Yli 90 prosenttia maailman lapsista pääsee alakouluun. Se on viime vuosina kehitysyhteistyöpiireissä usein juhlittu edistysaskel. Viime aikoina on alettu kuitenkin puhua uudesta ongelmasta: opetuksen surkeasta laadusta.

Esimerkiksi YK:n tiede-, kasvatus- ja kulttuurijärjestö Unescon mukaan 617 miljoonaa lasta ja nuorta ei saavuta koulussa minimitason luku- ja laskutaitoa. Myös Maailmanpankki nosti asian esiin tämänvuotisessa kehitysraportissaan. Siinä kerrottiin esimerkiksi tutkimuksesta, jossa pyydettiin tansanialaisia, kenialaisia ja ugandalaisia kolmasluokkalaisia lukemaan lause ”Koiran nimi on Puppy”. Kolme neljästä ei pystynyt siihen.

Maailmanpankin mukaan maailmassa onkin meneillään ”oppimiskriisi”. Samaa mieltä on myös kansainvälisen opetusalan järjestön Global Partnership for Educationin (GPE) toimitusjohtaja Alice P. Albright.

”On totta, että meillä on akuutti koulutuskriisi. Se näkyy, kun katsotaan lasten kouluun pääsyä, opetuksen laatua, rahoitusta ja koulutusjärjestelmien kykyä tavoittaa kaikkein kauimpana olevat lapset”, tänä syksynä Suomessa vieraillut Albright toteaa.

Tahdosta ei pulaa

GPE on kansainvälinen järjestö, jonka kumppaneina runsaat 60 kehitysmaata, yli 20 avunantajamaata sekä muun muassa järjestöjä ja säätiöitä. Suomi on yksi jäsenistä, samoin kehitysyhteistyöjärjestö Kirkon Ulkomaanapu.

GPE on vuodesta 2003 alkaen jakanut yli 4,7 miljardia dollaria, eli noin neljä miljardia euroa, kehitysmaille koulutusjärjestelmien parantamiseen. Parhaillaan se yrittää vaikuttaa maailman hallituksiin lisätäkseen rahoitustaan. Tarkoituksena on saada lisää rahaa koulutukseen myös kehitysmaiden omista varoista.

Lisärahalle on tarvetta, sillä sen lisäksi, että opetuksen laatu on heikko, maailmassa on yhä noin 263 miljoonaa kokonaan koulua käymätöntä 6–17-vuotiasta. Heidän määränsä väheneminen on viime vuosina hidastunut. Samaan aikaan koulutuksen saamat kehitysyhteistyövarat ovat vähentyneet.

”Rahoitus on vähentynyt joka vuosi vuodesta 2010 lähtien. Se on hyvin ongelmallista. Kyse ei kuitenkaan ole vain rahan lisäämisestä, vaan myös siitä, että se käytetään hyvin”, Albright toteaa.

Albrightin mukaan kyse ei yleensä ole tahdon puutteesta, sillä monet kehitysmaat haluavat nykyisin tehdä enemmän koulutuksen eteen. Turvallisuus ja talous saattavat kuitenkin usein mennä koulutuksen edelle. Lisäksi ongelmana on tiedon ja osaamisen puute.

”Ei tiedetä, keitä koulua käymättömät lapset ovat ja miksi he eivät käy koulua. Mailta puuttuu myös tietotaitoa, innovaatioita, rahaa ja henkilökuntaa. Siinä kansainvälinen yhteisö voi kuitenkin auttaa”, hän toteaa.

Menestystarinoitakin on. Albright kehuu esimeriksi Mosambikia, jossa raskaaksi tulleille tytöille järjestettiin ylimääräinen kouluvuoro, jotta he pääsisivät takaisin kouluun.

Koulutus on keskeinen osa myös YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Niiden mukaan maailmassa kaikkien pitäisi saada laadukas peruskoulutus vuoteen 2030 mennessä. Albright ei ole sen suhteen yltiöoptimistinen.

”Vuosina 2000–2015 koulun ulkopuolella olevien määrä puolitettiin. Se on hengästyttävä tahti. Panisin huomioni enemmän kuitenkin siihen, mitä voimme tehdä joka päivä lasten saamiseksi kouluun. Jos olemme päättäväisiä, edistymme.”