siitä, miten vuorovaikutusta venäläisten kanssa olisi viisainta rakentaa tästä eteenpäin. Kaikkia venäläisiä ei mitenkään voi luokitella vain kahteen lokeroon.

Kaksijakoisuuden päähänpinttymästä pitäisi päästää irti myös siksi, ettei koko kysymys ole itsessään kovin olennainen. Tosiasia on, etteivät tavalliset venäläiset päätä yhtään mistään, mitä venäläisessä yhteiskunnassa tehdään, puhumattakaan siitä, että heidän mielipiteillään olisi mitään vaikutusta sodankäyntiin.

Onkin kiinnostavaa, miksi tämä kysymys vaivaa meitä näin kovasti. Miksi on tärkeää tietää tavallisten venäläisten täsmällinen kanta sotaan, vaikka vastaus ei muuta mitään?

Miksi on tärkeää tietää tavallisten venäläisten täsmällinen kanta sotaan, vaikka vastaus ei muuta mitään?

Venäjän nykytilanne huomioiden mielipidekyselyt mittaavat lähinnä yksilön uhkarohkeutta, mikäli hän uskaltautuu paljastamaan vääriä, vaarallisia mielipiteitä. Ja niihin taas alkavat lukeutua jo lähes kaikki mielipiteet, lukuunottamatta fanaattisimpia kannanottoja Kremlin puolesta. Sodan alettua kuulin venäläisiltä tuttaviltani ahdistuneita kommentteja siitä, kuinka “kaikki itkevät”. Tavalliset ihmiset olivat viikkoja pois tolaltaan ja elämä raiteiltaan.

Sitten tunteet vaikuttivat tasaantuvan epäuskoiseksi turtumukseksi tai masentuneeksi lamaantuneisuudeksi. Nyt pinnalla ovat jälleen vahvasti pelon ja ahdistuksen tunteet. Näitä inhimillisiä reaktiota on turha etsiä gallupeista.

Monet venäläiset ystäväni, jotka eivät koskaan ole olleet kiinnostuneita politiikasta, koska ovat “tavallisia ihmisiä” – lue kunnollisia ja normaaleja kansalaisia, eivätkä kaikenlaisia moraalittomuuksia harrastavia poliitikkoja ja paatuneita rettelöitsijöitä, joita tv:n keskusteluohjelmissa näkee – tuskailevat sen kanssa, että joutuvat ottamaan kantaa “poliittisiin asioihin”. Sota on venäläisessä kokemusmaailmassa ennen kaikkea poliittinen asia.

Venäjältä on puuttunut länsimaiden kaltainen rauhanliike, eikä venäläisillä levottoman historiansa vuoksi ole samanlaista haavetta maailmanrauhasta ja harmonisesta yhteiselosta kuin ihmisillä lännessä. Venäläiset ymmärtävät, että sotia ja väkivaltaa tulee olemaan aina. Sota taas on poliittinen päätös, jonka tekevät moraaliltaan turmeltuneet poliitikot, eivät normaalit ihmiset. Sodan syttyminen ei ylipäätään ole missään päin maailmaa asia, josta tavallinen ihminen pääsee päättämään.

Venäläiseen kulttuuriin kuuluu niin sanottu keittiöpuhe, joka on eri asia kuin julkinen puhe – tai mikä vielä merkittävämpää, täysin eri asia kuin toiminta. Suomalaisessa ajattelussa puhetta ja sen kautta havaittua muutoksen tarvetta seuraa hyvin usein pyrkimys toimia asian korjaamiseksi. Venäläisessä mentaliteetissa nämä asiat eivät automaattisesti seuraa toisiaan tai edes liity toisiinsa.

Tämän yksinkertaisen ajattelutavan eron ymmärtäminen auttaa hahmottamaan venäläisten toimintaa – tai toiminnan puuttumista. He jaksavat kyllä motkottaa asioista lähipiirin kesken, mutta häipyvät sitten askareisiinsa ja elämänsä pariin. Näin heillä on tapana tehdä, koska oman arkielämän suojeleminen on kautta Venäjän historian ollut se normaaliuden linnake, johon tavallisen venäläisen maailma on perustunut, eikä muu toiminta ole useinkaan johtanut muuhun kuin väkivallan kiihtymiseen.

Nyt toiminnasta on jälleen tullut hyvin vaarallista, mutta normaalin elämän menettämisen pelkoon on aihetta ilman toimintaakin. Tietyt sanat ovat kiellettyjä, oviin koputetaan öisin, ei voi tietää onko vieras ihminen ystävä vai vihollinen, ei uskalla luottaa oikein kehenkään – kaikki tämä tuo pelottavia kaikuja historiasta. On tipahdettu jälleen kerran takaisin menneeseen todellisuuteen, jossa venäläisellä ihmisellä on jäljellä vain oman pienen elämänsä rippeet. Ne ovat se viimeinen normaaliuden riekale, johon hän tarrautuu ja jota hän haluaa – täysin ymmärrettävästi – suojella.

Monet tavalliset venäläiset vastustavat sotaa. He haluaisivat protestoida ja lähteä kaduille, mutta eivät uskalla, koska he ovat äitejä ja isiä, jotka haluavat säilyttää vapautensa, terveytensä, työpaikkansa ja henkensä.

Monet tavalliset venäläiset vastustavat sotaa. He haluaisivat protestoida ja lähteä kaduille, mutta eivät uskalla, koska he ovat äitejä ja isiä, jotka haluavat säilyttää vapautensa, terveytensä, työpaikkansa ja henkensä. Entä miksi he kaikki eivät lähde yhdessä kaduille? Kaikkien kaduille lähteminen edellyttäisi luottamusta, jota ei ole, sekä jonkinlaista organisointia, joka taas on laitonta. Näitä molempia tarvittaisiin, jotta joukkovoima tarjoaisi tarvittavaa suojaa.

Venäläiset ovat jo parikymmentä vuotta katselleet, kuinka mielenosoittajia pahoinpidellään, retuutetaan putkan kautta tuomiohäkkiin ja siitä vankilaoloihin, jotka eivät kestä minkään maan standardien mukaista tarkastelua. Mielenosoituksilla ei ole saavutettu yhtään mitään, mutta monet ovat maksaneet hetken hurmiosta kovan hinnan. Kutsu mielenosoitukseen voi olla myös ansa. Se siitä mielenosoittamisesta, toteaa jokainen normaali ihminen.

Sinänsä validi syytös siitä, että venäläiset ovat alkaneet välittää sodasta vasta mobilisaation jälkeen, voi osittain pitää paikkansa, mutta en näe sitä kovin ihmeelliseksi tai tuomittavaksi. Ihminen yleensä kiinnostuu asioista siinä vaiheessa, kun ne koskettavat häntä itseään.

Kyseessä on yleinen psykologinen ilmiö, enkä pidä oikeudenmukaisena syyttää ihmisluonteelle tyypillisestä itsekkyydestä erityisesti venäläisiä. Normaali ihminen asettaa itsensä ja läheisensä aina etusijalle.

Venäjän demokraattista kehitystä pidetään lännessä äärimmäisen tärkeänä. Valitettavasti tavallinen venäläinen ei tavoittele kovinkaan kiihkeästi demokratiaa, johon liitettävät mielikuvat ovat vähintäänkin epämääräiset. Jeltsinhän sitä demokratiaa yritti ja miten siinä kävikään? Eurooppalainen demokratia taas on esitetty venäläisessä mediassa jo vuosikymmenten ajan tekopyhänä “politiikkana”, jossa esitetään ajettavan yhteistä hyvää, vaikka tavoitellaankin vain omaa etua.

Demokraattinen politiikka on venäläisten mielissä samaa likaista peliä kuin vastaava venäläinenkin, mutta petollisuus, korruptio ja aggressio ovat siinä piilotetumpia eli eivät yhtä “rehellisesti esillä”. Demokratian kannattajaksi esittäytyminen herättääkin tavallisessa venäläisessä lähinnä torjuvan tai kyynisen huvittuneen reaktion. Eihän tuo ole millään muotoa normaalin ihmisen hommaa!

Loppujen lopuksi venäläinen on sielultaan aivan yhtä rauhaa rakastava normaali ihminen kuin mekin.

Loppujen lopuksi venäläinen on sielultaan aivan yhtä rauhaa rakastava normaali ihminen kuin mekin. Hän haluaa elää tavallista elämää, työskennellä, rakastaa lapsiaan ja vaalia suhteitaan läheisiin ihmisiin.

“Voi kunpa voisimme taas elää normaalisti”, puuskahtaa venäläinen. Se on venäläisen tapa toivoa rauhaa.

Kirjoittaja on koko elämänsä ajan venäläisyyteen perehtynyt venäjän kielen ja kirjallisuuden maisteri, joka on toiminut Suomen Novaja Gazetan kääntäjänä vuodesta 2011. Hän on asunut lapsena Neuvostoliitossa ja opiskellut sekä työskennellyt Venäjällä useaan otteeseen vuosien 1997-2010 välillä.