Turvapaikanhakijoiden kirjoituskilpailun voittajia palkittiin

"Vihdoinkin sain turvan"
Turvapaikanhakijana Suomessa - kirjoituskilpailun satoa

Pakolaisneuvonta ry järjesti 15-vuotisjuhlansa kunniaksi kirjoituskilpailun Suomessa asuville turvapaikanhakijoille. Kilpailuun saapui 54 kirjoitusta, yhteensä 14 eri kielellä. Kirjoituskilpailun tavoitteena oli saada turvapaikanhakijoiden oma ääni kuuluviin ja antaa heille mahdollisuus itse kertoa kokemuksistaan ja elämästään. Kirjoittajien joukossa oli sekä miehiä että naisia ja myös lasten kirjoituksia. Kirjoittajien kotimaita olivat mm. Afganistan, Angola, Irak, Iran, Kongon dem. tasavalta, Nepal, Somalia, Turkki ja Venäjä.

Pakolaisneuvonta palkitsi kolme parasta kirjoitusta. Ensimmäisen ja toisen palkinnon saajat eivät halua nimeään julkisuuteen. Palkintojen lisäksi kirjoituksista kootaan julkaisu, joka ilmestyy Suomen Rauhanpuolustajien Pystykorvakirjat-sarjassa vielä ennen joulua.

Ensimmäisen palkinnon voitti venäjänkielinen vavistuttava kirjoitus, joka kertoo kellarissa vietetystä ajasta, jossa unen ja todellisuuden rajat hämärtyvät.

"Kellarissa, jossa olin piileskellyt kuin sotilaskarkuri jo useita viikkoja. En tiennyt tarkalleen, sillä yöt ja päivät olivat muuttuneet minulle yhdeksi loputtomaksi, toistensa kaltaisten odotusta täynnä olevien tuntien jonoksi, jossa vallitsivat jatkuva pelko, hirvittävä hermopaine ja toistuvat painajaiset. "Pääsin siis pakoon niitä, pääsin turvaan!" Jotain ilon tapaista kai heijastui silmistäni, mutta sitten tilalle tuli epäilys: tapahtuiko kaikki todella vai oliko se vain unta? Yhtäkkiä tajusin kauhukseni, etten tiennyt vastausta. En kyennyt erottamaan painajaisunta yhtä painajaismaisesta todellisuudesta."

Toisen palkinnon voitti nuoren Itä-Euroopasta kotoisin olevan naisen kirjoitus, jossa kuvataan nuoren turvapaikanhakijan tunteita ja perheen sopeutumispyrkimyksiä.

"Edessämme oli 2,5 vuotta vastaanottokeskuksessa. Odotus, epävarmuus, jännitys, ahdistuneisuus ja pelko. Loputtomat selittämiset, todistamiset, kuulustelut, sadat yöttömät yöt, äitini loputtomat kyyneleet. Pahinta kuitenkin oli yksinäisyytemme. Kesti 5 vuotta, että sain ensimmäisen aidon ystäväni, jolle saatoin jopa avautua. Nykyään olen ylpeä itsestäni ja perheestäni ja saavutuksistamme. Sanon kovaan ääneen, keitä olemme ja miksi olemme ja mitä edustamme. Olen vihdoinkin saavuttanut turvan."

Kolmannen palkinnon voitti Ahmad Razai, 13-vuotias poika Afganistanista. Hänen kirjoituksensa kertoo kokemuksista kotimaassa, pelottavasta pakomatkasta ja Suomeen tulosta. Liikuttavalla tavalla Ahmad kertoo koti-ikävästään, mutta myös kivoista naapureista ja ystävistä, jotka auttavat Suomeen sopeutumisessa.

"On vaikea olla kahden kulttuurin välissä. Kysyn joskus itseltäni, kuka minä oikeastaan olen. Mielestäni omaa kulttuuria on aina arvostettava, muuten ihminen jää yksin. Jokainen kulttuuri luo omia hahmojaan, tarujaan ja perinteitään ja joulupukki kuuluu vain tiettyihin kulttuureihin. Suomalainen joulupukki oli minulle ihan uusi kokemus. Kirjoitin joulupukille kirjeen, voisiko hän tuoda äitini Afganistanista tänne. Sainpas vastauksen ja siinä luki, että joulupukki ei voi varastaa ihmisiä. Petyin joulupukkiin."

Kirjoitukset olivat usein täynnä tuskaa ja epätoivoa, mutta myös huumoria ja toivekkuutta. Kirjoituksissa ikävöitiin kotimaahan jääneitä omaisia, muisteltiin aiempia kokemuksia ja pakomatkaa. Pakoon oli usein lähdetty sodan, uskonnollisen, sukupuolisen tai yhteiskunnallisen vainon takia.

"Me olimme vähemmistössä ja hallitus on hyväksynyt niin monia vähemmistöjä syrjiviä lakeja ja enemmistö käyttää väärin näitä lakeja niin usein ja niin helposti."

Turvapaikanhakijoiden kirjoituksissa korostuvat epävarmuus tulevaisuudesta, vieraan kulttuurin kohtaaminen ja kipeät muistot kotimaasta. Turvapaikanhakijat pohtivat omaa identiteettiään ja kokivat usein itsensä ulkopuolisiksi, toisen luokan kansalaisiksi.

"On vaikea hyväksyä itsensä ulkomaalaisena joka paikassa, joka askeleella, mutta tämä on kohtalomme. Kotimaassakin olin riistetty."

Suomeen saapuminen ja turvapaikkamenettelyyn liittyvät toimenpiteet olivat monille vaikeita, erityisen ahdistavaksi koettiin säilöönottotoimenpiteet ja jatkuvat kuulustelut.

"Minua pidettiin poliisin sellissä noin neljän päivän ajan. Se oli todella nöyryytys minulle, koska lähdin maastani siksi, että minua pidettiin poliisin sellissä ja kidutettiin, ja tullessani tänne minua pidettiin taas sellissä."

Suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuminen ei myöskään ollut helppoa. Suomalaisten hiljainen ja joskus vihamielinen käytös herätti hämmennystä.

"En tiedä olenko väärässä vai en, mutta minulla on vaikutelma, että minua katsotaan halveksuvin silmin aina, kun katseeni kohtaa suomalaisen kanssa. Minusta tuntuu kuin, että he miettivät, mitä teen täällä."

Tuskallisinta oli kuitenkin turvapaikkapäätöksen odottaminen, epävarmuus siitä, saako jäädä Suomeen vai joutuuko palautetuksi.

"Asyl (turvapaikanhaku) on paikka, jossa menneisyyden ylitse on vedetty viiva, tulevaisuus on hämärän peitossa ja nykyisyyttä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Niin kauan kun et ole saanut päätöstä asiastasi, sinua seuraavat koko ajan kaksi tunnetta: tuska ja pelko."

Suomeen saapui vuonna 2002 yhteensä 3443 turvapaikanhakijaa. He joutuvat odottamaan päätöstä turvapaikkahakemukseensa usein yli kaksi vuotta. Viime vuonna lähes 70 prosenttia turvapaikanhakijoista sai kielteisen päätöksen.

Lisätietoja:
Reetta Helander, tiedottaja, Pakolaisneuvonta ry
p. (09) 2519 0014, 050 4129 413