Etelä-Amerikan uusi vasemmistovalta on kirjavaa

Rio de Janeiro, 08.01.07 (IPS) - Useissa Latinalaisen Amerikan maissa on viime vuosina noussut valtaan itseään vasemmistolaiseksi kutsuva hallitus. Kyse ei kuitenkaan ole yhtenäisestä tai alueellisesta liikkeestä. "Nykypäivän uutta vasemmistoa ei kutsuta vasemmistolaiseksi, vaan sosiaalidemokraattiseksi", chileläisen Latinobarómetro-järjestön johtaja Marta Lagos sanoo. Järjestö tekee vuosittain mielipidetiedusteluja 18:ssa maanosan valtiossa.

Demarihallitukset painottavat Lagosin mukaan sosiaalisia turvaverkkoja ja heikoimpien auttamista, mutta jatkavat käytännössä edeltäjiensä konservatiivista talouspolitiikkaa.

"Vasemmistolaisuuden" leima hämmentää Lagosin mielestä kansalaisia, koska se yhdistetään kylmän sodan aikaan ja vallankumouksellisiin liikkeisiin. Niistä muistetaan vaikkapa Che Guevara, joka liittyy selvimmin Kuuban kumoukseen, sekä Salvador Allenden hallitus Chilestä.

Alueen nykyjohtajista Lagos leimaa demareiksi Brasilian presidentin Luiz Inácio Lula da Silva, Argentiinan Néstor Kirschnerin, Chilen Michelle Bacheletin ja Uruguayn Tabaré Vázquezin.

Edellisten johtamia hallituksia vasemmistolaisempi löytyy Lagosin mielestä ainoastaan Evo Moralesin luotsaamasta Boliviasta. Se pyrkii maan perinpohjaiseen uudistamiseen, vaikkakin demokratian puitteissa toisin kuin 1960-luvun radikaali vasemmisto.

"Venezuelan presidenttiä Hugo Chávezia en lukisi äärivasemmistolaiseksi enkä demariksi, koska hän on populisti", Lagos sanoo. Hänen mielestään juuri populismi on hallitseva piirre sekä Chávezin johtamistavassa että politiikassa.

Chávezin populismi on kuitenkin saanut viime aikoina hyvin vasemmistolaisia sävyjä, sillä hän puhuu sosialistisen Venezuelan rakentamisesta ja uhkasi tammikuun alkupuolella kansallistaa sähkö- ja puhelinyhtiöt.

Brasilialaisen Sao Paulon valtionyliopiston kansainvälisen politiikan professori Tullo Vigévani korostaa, että jokaisella Latinalaisen Amerikan vasemmistohallituksella on oma luonteensa ja omat juurensa, joten ne eivät ole yhteismitallisia.

Jopa keskenään läheisissä suhteissa olevissa hallituksissa on eroja. Boliviassa enemmistönä olevia intiaaneja edustavan Moralesin hallituksessa korostuu Vigévanin mukaan etnisyys ja 500 vuotta syrjittyjen alkuperäisasukkaiden halu valtaan.

"Chávez taas edustaa sotilasryhmittymää, joka on luonut vahvat siteet köyhiin", hän jatkaa.

Vigévani muistuttaa, etteivät "vasemmistolaiset" hallitukset täytä sanan määritelmää, koska ne eivät aja tuotantovälineiden yhteisomistusta.

Uruguayn hallituskoalitioon kuuluu myös kommunisteja ja sosialisteja, mutta sen politiikka ei ole vasemmistolaista.

Myöskään Brasilian Työväenpuolueen hallituksessa marxilaisilla ei ole ylivaltaa, tutkija sanoo.

Hän puhuu "nykyajan paradokseista", joita löytyy myös Aasiasta. Vaikka esimerkiksi Kiinaa ja Vietnamia johtaa kommunistipuolue, Aasiaa ei voi väittää vasemmistolaiseksi – pikemminkin päin vastoin.

"Uusliberalismin mahti, tuotantokoneisto ja kansainvälinen järjestelmä rajoittavat mahdollisuuksia toteuttaa vasemmistolaisia ajatuksia noissa maissa", Vigévani pohtii.

Latinalaisen Amerikan uusi vasemmistosuuntaus on hänen mukaansa paljolti rakennettu yksittäisten henkilöiden varaan. Toisaalta hän näkee, että syrjäytyneet väestöryhmät alkavat saada ääntään kuuluviin.

Riippumatonta brasilialaista yhteiskunnallisen ja taloudellisen tutkimuksen laitosta (Ibase) johtava Dulce Pandolfi pitää myönteisenä sitä, että alueen hallitukset "haluavat uudistaa tulonjakoa kapitalistisen järjestelmän puitteissa 30 vuoden diktatuurien ja uusliberalismin jälkeen".

Hänen mielestään noissa hallituksissa yhdistyvät sosiaalidemokratia ja katolisen kirkon piirissä laajalle levinnyt sosiaalinen ajattelu. Pandolfikin muistuttaa eroista Etelä-Amerikan sisällä.

"Chávez olisi mahdottomuus mantereen eteläkärjessä, jonka maissa sotilaista muodostui huono kuva 1970- ja 1980-luvun diktatuurien aikana", hän huomauttaa.

Lagosin mielestä sosiaalidemokraattinen aate sattuu sopimaan hyvin Latinalaisen Amerikan nykyisiin ongelmiin, köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja työttömyyteen. Siksi demarihallitukset ovat saaneet tuekseen äänestäjien vankan enemmistön ja voineet varmistaa demokratian toimivuuden.

(Inter Press Service)