Kun Marokossa tapahtui syyskuun alussa harvinainen ja poikkeuksellisen tuhoisa maanjäristys, maailma oli hereillä.

Avuntarjouksia alkoi sadella niin naapurimaista kuin kauempaakin: muun muassa Tunisiasta, Algeriasta, Ranskasta, Yhdysvalloista, Taiwanista, Italiasta, Saksasta ja Kanadasta. Myös Suomi varautui avun lähettämiseen.

Oletuksena lienee ollut, että Marokko esittäisi nopeasti virallisen avunpyynnön, kuten Turkki teki aiemmin helmikuussa maanjäristyksen jälkeen.

Toisin kävi. Sunnuntaina, kun järistyksestä oli kulunut kaksi päivää, Marokko ilmoitti vastaanottavansa apua Isolta-Britannialta, Qatarilta, Espanjalta ja Arabiemiirikunnilta. Esimerkiksi entistä siirtomaaisäntää Ranskaa ei mainittu. 

Maan sisäministeriö sanoi harkinneensa asiaa tarkkaan ja viittasi siihen, että huonosti koordinoitu apu toimisi itseään vastaan. Siksi apua ei haluttu ottaa vastaa ylen määrin.

Kansainvälinen media kuitenkin reagoi nopeasti. Uutisissa kerrottiin ihmettelevään sävyyn Marokon nuivasta reaktiosta ja raportoitiin avustustoimien hitaudesta. 

Esimerkiksi Washington Post otsikoi, että Marokon haluttomuus vastaanottaa apua ”hämmentää” ulkomaita, uutistoimisto AP puolestaan raportoi vapaaehtoisten ranskalaisten pelastustyöntekijöiden pettymyksestä.

”Kaikki tiimimme jäsenet, jotka harjoittelevat säännöllisesti ympäri vuoden tämäntyyppisiä asioita, ovat onnettomia, kun he eivät voineet lähteä ja panna oppimaansa käytäntöön”, sanoi Arnaud Fraisse Pelastajat ilman rajoja -järjestöstä.

Olemme tottuneet siihen, että köyhemmät maat pyytävät meiltä apua, ja kun emme pääsekään päsmäröimään, pahastumme.

Mediassa pohdittiin muun muassa, heijasteleeko tilanne Ranskan presidentin Emmanuel Macronin ja Marokon kuninkaan Mohammed VI:n erimielisyyksiä tai siirtolaispolitiikkaan liittyviä ristiriitoja.

Myös Maailma.net uutisoi Marokon haluttomuudesta ottaa vastaan apua, ja siihen oli syynsä. Marokko ei ole täysin demokraattinen maa, ja sillä on varmasti paineita näyttää maailmalle pystyvänsä hoitamaan omat asiansa. Ei olisi ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, kun valtiota kiinnostaa enemmän julkisuuskuva kuin omien kansalaisten auttaminen.

Osa kommentaattoreista on kuitenkin nostanut esiin toisen näkökohdan, nimittäin länsimaiden loukatun ylpeyden. Olemme tottuneet siihen, että köyhemmät maat pyytävät meiltä apua, ja kun emme pääsekään päsmäröimään, pahastumme.

”Haluamme auttaa teitä, mutta hallituksenne ei anna”, kuvasi länsimaiden reaktiota marokkolainen toimittaja Samira Sitail.

The Guardian -lehden toimittaja Peter Beaumont pitää Marokko-uutisointia ”nuhjuisena”. Hänen mielestään kritiikissä näkyy ”tuulahdus valkoisen pelastajan kompleksista”.

The New Humanitarian -verkkojulkaisun toimittaja Patrick Gathara puolestaan ihmettelee, miksi mediassa ylipäätään nostettiin niin hanakasti esiin länsimaiden torjutut avuntarjoukset, kun samaan aikaan Marokolle oli tarjottu apua myös Tunisiasta ja Algeriasta, eikä se ottanut vastaan apua niiltäkään. Hän muistuttaa myös, että kaikissa katastrofeissa apu tulee yleensä ensimmäisenä paikallisilta ja diasporalta. Siksi on outoa puhua Marokon haluttomuudesta ottaa vastaan apua.

Marokon päätös ottaa aikalisä oli todennäköisesti joka tapauksessa aika fiksu.

Toki mediassa oli muunkinlaisia juttuja – esimerkiksi Ranskan ulkoministeri Catherine Colonna varoitti lietsomasta vastakkainasettelua, ja se uutisoitiin laajasti. Monet maat myös korostivat, että Marokko päättää itse, ottaako se vastaan apua vai ei. Ja toki esimerkiksi maan Punainen Puolikuu on saanut apua sisarjärjestöiltään muun muassa Suomesta, joten mistään totaalisesta apusulusta ei ole kyse.

Silti länsimaiden olisi ehkä syytä muistaa, että parhaiten katastrofitilanteessa osaavat yleensä toimia ne, jotka katastrofin kohtaavatkin.

Humanitaarisen avun sektorilla myös tiedetään hyvin, että ellei apua koordinoida yhdessä tarkasti, seurauksena voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Surullisenkuuluisa esimerkki on Haitin maanjäristys vuonna 2010. Maan hallinto oli jo silloin niin heikossa tilassa, ettei se kyennyt organisoimaan maahan tungeksivia auttajia, mikä vain vaikeutti avustustyötä. Syntyi myös ei-toivottuja lieveilmiöitä: jotkut länsimaalaiset yrittivät adoptoida maasta lapsia, joista kaikki eivät olleet orpoja. Marokko teki siis ehkä ihan fiksusti ottaessaan aikalisän.

Nykyään avustustoimissa ollaan toki entistäkin tarkempina sen suhteen, että apua annetaan vain tarpeeseen ja pyynnöstä ja paikalliset koordinoivat apua itse.

Marokon esimerkki kuitenkin muistuttaa, ettei avun antaminen ole ehkä vieläkään ihan niin neutraalia kuin kuvittelemme.