Globalisaation etiikka ja uusliberalismin henki

Mikä saa köyhien maiden hallitukset nöyristelemään ylikansallisten yritysten edessä ja kilpailemaan siitä, kuka saa halvimmalla myytyä kansalaistensa työtä? Miksi vielä sittenkin, kun odotettujen kymmenien tuhansien työpaikkojen sijasta niitä on syntynyt vain muutama sata, hallitukset vannovat vapaatuotannon nimiin ja tarjoavat firmoille entistä parempia ehtoja? pohtii toimittaja Maippi Tapanainen.

Vapaatuotantoalueissa kiteytyvät globalisaation etiikka ja uusliberalismin henki. Yritysparatiisit eri puolilla maailmaa kosiskelevat kaikin keinoin sijoittajia ja firmoja, jotka reippaasti rientävätkin kulloinkin houkuttelevimman tarjouksen perässä. Viime aikoina parhaat tarjoukset on tehnyt Kiina. Vetonauloina toimivat tullittomuuden, verottomuuden ja muiden etujen ohella halpaakin halvemmat työläiset.

Vapaatuotantoalueita on moneen lähtöön. On piikkilanka-aidattuja ympäristöstä eristettyjä alueita, yöksi ulkopuolelta lukittavia ompelimoita, mutta myös high tech- teollisuuspuistoja ja kokonaisia vapaakaupunkeja. Rakkaalla lapsella on monia nimiä: Export Processing Zones, Industrial Free Zones, Bonded Zones, Special Export Processing Zones ja monta muuta. Yksinomaan Kiinassa vapaatuotantoalueita on seitsemää eri sorttia.

Omistukset ja johtoporras alueille tulevat milloin mistäkin. Korealaiset omistavat kokoonpanotehtaita Meksikossa, taiwanilaisia mattoja kudotaan Jordaniassa. Vieraalle tarjotaan parasta, eikä kolonialismin päivistä tunnu kuluneen hetkeäkään. Luonnollisesti valtiot rakentavat yrityksille infrastruktuurin ja teollisuushallit. Mutta perusfasiliteettien lisäksi johtoporrasta hemmotellaan golfkentillä, uima-altailla ja viihdekeskuksilla.

Samoilla alueilla valtaosa maailman 37 miljoonasta vapaatuotantotyöläisestä tekee työtään alipalkattuna, surkeissa olosuhteissa, vailla ammattiyhdistysliikkeen tukea. Yritykset puolestaan pitävät valtioita ja työläisiä jatkuvasti hieman varpaillaan: ilmassa leijuu lähdön uhka, sillä aina on mahdollista, että jostain ilmaantuu joku, joka tarjoaa vielä paremman paikan ja vielä halvemmat työläiset.

Mikä saa köyhien maiden hallitukset nöyristelemään ylikansallisten yritysten edessä ja kilpailemaan siitä, kuka saa halvimmalla myytyä kansalaistensa työtä? Miksi vielä sittenkin, kun odotettujen kymmenien tuhansien työpaikkojen sijasta niitä on syntynyt vain muutama sata, ja kun ainoat maahan jäävät tulot osoittautuvat työläisten pienistä palkoistaan maksamiksi tuloveroiksi, hallitukset vannovat vapaatuotannon nimiin ja tarjoavat firmoille entistä parempia ehtoja?

Namibiassa vapaatuotanto käynnistyi heikosti, työpaikkoja syntyi ensimmäisten viiden vuoden aikana vain muutama sata odotetun 25 000 sijaan ja työntekijöiden oikeuksia poljettiin häpeämättömästi. Hallitus pani paremmaksi, ja antoi vapaatuotanto-oikeudet kaikille vientiyrityksille. Ongelmat eivät ole vähentyneet. Lisää tuli, kun työläisiä huonosti kohteleva Ramatex-vaatetehdas toi tuotantoaan maahan. Ei toki halvalla, hallitus antoi Ramatexille 99 vuoden verovapauden ja piti tehtaan saamista maahan osoituksena vapaatuotannon elinvoimaisuudesta.

Namibian ay-liikettä on syytetty nynnyilystä. Syitäkin on esitetty. Ensinnäkin ay-liikkeen tiukan sidoksen maata johtavaan SWAPOon sanotaan vieneen ammattijärjestöiltä syömähampaat. Toiseksi, ammattijärjestöillä on omistuksia vapaatuotantoyrityksestä kaivosteollisuudessa. Omaa pesää ei haluta liata.

Ulkoinen paine alueiden perustamiseksi on kova ja niskoittelu voi käydä kukkarolle. Kehitysapua antavat maat asettavat avulleen ehtoja, jotka täyttääkseen ja apua saadakseen kehitysmaan on käytännössä pakko perustaa vapaatuotantoalueita. Maailmanpankki myönsi hiljakkoin mittavan lainan muun muassa Levis -farkkuja tekevälle Grupo M -yritykselle, joka palkkasi Haitin levottomuuksien aikaan "kapinallisia" hakkaamaan ay-aktiiveja. Pankin edustajan mielestä haitilaisten pitäisi ymmärtää pysyä hiljaa ja tyytyväisinä, kun joku firma ylipäänsä suostuu levottomalle saarelle asettumaan.

Ja ainahan joku hyötyykin: Kiinassa on köyhyys vähentynyt ja bruttokansantuote noussut. Samaan aikaan tuloerot ovat kasvaneet suunnattomiksi. Toisilla menee hyvin, toisilta menee kaikki.

Kenties syy on uusi uskonto. Ehkä pääoma on muuttunut jumalaksi, ja alkanut vaatia jatkuvia uhrauksia palvojiltaan. Pahinta kuitenkin on, jos asioista päättävät todella uskovat, että kasvoton globaalikapitalismi voisi tuottaa hyvinvointia ihmisten enemmistölle.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka on ollut tekemässä 8.kesäkuuta ilmestyvää, vapaatuotantoa käsittelevää Työmaana maailma -lehteä (SASK). Hän toimii myös Ihmisoikeusraportin vs.toimitussihteerinä.