Länsimainen kehitysyhteistyö perustuu ajatukseen yksilön ihmisoikeuksista, mutta monien kehittyvien maiden todellisuuteen yksilökeskeisyys ei istu kovin hyvin, sanoo tuore filosofian tohtori Virpi Mesiäislehto.

Hänen viime viikolla Jyväskylän yliopistossa tarkastettu kehitystutkimuksen ja vammaistutkimuksen väitöskirjansa käsittelee Tansanian vammaisten tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja -oikeuksia.

Mesiäislehdon mukaan perheen ja yhteisön muodostamilla epävirallisilla tukiverkostoilla on paljon luultua keskeisempi rooli tyttöjen elämässä. Siksi ihmisoikeusperustaista näkökulmaa pitäisi täydentää yhteisökeskeisellä lähestymistavalla.

”Oikeudet-sana on oikeastaan kirosana kontekstissa, jossa hyvinvoinnin ja terveyden kaltaisia asioita ei pääasiassa käsitetä yksilön oikeuksien kautta. Meille se on oletusasetus, mutta tämä konteksti on aivan toisenlainen”, hän toteaa.

Tarinat paljastavat syrjinnän

Pitkään Tansaniassa asunut Mesiäislehto kiinnostui vammaisten tyttöjen asemasta työskennellessään kehitysyhteistyöjärjestö Fida Internationalin vammaiskeskushankkeessa. Hän huomasi, että etenkin vammaisilla tytöillä oli hyvin vähän tietoa seksuaaliterveydestä. Sekä ikä, sukupuoli että vammaisuus tekevät heistä usein erityisen syrjityn ryhmän.

Vammaisten asema on Tansaniassa ylipäätäänkin heikko. Heidän on vaikea saada edes peruspalveluita, erityistuesta puhumattakaan. Monesti jo kotoa poistuminen on hankalaa ja sitä rajoitetaan. Asenteet heitä kohtaan ovat kielteisiä, ja vammaisen henkilön kosketustakin saatetaan pitää kirouksena.

Mesiäislehdon tutkimukseen osallistui 199 10–19-vuotiasta tyttöä, joista useimmilla oli jokin fyysinen vamma. Kontaktin heihin loivat paikalliset vammaisjärjestöt, joiden edustajat toimivat myös tutkimushankkeen ohjausryhmässä.

Mesiäislehto tutki kolmea vammaisille tytöille keskeistä aihetta: seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluiden saavutettavuutta, väkivaltaa sekä suhtautumista kuukautiskipuihin.

Hän käytti tutkimuksessaan eläytymistarinamenetelmää. Tytöille kerrottiin fiktiivisiä tarinoita, joita heidän piti täydentää. Esimerkiksi yhdessä tarinassa päähenkilö tulee itkien pois seksuaaliterveysklinikalta. Tyttöjen tehtävänä oli kertoa, mitä oli tapahtunut ja antaa henkilölle neuvoja. 

Menetelmän ydinajatus on, että tarinat heijastavat tutkimuskohteidensa sosiaalista todellisuutta riippumatta siitä, perustuvatko ne heidän kokemuksiinsa vai eivät. Samalla metodi on eettinen, sillä sen avulla syrjityt ryhmät saavat äänensä kuuluviin ja mahdollisuuden valita, mitä he kertovat. 

Tyttöjen kertomista tarinoista kuvastuukin rankka todellisuus. He ovat ei-toivottuja asiakkaita seksuaali- ja lisääntymisterveysklinikoilla, sillä heidän ei ajatella tarvitsevan tai ansaitsevan palveluita. Matkustaminen on vaivalloista ja kallista, ja perillä he voivat kohdata seksuaalista tai muunlaista väkivaltaa tai syrjintää. 

Mesiäislehdon mukaan monet tytöistä olivat itsekin sisäistäneet ajatuksen siitä, että he ovat toisen luokan kansalaisia.

”He [muut potilaat] saattavat sanoa asioita, jotka saavat tuntemaan itseni huonoksi, enkä halua mennä sairaalaan. Olen epätoivoinen ja ajattelen, että olisi hyvä idea, jos Jumala ottaisi minut pois”, kertoi tutkimuksessa eräs 12-vuotias tyttö, jolla on albinismi ja näkövamma.

Toisaalta tarinoista selvisi myös paljon myönteistä: tyttöjä kannattelevat heidän ystäväverkostonsa, perheensä ja yhteisönsä. Omaiset puolustavat tyttöjen oikeutta saada samoja palveluita kuin muutkin, vaikkapa hiv-testejä. He myös lähtevät näiden kanssaan saattajiksi klinikoille, Mesiäislehto kertoo.

”Perheen rooli ihmisarvon esiin vahvistajana on erittäin tärkeä. Tarinoista tuli kauniisti esiin epävirallisten tukiverkostojen maailma, jollaista meillä globaalissa pohjoisessa ei samassa mittakaavassa ole. Perheissä on kaikesta huolimatta haluttu uskoa, että tytöllä on arvoa ja että häntä pitää suojella väkivallalta siinä missä muitakin.”

Toisaalta samaan aikaan epävirallisten tukiverkostojen ongelmana on yksityisyyden puute. Vammaisen tytön on vaikea käydä vaikkapa sukupuolitautitestissä ilman, että joku saa tietää, hän huomauttaa.

Riippumattomuus on paradoksi

Tutkimuksen mukaan suomalaisessa ja länsimaisessa kehitysyhteistyössä laajasti noudatettu ihmisoikeusperustaisuuden periaate ei istu kovin hyvin Tansanian todellisuuteen eikä välttämättä moneen muuhunkaan kehittyvään maahan etenkään silloin, kun puhutaan vammaisuudesta. Se johtuu siitä, että se sivuuttaa yhteisöllisyyden merkityksen.

Ihmisoikeusperustaisessa lähestymistavassa kehityskysymyksiä tarkastellaan yksilön oikeuksien ja niiden puuttumisen kautta. Jokaisella ihmisellä – myös vammaisella – on oikeus vaikkapa seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluihin. Keskeistä on myös, että ihmiset vaativat itse oikeuksiaan aktiivisina toimijoina.

Ihmisoikeusperustaisuus toimii Mesiäislehdon mukaan hyvin kyllä esimerkiksi lainsäädännön tarkastelussa. Ongelmana kuitenkin on, että Tansanian kaltaisessa yhteiskunnassa hyvinvointiin ja kehitykseen liittyviä kysymyksiä ei ymmärretä yksilön oikeuksien, vaan yhteisön jäsenten velvollisuuksien ja etuuksien kautta. 

”Yhteisöillä on velvollisuus varmistaa, että kaikki sen jäsenet voivat hyvin. Vaikkapa terveyspalveluihin pääsy perustuu enemmän tähän jaettuun velvollisuuteen kuin yksilöiden oikeuteen saada etuuksia.”

Yhteisöllisessä ajattelutavassa myös vammaisuus on osa ihmiselämää, joka voi osua kenen tahansa kohdalle, ja muiden tehtävänä on tukea vammaisia ihmisiä.

Siksi monia YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksen ja globaalin pohjoisen vammaisliikkeen ajamia tavoitteita voikin kritisoida. Esimerkiksi ajatus siitä, että vammaisten ihmisten pitäisi ryhtyä omien oikeuksiensa ajajiksi, on periaatteessa oikea, mutta se voi olla aivan liian vaativa tilanteissa, joissa osa vammaisista ihmisistä tuskin pääsee pois kotoaan, hän sanoo.

Suomen kaltaisissa globaalin pohjoisen maissa vammaisliikkeen keskeisenä tavoitteena on myös edistää vammaisten ihmisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, kuten omaa kotia. Tansaniassa ajatus ei ole kovin olennainen.

”Itsenäinen asuminen on Tansaniassa ja monissa muissakin samankaltaisissa yhteiskunnissa paradoksi. Moni kohtaamani tansanialainen vammainen henkilö ihmettelee, kuka haluaisi asua itsenäisesti”, Mesiäislehto kuvailee yhteisöllistä ajattelutapaa.

Olennaisempaa hänen mukaansa olisi, että jokainen vammainen ihminen saisi elää sellaista elämää kuin kokee omakseen, itsenäisesti tai yhdessä.

Yhteisöllisyyden malli

Mesiäislehto on kehittänyt mallin siitä, mitä kehitysyhteistyössä sitten voitaisiin tehdä toisin. Hän kutsuu sitä vammaisuuden yhteenkuuluvuuden malliksi. Se perustuu afrikkalaiseen humanismiin, jossa jokaisella on velvollisuus tukea sitä yhteisön jäsentä, joka juuri sillä hetkellä on haavoittuvassa asemassa. Myös vammaiset ihmiset osallistuvat tähän sen mukaan kuin pystyvät ja ovat osa samaa verkostoa.

”Vammaiset ihmiset ovat aktiivisia toimijoita siinä, missä muutkin. Heillä on valtavasti resilienssiä ja luovuutta päästä yli arjen haasteista – tilanteita mitenkään romantisoimatta. Nämä voimavarat jäävät usein hyödyntämättä yhteisöissä”, hän sanoo.

Hanketasolla se voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että otettaisiin paremmin huomioon vammaisen ihmisen yhteisö ja epäviralliset tukiverkostot, sillä ne voivat olla tärkeä voimavara kehitysyhteistyössä. Käymällä yhteisöjen kanssa parempaa vuoropuhelua voitaisiin puuttua myös vaikkapa kielteisiin asenteisiin, jotka liittyvät seksuaali- ja lisääntymisterveyteen ja -oikeuksiin.

Tärkeää olisi myös huolehtia siitä, että kehitysyhteistyön omat käytännöt – vaikkapa koulutustilaisuudet ja konferenssit – eivät olisi ableistisia eli vammaisia syrjiviä. 

Keskeistä Mesiäislehdon mukaan olisi myös luoda vammaisille tytöille turvallisia ja esteettömiä tiloja, joissa he saavat aidosti äänensä kuuluviin. Se olisi koko kehitysyhteistyösektorille testi siitä, pystytäänkö YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin sisältyvää ”ketään ei jätetä periaatetta” -noudattamaan, hän toteaa.