Niinkin kuivasta aiheesta kuin kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista ja kansainvälisestä oikeudesta laajemmin on tullut viime viikkoina yllättävän mediaseksikäs. 

Aiheesta on kiinnostuttu, koska Suomi on sulkenut itärajan rajanylitysasemat yhtä lukuun ottamatta torjuakseen turvapaikanhakijoiden saapumisen Suomeen. Päätöstä on perusteltu Suomen suvereniteetilla ja turvallisuudella, sillä taustalla on epäily siitä, että kyse on Venäjän tarkoituksellisesta toiminnasta.

Valtavirran mediassa on pääosin keskitytty raportoimaan, kuinka paljon tulijoita on, millä välineillä he tulevat ja millaisen uhan he aiheuttavat. Ääneen ovat kuitenkin päässeet myös oikeusoppineet ja ihmisoikeusjärjestöjen asiantuntijat, ja se on hyvä. 

Kansainvälinen oikeus ja ihmisoikeussopimukset ovat monimutkainen vyyhti, johon sekoittuu myös valtioiden oma lainsäädäntö. Ne ovat myös tulkinnanvaraisia. Pääosin asiantuntijat ovat kuitenkin muistuttaneet, että jokaisella on oikeus hakea turvapaikkaa ja että hakemukset on myös vastaanotettava.

Oikeus turvapaikkaan sisältyy esimerkiksi EU:n perusoikeuskirjaan, ja oikeus hakea sitä mainitaan YK:n ihmisoikeusjulistuksessa. YK:n pakolaissopimukseen puolestaan sisältyy palautuskielto, joka tarkoittaa, että ihmistä ei saa palauttaa maahan, jossa häntä uhkaa kuolema tai vapauden menetys.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi ei suoraan riko kansainvälisiä velvoitteitaan, koska turvapaikanhaku on edelleen mahdollista, vaikkakin mahdollisuus on varsin teoreettinen. Huolestuttavaa kuitenkin on, ettei päättäjillä eikä yhteiskunnassa muutenkaan tunnu olevan selkeää ymmärrystä siitä, miten tärkeä asia kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja koko kansainvälisen oikeuden järjestelmä oikeasti ovat.

Esimerkiksi apulaisoikeuskansleri sai kritiikkiä torpattuaan hallituksen ensimmäisen yrityksen sulkea lisää raja-asemia sillä perusteella, että siinä ei olisi riittävästi turvattu mahdollisuuksia hakea turvapaikkaa.

Myös monista poliitikkojen kommenteista paistaa se, ettei ihmisoikeusvelvoitteiden tärkeyttä ymmärretä – tai haluta ymmärtää. Esimerkiksi sisäministeri Mari Rantanen (ps) toisti tänään Ylen haastattelussa monesti kuullun tiedon siitä, että tulijat ovat ”nuoria, terveen näköisiä miehiä”. Hänen mielestään jos ihmiset ovat jaksaneet tulla Suomeen asti, voimat riittävät ”myös siitä eteenpäin ja takaisin kotimaahankin”. 

Oikeus turvapaikkaan ei kuitenkaan riipu siitä, mitä sukupuolta ihminen on, minkä ikäinen tai kuntoinen hän on. Olennaista on se, onko ihminen turvassa omassa maassaan vai ei. 

Hallituksen ensimmäisen rajasulkupäätöksen taustalla olevassa muistiossa (pdf) puolestaan puhutaan ”laittomasta maahantulosta”, vaikka maahantulo nimenomaan ei ole laitonta silloin, jos ihminen ylittää rajan ja jättää turvapaikkahakemuksen. 

Paikoin muistion kieli tuo mieleen ihan toisenlaisen historiallisen ajan ja paikan. Esimerkiksi haavoittuvassa asemassa olevista henkilöistä puhutaan näin:

Tällaiset henkilöt olisi kuljetettava kokoamispaikoille ja järjestelykeskuksiin jatkokäsittelyä varten.

Järjestelykeskuksiin? Jatkokäsittelyyn? 

Vaikka valtion tehtävänä onkin suojella kansalaistensa turvallisuutta, päätösten perusteluilla ja perusteluiden sanavalinnoilla on väliä. 

Jos kansainvälisiä velvoitteita pidetään vain ikävänä välttämättömyytenä, unohdetaan yksi erittäin tärkeä asia: kansainväliset ihmisoikeussopimukset on säädetty meidän kaikkien oikeuksien turvaamiseksi, ei vain ”niiden toisten”. Jos joskus käy niin, että Suomessa syttyy sota tai alueemme miehitetään ja ihmisiä joutuu pakenemaan, kansainväliset sopimukset turvaavat myös meidän oikeutemme hakea turvapaikkaa – toivottavasti.

Suomalaiset ottavat omien oikeuksiensa toteutumisen usein itsestäänselvyytenä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ihmisoikeuksien toteutumista pitää tarkkailla, puolustaa ja suojella koko ajan. Koska ne kuuluvat kaikille, niitä suojellaan parhaiten turvaamalla myös niiden oikeudet, joiden kohdalla ne eivät tällä hetkellä toteudu.