Yhtäällä soditaan, toisaalla nähdään nälkää - onko mitään hyvää kerrottavaa kehitysmaista? Pitäisikö olla? Aihetta pohdittiin Ylen Hyvä –kampanjan järjestämässä keskustelutilaisuudessa torstaina. Elämyshakuiseksi muuttuneen viestinnän vaatimukset heijastuvat myös avustusjärjestöjen työhön, tilaisuudessa todettiin.

Ne tutut otsikot: yhtäällä soditaan, toisaalla nähdään nälkää, kolmas maa kamppailee aidsin kanssa ja neljäs köyhyyden. Onko mitään hyvää kerrottavaa? Pitäisikö olla? Aihetta pohdittiin Ylen Hyvä –kampanjan järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa alustivat tiedottaja-toimittaja Nina Winquist-Galbe, Yleisradion tv-toimittaja Jyrki Saarikoski sekä Punaisen Ristin viestintäjohtaja Hannu-Pekka Laiho. Tilaisuuden otsikko “Voiko kehitysmaista kertoa hyviä uutisia?” olisi sallinut laajemmankin käsittelytavan, mutta keskustelu rajoittui pitkälti kriisien uutisoinnin tapoihin.

Pitkään katastrofialueilla Punaisen Ristin palveluksessa toimineen Winquist-Galben vastaus kysymykseen on kyllä - hyviä uutisia voi kertoa sitten kun huonot ovat saaneet oman aikansa. Kun pääasiat kriisistä ovat tiedossa tai kun tilanne alkaa helpottua, on syytä antaa tilaa myös hyville uutisille. Valopilkkuja voivat olla vaikkapa uuden elämän syntyminen konfliktin keskellä, pakolaisten palaaminen kotimaahansa, koulun avautuminen uudelleen olojen rauhoittuessa tai tulevaisuudenuskosta kertova häiden suunnittelu, Winquist-Galbe luettelee. Pelkkä kurjuus saa ihmiset kääntämään selkänsä.

Hyvän uutisen käsitettä Winquist-Galbe laajentaa tekstin tasolta uutisen seurauksiin: “Tapa jolla asia kerrotaan voi muuttaa huonon uutisen hyväksi, jos sen seuraukset ovat hyvät – eli jos se lisää vastaanottajan tietämystä asiasta tai muuttaa hänen tapaansa toimia”, hän määrittelee. “Hyviä uutisia ei voida väkisin vääntää jos todellisuus ei sitä salli. Useimmiten toimittaja voi vain kuvailla tilannetta, harvoin muuttaa sitä.”

Jos kehitysmaat eivät pääse otsikoihin katastrofien ansiosta, kyse on usein kuriositeetista – uutiskriteereiksi muutettuna siis odottamattomuudesta tai epätavallisuudesta. “Muun muassa Kenian kamelikirjasto jaksoi kiinnostaa kansainvälisiä toimittajia tavattomasti”, useita vuosia Afrikassa asunut Winquist-Galbe kuvailee.

Erikoistoimittajat hakusessa

Vallitsevia uutiskriteereitä pohdiskeli puheenvuorossaan niin ikään Punaisen Ristin viestintäjohtaja Hannu-Pekka Laiho. Median vaatimukset heijastuvat myös avustustyöhön: “Viestintä on mennyt kohti elämyshakuisuutta, yksinkertaistuksia ja vastakkainasetteluita. On haasteellista miettiä millä tavoin saadaan ihmisille tuotua palautetta esimerkiksi siitä, että heidän Nälkäpäiväkeräykseen antamansa rahat ovat todella auttaneet.”

Kehitysmaauutisoinnin pulmat liittyvät Laihon mukaan useimmiten siihen, että yksinkertaisiltakin näyttävät aiheet ovat monitahoisia ja liittyvät suuriin kansainvälispoliittisiin prosesseihin, joihin toimittajalla ei aina ole aikaa perehtyä. Suomen medioissa hiljattain käyty maamiinakeskustelu käy esimerkiksi tämäntyyppisestä pulmasta: “Lähtökohtana on yleensä ollut se, ettei Suomi voi luopua maamiinoista, ja että ne on varastoitu hyvin lukkojen taakse eikä niitä varmastikaan tulla käyttämään. Laajempi kysymys kuitenkin on se, että ihmisiä silpoutuu miinojen vuoksi päivittäin. Luopumalla miinoista Suomi voi tosin hetkellisesti vahingoittaa omaa puolustustaan, mutta päätös painostaa osaltaan muitakin maita liittymään miinakieltoon. Sitä kautta asia liittyy globaaliin militarisoitumiskeskusteluun”, Laiho toteaa.

“Tiedotusvälineiden olisi syytä perustaa uusi erikoistoimittajan pesti samaan tapaan, kun on vaikkapa urheilutoimittajia tai kotimaantoimittajia. Humanitäärisiin ja globaaliasioihin erikoistuneet toimittajat ovat vähissä.”