Ghanassa puhkesi viime vuonna julkinen kiista maasta löydetyistä laajoista litiumesiintymistä. Riita koski sitä, toisiko hallituksen tekemä sopimus australialaisen kaivosyhtiön Atlantic Lithiumin tytäryhtiön Barari DV Ghanan kanssa riittävästi tuloja maalle.

Sopimuksen mukaan Ghanan hallitus saisi kymmenen prosenttia rojaltimaksuista ja 13 prosenttia kokonaisinvestoinneista. Hallituksen mukaan se myös hankkisi itselleen 30 prosentin osuuden tytäryhtiöstä, mutta väite on todettu harhaanjohtavaksi.

Se, mitä ei ole kerrottu yleisölle, on, että sopimuksen mukaan Barari DV Ghana saa kymmenen vuoden verohelpotukset. Sopimus on voimassa 15 vuotta. 

Sopimuksesta on seurannut kohu. Kansalaisjärjestöt, ajatushautomot ja jopa eläkkeellä oleva korkea-arvoinen tuomari ovat vaatineet parlamenttia olemaan ratifioimatta sopimusta, koska se ei ole maan etujen mukainen. Tunnetun asianajajan ja entisen kansanedustajan Sam Okudzeton mukaan rojaltien maksaminen maan luonnonvarojen riistämisestä on siirtomaa-ajan jäänne, josta pitäisi luopua.

Ghanan historia kaivannaissektorin sopimusten tekemisessä ei ole imarteleva. Maa oli täynnä jännitystä, kun vuonna 2007 ilmoitettiin, että sen rannoilta on löydetty öljyä. Uskottiin, että sen myötä saavutetaan viimeinkin taloudellinen nirvana. Euforian kupla kuitenkin puhkesi: maa on pumpannut öljyä 12 vuotta, ja tuloksia on saatu vähän, mikä johtuu ulkomaisten öljy-yhtiöiden kanssa tehdyistä huonoista sopimuksista.

Ghanan litiumsaaga on todellisuutta myös muissa mineraalirikkaissa Afrikan maissa. Koko keskustelu kiteytyy tuloihin. Minkä verran Ghanan ja muiden Afrikan maiden pitäisi tienata siitä hyvästä, että ulkomaiset yritykset louhivat niiden mineraalivaroja?

Minkä verran Ghanan ja muiden Afrikan maiden pitäisi tienata siitä hyvästä, että ulkomaiset yritykset louhivat niiden mineraalivaroja?

Se, pitäisikö ulkomaisten firmojen maksaa 10 vai 90 prosenttia rojalteja, ei kuitenkaan ole olennaista, sanoo malesialaisen Third World Network -järjestön Afrikan osaston johtaja Tetteh Hormeku.

Hänen mielestään keskustelusta unohtuu eräs asia. Vuosikymmenien ajan Afrikan maiden kaivossektori on ollut oma erillinen saarekkeensa, jolla ei ole yhteyksiä muihin kotimaan talouden sektoreihin. Hormekun mukaan kaivannaisteollisuus pitäisikin yhdistää kokonaistalouteen. Tähän tarvittaisiin huolellisesti tehty investointisuunnitelma.

Yhteyden rakentaminen on keskeinen vaatimus myös Afrikan valtionpäämiesten vuonna 2009 Afrikan unionin huippukokouksessa hyväksymässä Afrikan kaivossektorin visiossa. Se antaa suuntaviivat Afrikan maiden yhteistyölle ja sille, miten mineraalivarat voisivat muodostaa teollistumisen perustan.

Esimerkiksi litiumia tarvitaan sähköautojen akkuihin. Sen sijaan, että keskityttäisiin vain tähän – mikä toisi suurimmalle osalle afrikkalaisista vain vähän hyötyjä – akkuja voitaisiin valmistaa myös esimerkiksi maatalouden työvälineiden sähköistämisen tarpeisiin. Se lisäisi valtavasti tuottavuutta maataloussektorilla ja vapauttaisi pienviljelijät vanhentuneista maataloustyökaluista ja raskaasta työstä.

Visiossa painotetaan myös tarvetta hyödyntää paikallisia tuotantopanoksia kaivosteollisuudessa. Tätä ulkomaiset yritykset inhoavat ja Afrikan maat itse jättävät huomiotta. Esimerkiksi Ghanasta puuttuu aktiivihiiltä, ainetta, jota kaivosteollisuudessa tarvitaan, jotta maasta voitaisiin poista myrkyllistä arseenia kaivostoiminnan jälkeen. Ghana on tuonut ainetta Alankomaista, vaikka sitä voitaisiin valmistaa kookospähkinän kuoresta, jota Ghanassa kasvaa, Alankomaissa ei.

Kaivosvisiota on kuitenkin vastustettu, ja yli kymmenen vuotta sen hyväksymisen jälkeen sen käyttöön ottamiseksi on tehty vain vähän.

Samaan aikaan EU on pitkään yrittänyt käyttää kaupan välineitä estääkseen kehittyviä maita saamasta täyttä suvereniteettia resurssiensa käytöstä. Maaliskuussa 2023 EU hyväksyi kriittisten raaka-aineiden lain, joka on yksi viimeisimmistä keinoista saada esteettömästi Afrikan tärkeitä mineraaleja, vaikka laki onkin esitelty yrityksenä puuttua EU:n riippuvuuteen etenkin Kiinasta tulevista raaka-aineista.

On valaisevaa, että EU kuvaa Afrikan mineraalivaroja kriittisinä “raakamateriaaleina”. 

EU on myös yrittänyt korjata Maailman kauppajärjestön (WTO) sopimuksia estääkseen Afrikan maita ja muita kehittyviä maita luopumasta mineraalien vientiveroista. Tämä estää tehokkaasti Afrikan maita säätelemästä omien mineraalivarojensa käyttöä omaksi hyödykseen.  Kun EU epäonnistui WTO:n sääntöjen muuttamisessa, se turvautui EU:n sekä Afrikan, Tyynenmeren ja Karibian maiden EPA-kauppasopimuksiin. 

On tärkeää kiinnittää huomiota myös termeihin. On valaisevaa, että EU kuvaa Afrikan mineraalivaroja kriittisinä “raakamateriaaleina”. Näiden mineraalien tuonti on siis EU:lle tärkeää, koska ne ovat sen oman teollisuuden raaka-aineita. Tämä on ristiriidassa Afrikan kaivossektorin vision kanssa, sillä sen mukaan Afrikan maiden pitäisi käyttää mineraalejaan omiin kehitystarpeisiinsa.

Afrikan mailta näyttää ehkä puuttuvan poliittista painoarvoa EU:n massiivista valtaa vastaan kauppaneuvotteluissa. Silti järkevän idean, kuten kaivossektorin vision, muuttaminen käytännön politiikaksi jumittuu myös siksi, ettei hallituksilla ole poliittista tahtoa toteuttaa lupauksiaan ja vähentää kansalaistensa köyhyyttä.

Jotta Afrikan hallitukset saataisiin kokoamaan poliittinen tahto, tarvitaan poliittinen liike, joka pakottaisi ne toimimaan. Tarvitaan ehkä kansalaisliikettä, joka nousisi, ottaisi paikan päätöksentekopöydissä ja keskittäisi johtajien huomion uuteen tapaan käyttää Afrikan mineraalivaroja.

Kirjoittaja on freelance-toimittaja.

Suomennos: Teija Laakso