Suomalaiset järjestöt saivat huhtikuussa hallitukselta synkkiä uutisia.

Oikeusministeriö ilmoitti rauhanjärjestöille, että niiden yleisavustus lopetetaan ensi vuonna kokonaan. Leikkauksia tulee myös muihin ministeriön myöntämiin valtionapuihin.

Sosiaali- ja terveysalan järjestöt puolestaan saivat kuulla kehysriihessä, että jo tiedossa olleiden leikkausten päälle tulee uusi 30 miljoonan euron erä. Leikkaaminen aloitetaan odotettua aiemmin. Vuonna 2027 niiden tukipotti voi olla yli kolmanneksen nykyistä pienempi.

Myös opetusministeriön myöntämiä valtionapuja aiotaan karsia. Se tarkoittaa vyönkiristyksiä kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja tiedejärjestöille.

Leikkausten itsestäänselvä seuraus on, että järjestöillä on käytössään vähemmän rahaa eivätkä ne voi enää tarjota samoja palveluita tai työllistää yhtä paljon ihmisiä kuin aiemmin.

Kukoistava kansalaisyhteiskunta on kuitenkin myös keskeinen osa demokratiaa. Järjestöjen kautta kansalaiset voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan, ne nostavat esiin epäkohtia ja vaikuttavat poliittisiin päätöksiin. Siksi leikkaukset herättävät kysymyksiä. 

Mitä tapahtuu järjestöjen roolille yhteiskunnallisina toimijoina? Jääkö leikkausten jälkeen jäljelle heikko järjestökenttä, joka keskittyy epätoivoisesti rahan haalimiseen eikä pysty tai uskalla tuoda omaa kriittistä ääntään kuuluviin?

Irtisanomisia ja palveluiden karsimista

Leikkausten toteutuminen ei ole vielä täysin varmaa eikä tarkka kohdentuminen selvillä. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että jos suunnitelmat toteutuvat, leikkaukset ovat poikkeuksellisia. Summat ovat suuria, aikataulu tiukka ja varautumisaikaa on vähän. Iskua voimistaa se, että se kohdistuu yhtä aikaa monen eri sektorin järjestöihin.

”Esimerkiksi rauhanjärjestöjen tuen täyskatkaisu tuli yllätyksenä niillekin, jotka seuraavat alaa. Kokonaisuudessaan leikkaukset ovat merkittävä isku, ja se määrittelee aika tavalla uudestaan järjestöjen ja valtion suhteita”, sanoo yhteiskunnallisia liikkeitä Itä-Suomen yliopistossa tutkiva yliopistonlehtori Teppo Eskelinen.

Leikkausten merkitys on toki hieman erilainen eri alojen järjestöissä, sillä Suomessa järjestöjen roolin voi ajatella olevan kahtalainen. Toisaalta ne ylläpitävät demokratiaa ja tarjoavat kansalaisille mahdollisuuden osallistua yhteiskunnan toimintaan. Toisaalta etenkin sote-alan järjestöjen erityisroolina on täydentää ja paikata julkisia palveluita. 

”Suomessa ajateltiin vanhastaan, että kansalaisjärjestöjen tehtävänä on toimia valtion kumppanina, jopa sen jatkeena. Vanhasta ajasta on jäljellä se, että sote-järjestöt tuottavat edelleen hyvinvointivaltiolle palveluita”, sanoo sote-järjestöjä tutkiva yliopistonlehtori Petri Ruuskanen Jyväskylän yliopistosta.

Sote-järjestöjen suhde valtioon onkin tiivis: suomalaisten sote-järjestöjen kattojärjestön Soste ry:n vuoden 2022 Järjestöbarometrin (pdf) mukaan ne saavat keskimäärin 89 prosenttia kokonaistuotoistaan sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimivalta järjestöjen avustuskeskukselta STEA:lta. Mukana tilastossa on 195 valtakunnallista järjestöä.

Jos kolmasosa tästä tuista katoaa, ne joutuvat karsimaan tarjoamistaan palveluista ja lomauttamaan ja irtisanomaan henkilökuntaansa.  

Kenties vielä kauaskantoisempi vaikutus on kuitenkin se, että järjestöjen kyky toimia demokratian ylläpitäjänä ja kansalaisten osallisuuden lisääjänä saattaa heikentyä. 

Ylhäältäpäin johdettua demokratiaa

Teppo Eskelisen mielestä järjestöihin kohdistuvia leikkauksia kannattaa tarkastella osana laajempaa kehitystä, jonka myötä käsitys demokratiasta muuttuu aiempaa yksiulotteisemmaksi.

”Nykyhallituksen aikana on selvästi voimistunut sellainen puhetapa, että neljän vuoden välein järjestetään vaalit, sitten ollaan hiljaa neljä vuotta, ja sitten on taas uudet vaalit. Tämä puhetapa oli hirveän näkyvä etenkin kevään lakkojen yhteydessä. Ajateltiin, että niillä yritetään puuttua legitiimin hallituksen toimintaan ja että ne ovat epädemokraattisia.”

Eskelinen huomauttaa, että perinteisesti suomalainen moniääninen demokratiakäsitys on kuitenkin lähtenyt siitä, että mahdollisimman monien eri toimijoiden, kuten ay-liikkeen, tuominen mukaan julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoprosessiin on pikemminkin demokratiaa vahvistava tekijä, joka johtaa parempiin päätöksiin. 

Sen vuoksi kansalaisjärjestöillä on esimerkiksi ollut mahdollisuus sanoa mielipiteensä lakihankkeiden valmisteluvaiheessa. Se on vaatinut ammattitaitoista henkilökuntaa. 

Kun työntekijämäärä leikkausten myötä vähenee, myös järjestöjen mahdollisuudet vaikuttaa politiikkaan vähenevät. Samalla vahvistuu ajatus siitä, että demokratiaa ylläpidetään ennen kaikkea muodollisten kanavien kautta. 

”Voi kysyä, mitä seuraa, jos esimerkiksi rauhanjärjestöt eivät pääse tuomaan ääntään samalla tasolla prosessiin. Se on aika kuumottavaa, kun miettii, millaisten kysymysten kanssa ne ovat painineet. Jos sellainen omantunnon ääni lakkaa kuulumasta, sillä on varmasi merkittäviä seurauksia”, Eskelinen pohtii.

Muutosta on tapahtunut myös siinä, miten järjestöjen rooli laajemmin yhteiskunnassa nähdään. Työn arvostus on vähentynyt, sanoo tutkija Anne Lindfors.

”Haastattelemani järjestöjohtajat kertovat, että asenteet ovat koventuneet. Se näkyy mediassa ja somessa: aina, kun puhuu järjestöistä ja järjestörahoituksesta, sitä vastaan hyökätään. Asenteet ovat muuttuneet myös poliittisen järjestelmän sisällä ja ministeriötasolla. Järjestöt nähdään turhina oman edun tavoittelijoina, jotka pyörittävät pölyttynyttä harrastelijatoimintaa”, Lindfors kuvailee.

Hän tekee parhaillaan Tampereen yliopistossa väitöskirjaa järjestöjohtamisesta ja on myös Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen toiminnanjohtaja.

Kiinnostavaa on, että kansalaisyhteiskunnan roolin heikkeneminen on globaali ilmiö. Monet tutkimuslaitokset ovat viime vuosina nostaneet esiin huolen länsimaistenkin demokratioiden takapakista.

Eskelinen ei halua verrata Suomea diktatuureihin mutta huomauttaa, että samat kehityskulut toistuvat eri maissa.

”Aika monet ovat jättäneet huomiotta sen, että ensisijaisesti heikkenevä asia ei ole vaalidemokratia, vaan kaikki muu: kansalaisyhteiskunnan toimintatila, tiedon saatavuus ja opposition turvallinen toiminta. On tapahtumassa kääntymistä formaaliin, ylhäältäpäin johdettuun demokratiakäsitykseen, ja se näkyy Suomessakin.”

Raha korostuu

Selviytyäkseen leikkauksista järjestöt todennäköisesti kääntyvät muiden rahoituslähteiden puoleen. Käytännössä se voi tarkoittaa vaikkapa EU:ta mutta kasvavassa määrin myös yksityisiä lahjoittajia. Heidän herättelemisekseen on luotava yhä houkuttelevampia varainkeruukampanjoita. Se vaatii resursseja, joita leikkausten myötä on kuitenkin vähemmän.

”Järjestöt ovat kilpailemassa ihan samoista rahoista kuin palveluja myyvät yritykset. Varainhankinta on täysipäiväistä työtä, ja se on pois itse toiminnasta”, Lindfors toteaa.

Järjestöjen mahdollisuudet saada lahjoittajia myös vaihtelevat niiden alan mukaan.

”Syöpä koskettaa monia, ja se voi saada ihmiset lahjoittamaan. Esimerkiksi päihteitä käyttävät, asunnottomat, ihmiset, joilla on rikostausta, tai vaikkapa mielen sairauksia sairastavat eivät kuitenkaan ole sellaisia ryhmiä, joille ihmiset haluavat lahjoittaa. Ja jos haluavat, niin 20 euroa kerran vuodessa. Se ei riitä”, Lindfors toteaa.

Uhkana on, että kun järjestöt joutuvat taistelemaan rahasta, niiden riippumattomuus heikkenee.  

Siitä on toki ollut pelkoa jo tätä ennenkin. Varainhankinta on ammattimaistunut viime vuosina, ja esimerkiksi sote-järjestöt ovat lisänneet yksityisvarainhankintaa, sillä rahapelituottojen väheneminen on vaatinut uusia keinoja. 

Samaan aikaan julkisetkin tuet ovat muuttuneet hankevetoisemmiksi. Järjestöt ovat joutuneet yhä enemmän miettimään rahoittajan intressejä. Siksi suhteellisen helposti ennakoitavat valtion yleisavustukset ovat olleet tärkeä tapa ylläpitää järjestöjen riippumattomuutta.

”Järjestöt keikkuvat toki aina sen välillä, palvelevatko ne rahoittajiaan vai jäseniään. Parhaimmillaan valtionapu kuitenkin mahdollistaa järjestöjen autonomian ja takaa sen, että ne voivat tehdä itse mielekkäänä pitämiään asioita”, Ruuskanen sanoo.

Samaa mieltä on Eskelinen. Hänen mukaansa varainkeruuvetoisuus voi johtaa kiihtyvään kilpailuun ja siihen, että järjestöjen suhde jäsenistöön muuttuu yhä talousvälitteisemmäksi.

Siitä on olemassa myös esimerkkejä. Kehitysyhteistyöjärjestöihin ei kohdistu tällä erää leikkauksia, mutta ne saivat oman iskunsa jo vuonna 2015 Juha Sipilän (kesk) hallituksen aikana. Sen jälkeen moni niistä joutui lisäämään omaa varainhankintaa. 

Eskelisen mukaan järjestöjen toimintaa sävytti huolestuneisuus rahasta sen sijaan, että ne olisivat sisuuntunet ja panneet vastaan. Ne alkoivat keskittää energiansa sen miettimiseen, miten miellyttää rahoittajia ja näin turvata toimintansa jatkuvuus. Se ei ole aivan ongelmatonta.

”Ei varmasti ollut helppoa olla kehy-järjestön toiminnanjohtajan saappaissa, mutta jollain tavalla järjestökentän on pakko miettiä , miten pysyä kriittisenä äänenä ja osallisuuden kanavana eikä muuttua liikaa valtaa myötäileväksi ja pelkästään varainhankinnan kautta jäsensuhdetta mieltäväksi organisaatioksi”, Eskelinen sanoo.

Hänen mielestään nyt leikkausten kohteena olevat järjestöt voisivatkin pohtia, olisiko vuoden 2015 kokemuksista mahdollista ottaa opiksi.

Järjestötoiminta ei lopu

Suomeen varmasti jää kansalaisjärjestötoimijoita leikkausten jälkeenkin. Aktiivinen kansalaistoiminta ei aina edes edellytä ammattimaisesti johdettua järjestöä, sen osoittaa vaikkapa Elokapina.

Vapaaehtoiset ja ruohonjuuritason aktivismi eivät kuitenkaan voi noin vain korvata etenkään järjestöjen ammattimaista asiantuntijaroolia eivätkä niiden tarjoamia palveluita, Eskelinen sanoo.

Vapaaehtoistoiminnallakin on sitä paitsi taipumus muuttua ammattimaiseksi.

”Aina voi sanoa, että ihmiset voivat alkaa toimia vapaasti keskenään. Jos heillä on kykyä ja mahdollisuuksia toimia, se onkin mahdollista. Vapaassa kansalaisyhteiskunnassakin tulee kuitenkin aika pian eteen tilanne, että täytyy organisoitua. Monien asioiden hoitaminen on tosi hankalaa, jos ei ole rahaa eikä organisaatiota”, Lindfors huomauttaa.

Kansalaisjärjestöt elävät siis murrosaikaa. Eskelinen toivoo, että ne eivät ainakaan lakkaa pitämästä ääntä. 

”Järjestöt menevät helposti fatalistiseen moodiin, koska ne ajattelevat, etteivät ne voi vaikuttaa. Sillä, että järjestöjen ääni kuuluu, on kuitenkin jo itsessään merkitystä.”

Tarkennus 16.5.2024. Tarkennettu kohtaa, joka käsittelee sote-järjestöjen STEA:lta saamia avustuksia. 89 prosentin osuus koskee valtakunnallisten järjestöjen kokonaistuottoja. Järjestöjä on mukana katsauksessa yhteensä 195.