EU:n rooli konfliktien ehkäisyssä ja rauhanturvaamisessa Kongon demokraattisessa tasavallassa

Kansalaisyhteiskuntaa edustavan Batabiha Bushokin artikkeli on ajankohtainen yleisesitys EU-operaatioista Kongon demokraattisessa tasavallassa. Se toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, että konflikti vaatii jatkuvaa huomiota. Artikkelin voi katsoa epäsuorasti osallistuvan myös keskusteluun EU:n kriisinhallintajoukkojen tarpeellisuudesta. Samalla Bushoki pohtii myös kansalaisyhteiskunnan roolia kriisinhallinnassa ja EU-operaatioiden tulevia haasteita.

Konfliktien ehkäisy on YK:n peruskirjan ensimmäinen lupaus. Tämä artikkeli valottaa osaltaan EU:n operaatioita Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Kongo oli yksi niistä konfliktialueista, joilla kansainväliset rauhanturvaajat aloittivat työtaipaleensa. Kongon vuoden 1960 ja Ruandan vuoden 1994 rauhanturvaoperaatioiden epäonnistumiset tarjosivat kuitenkin kongolaisille kaksi hyvää syytä suhtautua epäilevästi YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Hiljattain päättyneen viisivuotisen sodan monimutkaisuus on tehnyt vaikeaksi määritellä YK:n rauhanturvaoperaation luonnetta. Tällä hetkellä operaation virallinen nimi on MONUC (Mission of Observation of the UN in the Congo).

Myöskään EU:n taannoista päätöstä lähettää Artemis-joukkoja Bunian kaupunkiin ei toivotettu kaikkialla kovin tervetulleeksi. Kolme vuotta myöhemmin – huolimatta maan jatkuvasta kehittymisestä rauhankysymyksessä – tarve lähettää EUFORin kaltaisia lisäjoukkoja on osoitus aiempien kansainvälisten reaktioiden rajoittuneisuudesta. Koska kansainvälisellä areenalla EU on avainroolissa sekä alueellisena toimijana että YK-järjestelmän kautta, sen odotetaan olevan etujoukoissa konflikteihin vastattaessa.

On muistettava, että meneillään oleva Kongon kriisi alkoi 1990-luvun alussa kylmän sodan päättymisen laukaisemien demokraattisten muutosten ja afrikkalaisten diktatuurien kaatumisten myötä. Ensimmäinen kansainvälinen reaktio Kongon tapaukseen oli saarto vuonna 1991.

Toinen suurempi ulkopuolelta tullut reaktio oli sotilaallinen koalitio Mobutun vallasta syöksemiseksi vuonna 1996. Vuoden 1998 sota oli oikeastaan saman operaation jatkumoa. Sitä vain käytiin eri tavalla tai sitä kävivät eri ihmiset – tai sitten vanhat toimijat uusissa rooleissa.

Ensimmäinen vastaus vuoden 1998 sotaan tuli Afrikan unionilta. Se pani alulle Lusakan rauhanprosessin, jonka myöhemmin ottivat haltuunsa YK ja yksittäiset maat. EU:lla on ollut olennainen osa prosessissa, jossa pyritään poistamaan jännitteitä, pysäyttämään sotia ja löytämään kestävä ratkaisu alueen kokonaistilanteeseen.

Vielä nykyäänkin kansainvälisten avaintoimijoiden kesken on jonkin verran epäselvyyttä Afrikan suurten järvien alueesta, jonka keskellä Kongon demokraattinen tasavalta sijaitsee. Esimerkiksi Yhdysvallat ei ole osallistunut YK:n ja Afrikan unionin prosessiin, joka kulkee nimellä Kansainvälinen suurten järvien alueen konferenssi (International Conference for the Great Lakes Region, IC/GLR). Sen seuraava valtion päämiesten tapaaminen on suunniteltu pidettävän Kongon vaalien jälkeen vuonna 2007 Nairobissa. Prosessin tarkoituksena on synnyttää vastaavanlainen yhteenliittymä kuin mitä SADC on eteläisessä Afrikassa ja ECOWAS läntisessä Afrikassa.

EU:n (menestyksekkäät) operaatiot EU on ollut ilman epäilystäkään olennaisessa osassa edistämässä rauhanprosessia ja sitä siirtymäprosessia, joka on johtamassa demokraattisten insituutioiden luomiseen Kongon demokraattisessa tasavallassa.

EU:n sitoutuminen Kongon demokraattisen tasavallan siirtymäprosessiin tulee esiin monella tavalla: sekä pitkäaikaisen EU:n erityisedustajan Aldo Ajellon kommenteissa että Javier Solanan kannustavissa julkilausumissakin. Lisäksi EU:n delegaatio maan pääkaupungissa Kinshasassa on luonut painetta siirtymäkautta tukevan kansainvälisen komitean kautta (Comité International d’Accompagnement de la Transition, CIAT). Komitea perustettiin vuonna 2000 Pretorian sopimuksen yhteydessä, ja se on toiminut epävirallisena päätöksentekoelimenä Kinshasassa Kongon demoraattisen tasavallan siirtymäajan hallinnon (TNG) rinnalla. Komitea on toiminut niin laajasti, että eräät Kongossa ajattelevat sen muodostavan todellisen vallan, jolla siirtymävaihetta johdetaan. Jotkut kongolaiset saattaisivat kysyttäessä todeta, että Kongon demokraattisella tasavallalla ei ole tarvittavia varoja rauhanprosessin ja vaalien rahoittamiseen. Kansainvälinen yhteisö maksaa laskun CIATin kautta ja on näin ollen oikeutettu hallitsemaan koko prosessia.

Taloudellisesti EU on ollut vakaasti mukana edistääkseen siirtymäprosessia, erityisesti antamalla kestävää tukea siirtymävaiheelle ja vaaliprosessille Euroopan kehitysrahaston (EKR), EY:n ohjelmien, sotilas-, turvallisuus- ja poliisimissioiden sekä jäsenmaiden kahdenvälisten avustusten kautta. Kaikki tämä alkoi vuonna 2002, kun taloudelliset ja eräät muut pakotteet poistettiin Mobutun vallastasyöksemisen jälkeen. Yhteistyön strategiaohjelma vuosille 2003–2007 keskittyy köyhyyden vastaiseen taisteluun ja insitituutioiden rakentamisen avustamiseen sekä makrotaloudelliseen tukeen. Vuodesta 2002 lähtien näitä prioriteetteja on rahoitettu noin 750 miljoonalla eurolla. EY on rahoittanut myös yli puolet – eli 149 miljoonaa euroa – maan vaaliprosessista.

Lisäksi EU:n avustukset ovat olleet hyödyllisiä kansainvälisille kansalaisjärjestöille, jotka korjaavat maaseudun teitä maan monissa osissa. Saksalainen Agro Action on yksi niistä tehokkaista eurooppalaisista kansalaisjärjestöistä, jotka korjaavat vanhoja ja käyttämättömiä teitä. Sadan kilometrin tiepätkä Buniasta Kiloon, jota esimerkiksi kongolainen kansalaisjärjestö Africa Initiative Programme (AIP) käyttää, on yksi EU-interventioiden avulla kunnostettu tie. Tuki AIP-järjestölle on näin ollen epäsuoraa, mutta välineellistä ja ehdottoman tärkeää sen toiminnalle syrjäisillä alueilla. Suorasti tai epäsuorasti voimme siis sanoa, että kansalaisyhteiskunta on hyötynyt EU:n toimista maassa. Viime vuonna alkoivat neuvottelut EU-delegaation kanssa 4,5 miljoonan euron avustuksesta maan kansalaisyhteiskunnalle.

Kesäkuun 12. päivänä vuonna 2003 EU käynnisti Buniassa sotilasoperaatio Artemiksen vastauksena YK:n pääsihteerin pyyntöön ja perustuen turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 1484 (2003). Kyseinen lauselma antaa oikeuden käyttää Buniassa väliaikaisia hätätapauksiin tarkoitettuja monikansallisia joukkoja (Interim Emergency Multinational Force, IEMF). Läheisessä yhteistyössä MONUCin kanssa nämä joukot osallistuivat turvallisuustilanteen vakauttamiseen ja humanitaarisen tilanteen parantamiseen.

Artemis oli EU:n ensimmäinen itsenäinen sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio, ja se toteutettiin Ranskan johtamana. Se heijasti EU:n sitoumusta toimia yhteistyössä YK:n kanssa rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan alalla.

Yleisesti ottaen Artemis teki kiitettävää työtä Buniassa. Se onnistui vakauttamaan maakunnan pääkaupungin ja voittamaan aikaa ja tilaa, jotta MONUCia ehdittiin vahvistaa tarpeeksi. MONUC sai vahvistuksekseen myös 3500 miehen Ituri-prikaatin, joka auttoi unohtamaan urugualaisten romahduksen, jota voi pitää YK:n riittämättömän suunittelun seurauksena. Artemis tosin oli rajoittunut Buniaan, mutta se saavutti sille asetetut tavoitteet. Eräs sen onnistumisen pääelementeistä oli ranskalaisen komentajan, kenraali Jean-Paul Thonierin päättäväisyys käyttää voimakeinoja niitä vastaan, jotka häiritsivät rauhanoperaatiota. Hän julisti, että Bunia olisi ”sans armes”, ja hänen joukkonsa toimivat nopeasti – joskus tappavalla voimalla – niitä vastaan, jotka kieltäytyivät mukautumasta. Joitain ennaltaehkäiseviä yllätyshyökkäyksiä tehtiin myös Bunian ulkopuolella uhkaavia voimia vastaan. Artemis onnistui ulottamaan vaikutuksensa Bunian ulkopuolelle ja katkaisemaan aseiden virran Ituriin käyttämällä helikoptereita, kiinteäsiipisiä ilma-aluksia ja muita valvontakeinoja.

Artemiksen ratkaiseva saavutus oli toukokuussa 2004 allekirjoitettu erillinen rauhansopimus Iturille. Seitsemän sotilaallisten joukkojen johtajaa allekirjoitti rauhansopimuksen 14. toukokuuta Dar es Salaamissa. Sopimusta ei voinut ajatella ilman uuden, Artemiksen kaltaisen, vahvan, kansainvälisen operaation uhkaa. Näin Artemiksesta tuli vahva ennakkotapaus, joka muodostaa uhan sotapäälliköille.

Lopulta väliaikaiset joukot toimivat tuhansien bunialaisten kotiinpaluun kimmokkeena. Syyskuuhun 2003 mennessä puolet Bunian asukkaista oli palannut koteihinsa. Operaatio tarjosi myös Buniassa turvallisemman paikan niille ihmisille, jotka pakenivat muualta Iturista – jossa taistelut edelleen jatkuivat.

Artemis jätti Bunian vain osittain demilitarisoiduksi, se pani toimeen muutaman ratkaisevan jalkaväkipartion ja lopulta kärsi monin tavoin Bunian asukkaiden arvostuksen puutteesta. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että väliaikaisten joukkojen tutkimia taloja ei kunnostettu operaation jälkeen.

Myös ne alle sata taistelijaa, jotka Artemis riisui aseista, jäivät rekisteröimättä, eikä heitä ole otettu huomioon myöhemmissä operaatioissa, joissa joukkoja demobilisoidaan ja joissa heidän yhteisölliset oikeutensa palautetaan. Tämän tuloksena he eivät voi osallistua Iturin aseistariisunta- ja demobilisointiprosessiin (DCR).

Lisäksi, vaikka Artemis ulotti tiedustelunsa koko itäiseen Kongoon – myös kahteen Kivu-maakuntaan – se ei ottanut huomioon kansalaisyhteiskunnan pyyntöjä panna toimeen samankaltaisia operaatioita, jotka olisivat voineet valmistaa tietä vaaleille ja vakauttaa alueen, jolla kuolleiden määrä on noussut miljooniin.

Viimeiseksi, paikallista kansalaisyhteiskuntaa ja paikallisia kansalaisjärjestöjä ei Cotonoun sopimuksen vastaisesti otettu lähes lainkaan mukaan Artemiksen suunnittelu-, toteutus- ja arviointiprosesseihin.

Kolme vuotta sen jälkeen, kun Kongon demokraattisen tasavallan asianomaiset – mukaan lukien taistelevat joukot ja kansalaisyhteiskunta – solmivat rauhansopimuksen, tapahtumat Iturissa ja Etelä- sekä Pohjois-Kivussa ovat osoitus kesken jääneestä tapahtumasarjasta. Odotettua sovittelua Banyamulenge- ja Kinyarwanda-heimojen puhemiesten välillä ei koskaan tehty, ja se pitäisi yhä järjestää. Kansalaisyhteiskunnan johtajat ovat useaan kertaan todenneet, että dialogia ei vieläkään ole aloitettu, vaikka maan itäisen osan etniset erimielisyydet ovat maan kriisin pohjimmaisena syynä. Tällaiseen viitekehykseen on varauduttu totuuskomissiossa, joka on osa Kongon rauhanneuvotteluja (Intercongolese Dialogue, ICD), mutta sitä ei ole toteutettu. Ei ole yllättävää, että kansalaisyhteiskunnan (ICG, Fewer, Amnesty International, useat kongolaiset ryhmittymät) varhaisista varoitteluista huolimatta, neuvotteluissa ei ole lähes mitenkään sitouduttu näihin kysymyksiin, sillä niissä on keskitytty lähinnä vallan jakoon Kinshasassa ja demokraattisten vaalien organisointiin. Sekä kansainvälinen yhteisö että väliaikaishallitus ovat sivuuttaneet vaatimuksen katsoa Pretorian sopimuksen tuolle puolen.

EU-maista Ruotsi on lahjoittanut 2 miljoonaa dollaria avustaakseen kansalaisjärjestöjä rauhan rakentamisessa ja siirtymäajan oikeuskysymyksissä. Poliittisen tahdon puute siirtymäprosessia tukevassa kansainvälisessä komiteassa (CIAT) ja YK:ssa on kuitenkin johtanut toiminnan vähyyteen, vaikka Ruotsin avustus olisi voinut tasoittaa tietä vaaleille matalan intensiteetin konfliktialueilla itäisessä Kongossa.

EU:n poliisioperaatio Kinshasassa (EUPOL) käynnistettiin huhtikuussa 2004. Tämä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ETPP/ESDP) alaisuudessa toteutettava Afrikan ensimmäinen kriisinhallinnan siviilioperaatio on vastaus Kongon siirtymäajan hallituksen pyyntöön siitä, että integroidulle poliisiryhmälle (Integrated Police Unit, IPU) tarjottaisiin kehys ja neuvontaa kongolaisen johdon alaisuudessa. IPU:n koulutettavat tulevat sodassa taistelleista eri ryhmistä. Hanke on nyt tulossa kolmanteen vaiheeseensa, jonka on tarkoitus kestää kuusi kuukautta, joulukuuhun 2006.

Koulutuksen keskiössä ovat ihmisoikeudet, joukkojenhallinta ja ampumataidot. Kongolaisten poliisivoimien uudistus on pidemmän aikavälin tavoite. Ottaen huomioon valtion epäonnistumiset EUPOL on auttanut palauttamaan aiempien koulutuskeskusten maineen ja parantanut joukkojen varustusta.

Kinshasan EUPOL on ETPP:n ensimmäinen siviilioperaatio, ja se on seurausta pitkästä poliittisesta prosessista, johon osallistuivat Eurooppa-neuvosto, Poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea (Political Security Committee, PSC) ja luonnollisesti jäsenvaltiot ja johon sisältyi Unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP/CFSP).

EU:n jäsenvaltiot ovat ottaneet hoidettavakseen turvallisuussektorin reformin. Belgia, Ranska ja Iso-Britannia aloittivat toiminnan jo paljon ennen EUPOLia ja EUSECia. Taloudellisesti poliisivoimissa ovat mukana seuraavat jäsenvaltiot: Alankomaat, Iso-Britannia, Luxemburg, Irlanti, Tanska ja Ruotsi. Toiset valtiot – Potugali, Belgia, Tsekki, Saksa ja Unkari – tarjoavat välineistöä, jota EU ei voi tarjota OECD:n sääntöjen vuoksi.

Tammikuuhun 2006 mennessä 1000 poliisia oli osittain koulutettu, ja 500 lisäpoliisin joukon on tarkoitus olla valmiina heinäkuun lopun vaaleihin mennessä.

Kaiken tämän hinnaksi – ottamatta huomioon kahdenvälisiä avustuksia – on tullut noin 30 miljoonaa euroa, mikä on otettu pääosin Euroopan kehitysrahastosta.

Vuonna 2005 käynnistetty EUSEC on avustava ja neuvova hanke. Hanketta koordinoi yhteinen koordinointielin (CCOC), joka toimii Ison-Britannian ja Portugalin alaisuudessa. Seuraavian maiden päällystöt ovat vastuussa eri hankkeista: Belgia EUSECista, Portugali FARDCista , Iso-Britannia Conaderista ja Unkari SMIstä . FARDCin on tarkoitus kasvaa vaaleihin mennessä 18 prikaatin kokoiseksi. Avunantajien epäselvä suunnittelu, kongolaisen väliaikaishallituksen ristiriitaisuudet ja molempien osapuolten hieman epäselvä kriisinhallinta ovat kuitenkin tehneet mahdottomaksi sen, että tavoitteet turvallisuussektorin reformissa saavutettaisiin. Jos ottaa huomioon ne kuusi miljoonaa dollaria, jotka annettiin pelkästään Iturin aseidenriisuntaa, joukkojen liikekannaltapanoa ja yhteiskuntaan palauttamista (DDR) varten, kentällä saatujen tulosten perusteella on mahdollista asettaa kyseenalaiseksi toimeenpanevien elinten – etenkin UNDP:n – hallinnointi ja johto. Eräs Bunian kansalaisjärjestölähde esimerkiksi totesi, että 2 miljoonaa dollaria on käytetty vain matkoihin Buniaan ja UNDP:n henkilöiden päivärahoihin.

Avunantajien turvallisuussektorin reformia koskevien suunnitelmien johdonmukaistaminen oli yksi niistä olennaisista suosituksista, joita kansainvälinen rauhanakatemia (IPA) antoi New Yorkissa vuoden 2005 elokuussa. Koordinoitujen avustusstrategioiden puute on ollut pääsyy siihen, miksi kriisiin vastaaminen on kestänyt niin kauan – maan turvallisuuden kustannuksella. Tilanne näyttää kuitenkin kehittyneen tämän jälkeen.

Toiseksi, EU:n instituutioiden sisällä näyttää olevan vaikeuksia, etenkin koska EU näyttää kokeilevan sen uutta ”strategiaa Afrikalle”. On muistettava, että Eurooppa-neuvosto ja komissio antavat erilaiset määritelmät käsitteelle ”turvallisuussektorin reformi”.

Operaatioiden viivästysten taustalla ovat nämä insitutionaaliset vaikeudet, joihin on luettava mukaan myös kongolaisen hallinnon byrokraattisuus.

Mikään muu ei voi selittää turvallisuussektorin reformia koskevan koordinoinnin puutetta avunantajien välillä kuin se, että jäsenmaat kilpailevat asiassa keskenään tai että ne kilpailevat ei-jäsenmaiden kanssa (Angola, Etelä-Afrikka, Kanada). Kesti kauan ennen kuin eri avunantajat vihdoin tapasivat toisensa Etelä-Afrikassa vuoden 2005 jälkipuoliskolla.

Jossain määrin kilpailuasetelmana on myös EU vastaan sen omat jäsenmaat. Kaikki suuret jäsenmaat ovat mukana operaatioissa, joten niillä kaikilla on omat intressinsä asiassa.

Lisäksi kyse on myös siitä, että avun tarve on tilanteessa liian valtava verrattuna ratkaisuyrityksiin. Tämä johtaa meidät viimeiseen heikkoon kohtaan: eli siihen, että toiminnassa keskitytään pääkaupunkiin. EUPOL sijaitsee Kinshasassa, ja se on keskittynyt vain kaupungin turvallisuuteen. Samanaikaisesi laajat alueet maan itäosissa ovat yhä vanhojen ryhmittymien ja myös uusien aseellisten ryhmien armoilla. Kuten Artemista käsitelleessä kappaleessa totesin, vahva toiminta Kivun maakunnissa ja Katangan alueella olisi pelastanut tuhansia viattomia henkiä menneinä kahtena ja puolena vuotena – eli Artemiksen lähdettyä Buniasta.

Viimeiseksi, meidän ei pidä vähätellä kilpailua Afrikan rauhanturvastrategioiden ja EU:n strategioiden välillä. Hyvä esimerkki tästä on Etelä-Afrikan johtajien EUFORin vastustus, jota he ruokkivat viimeksi Kinhasassa.

Onko EUFOR Artemiksen uudelleen rakentamista vai todistus keskenjääneen tehtävän loppuun saattamisesta? Miksi EUPOL ja EUSEC eivät riitä hoitamaan työtä? Nämä ovat kysymyksiä, joita kansalaisyhteiskunnan piirissä on operaatiosta esitetty.

EUFOR on jossain mielessä osoitus siitä, että EU:n, YK:n ja jopa Afrikan unionin reaktiot konfliktien jälkeisen, suuresti vahingoittuneen maan tilanteeseen ovat olleet epäonnistuneita tai vähintäänkin riittämättömiä.

Virallisesti siirtymäajan hallitus piti EUFORin lähettämistä tervetulleena askeleena, joka turvaisi sen, että vaalit pidetään rauhallisissa oloissa. Eräs kongolainen lähettiläs tiivisti kuitenkin kinshasalaisten keskuudessa laajalle levinneen reaktion: ”Eurooppalaiset ovat täällä varmistamassa Kinshasassa asuvien ja työskentelevien ulkomaalaisten, lähinnä eurooppalaisten ja amerikkalaisten, turvallisuuden. Muutama sata miestä sijoitetaan Ndjilin lentokentälle, ja vaikka taisteluja syttyisi Katangassa, he pysyvät Kinshasassa.” On selvästi todistettu, että konfliktitilanteissa se, miten tilanne ymmärretään ja havainnoidaan voi olla yhtä tärkeää kuin se, miten asiat todellisuudessa ovat. Näin ollen EUFORin kommunikointistrategiaan pitää kiinnittää erityistä huomiota, jotta vältyttäisiin epärealistisilta odotuksilta.

EUFORissa on sovittu siitä, että muut ongelmalliset alueet ympäri maata jäävät MONUCin hoidettaviksi. Ei nimittäin riitä, että todetaan kongolaisten turvallisuuden takaamisen olevan ennen kaikkea maan hallituksen tehtävä, sillä kaikki tietävät, ettei sillä ole resursseja tämän perusvastuun kantamiseen.

Tiivistäen vastaus edellä esitettyyn kysymykseen on selvästikin se, ettei EUFOR ole kumpaakaan: se ei ole Artemiksen uusinta eikä myöskään askel Itä-Kongon ongelmallisen tilanteen loppuun saattamiseksi. Tarinan opetus on se, että riittävän poliittisen tahdon avulla voidaan luoda resurssit (niin inhimilliset kuin muutkin) ja tätä kautta vaikuttaa olennaisesti afrikkalaisten konfliktivyöhykkeiden vakauttamiseen. Iso-Britannia osoitti tämän Sierra Leonessa joitakin vuosia sitten, ja olisi mahdollista olettaa samanlaista osallistumista myös Itä-Kongossa. Tähän mennessä tämä on kuitenkin kaukana todellisuudesta, ja seurauksena on satojen henkien menettäminen joka kuukausi.

Toiseksi, EUFOR on yhä eräänlainen eurooppalaisen teoreettisen sotilastietämyksen kenttäkoe ja laboratorio. Ei ole olemassa montaakaan oppituntia, joista sotilasjoukot olisivat voineet ottaa opikseen.

Kolmanneksi, ennaltaehkäistessään kriisin laajentumista Kongossa EUFOR voi joutua keskittymään kiireellisempiin kriiseihin ja Afrikan tai muun maailman tarpeisiin (kuten Darfuriin).

Bunian väliaikaisjoukkojen virallinen lempinimi oli Artemis, mutta sillä oli myös toinen nimi: Mamba. Vaikka virkamiehet ja media käyttivät vain koodinimeä Artemis, vieraillessani Buniassa Ranskan päämajan yhteen oveen oli kirjoitettu Artemis-Mamba.

Minulle kerrottin myöhemmin, että ranskalaiset ehdottivat koodinimeksi Mambaa, mutta muiden valtioiden edustajat kannattivat Artemista. Kukaan ei onnistunut selittämään minulle, miksi nämä kaksi nimeä oli kirjoitettu jonnekin syrjäiselle päiväntasaajan vuoristoiselle alueelle, keskellä Kongoa, kun tiedotusvälineet ja virkamiehet ovat käyttäneet vain nimeä Artemis. Kuvan symboliikka on hyvin vahva. Myös monet muut EU-operaatiot Afrikassa ja Kongossa ovat samanlaisen kaksoisagendan alaisia.

Belgialla on oma erityinen ja tunteellinen suhteensa Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Kinshasassa media käsittelee runsaasti sitä, miten Kehitysyhteistyöstä ja humanitaarisesta avusta vastaavaan komissaariin Louis Micheliin suhtaudutaan Kongon suurimmassa oppositiopuolueessa UDPS:ssä. Hänellä voi hyvinkin olla korkea asema ja vastuuta EU:ssa, mutta suurin osa kongolaisista pitää häntä vanhana belgialaisena korkean tason virkamiehenä.

Tarina Artemis-Mambasta on merkki EU-toimijoiden sisäisestä kaksijakoisuudesta. Jäsenmaiden erityisintressit, jotka saattavat olla historiallisia, kuten Kongon ja Belgian suhde tai jopa kulttuurisia kuten ranskan kieli, voivat helposti olla este yhteiselle EU-agendalle. Omasta mielestäni – ottaen huomioon maan taloudellisen aseman ja strategisen sijainnin – EU:n jäsenvaltioiden on vaikea sopia kitkattomasti yksittäisistä asiakohdista.

On ironista, että YK:n ensimmäinen operaatio Kongossa vuonna 1960 (yhteensä 20 228 miestä parhaiten koulutetuista armeijoista, myös Yhdysvalloista) oli isompi kuin nykyinen operaatio, johon osallistuu vain 17 800 henkeä (ja vain muutama länsimainen päällystön jäsen). Tilanne on tämä huolimatta nyt kohtaamamme kriisin suuruudesta ja hienostuneisuudesta ja huolimatta siitä, että nykyinen operaatio toteutetaan 40 vuotta ensimmäisen operaation jälkeen.

Kongon demokraattisen tasavallan tapauksessa EU:n delegaatiot ovat osoittaneet jonkinlaista halua sisällyttää kansalaisia prosesseihin, joissa kartoitetaan ja toteutetaan toimintaa kansalaisjärjestöissä ja kansalaisyhteiskunnassa. Tehdessään tämän delegaatiot myöntävät kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maan tilanneanalyysin tekemisessä. Tästä huolimatta kansalaisyhteiskuntaa ei ole otettu mukaan EU:n ja Kongon demokraattisen tasavallan välisen yhteistyön strategiseen suunnitteluun. EU:n maassa oleva delegaatio hyväksyy kumppaneikseen vain osan maan kansalaisyhteiskunnasta sivuuttaen paikalliset realiteetit ja paikallisen toimintaympäristön.

On olemassa raportoituja huolenilmaisuja siitä, että Cotonoun sopimuksen mukaisia säädöksiä ei ole pantu täytäntöön. Sopimuksen mukaan 15 prosenttia EU:n maakohtaisista avustuksista pitäisi mahdollisuuden niin salliessa varata ei-valtiollisille toimijoilla, joihin kuuluvat myös kansalaisyhteiskunnan toimijat. Hiljattain Brysselissä pidettyssä Cotonoun sopimusta käsitelleessä toisessa kansalaisyhteiskunnan tapaamisessa tehtiin toimintasuunnitelma sille, miten kansalaisyhteiskuntia voidaan paremmin pitää mukana Cotonoun sopimuksen tätytäntöönpanossa. Toimintasuunnitelman pitäisi saada kaikki tarvittava tuki sekä EU:lta että sen jäsenvaltioilta.

Joka tapauksessa tähän mennessä kansainväliset pelastusmekanismit (mukaan lukien EU:n, YK:n, Afrikan unionin ja niiden jäsenmaiden projektit) ovat tuottaaneet perustan tuleville vaaleille ja vaalien jälkeisille insituutioille. Tätä kaikkea pitää rahoittaa, lujittaa ja vakiinnuttaa täysmääräisesti.

On pidettävä mielessä se, että Kongon demokraattisessa tasavallassa ei nähdä onnistunutta turvallisuussektorin reformia, ellei Ruandan ja Burundin kapinallisryhmien kysymyksiä ja alueellisia kysymyksiä ratkaista lopullisesti. Pääkaupunki ja muut maakunnat voivat olla rauhallisia, mutta jännitykset säilyvät siellä, mistä kaikki Kongon sodat alkoivat, eli itäisissä maakunnissa Etelä- ja Pohjois-Kivussa, Katangassa ja Iturissa. Tämän lisäksi – kuten Insitute of Global Dialogue totesi raportissaan: ”Itäisistä maakunnista tulee Ruandan satelliitteja, sillä Ruanda pitää näiden alueiden poliittista ja taloudellista hallintaa tarpeellisena omalle vakaudelleen ja pitkän aikavälin kehitykselleen.”

Tämän vuoksi Kongon kriisin alueelliset ulottuvuudet ovat erittäin tärkeitä. Tässä mielessä Kansainväliseltä suurten järvien alueen konferenssilta odotettavissa olevien vastausten pitäisi käsitellä muiden kysymysten ohella myös pitkän aikavälin alueellista turvallisuutta.

Kuten edellä on todettu, itäisten maakuntien perussyyt on kohdattava lopullisesti, jotta voidaan välttyä maallisilta konflikteilta ja jännitteiltä niin sanottuja alkuperäiskansoja ja Banyarwanda ja Banyamulenge heimoja vastaan. Viimeisten vuosikymmenten aikana nämä ryhmät ovat olleet sekä uhreja että osallisia ja rauhan rikkojia. Ongelmana on, että monista syistä, joita en tässä pysty erittelemään, meiltä puuttuu yhä kestävä konfliktinsovittelu näiden ryhmien välillä.

EU voi olla tässä merkittävässä roolissa niiden uusien rahoitusmekanismien avulla, jotka Cotonoun sopimus tekee mahdolliseksi. Yhtenä avaintekijänä on se, että neuvotteluja edistetään kahdella tasolla: paikallisesti ja kansallisesti. Maan- ja vallanjakoreformit sellaisilla alueilla kuin Masisi/Walikale ja Fizi/Uvira voisivat olla hyödyllisiä, jotta alueelle voidaan taata kestävä rauha.

Kuten on todettu: aikainen varoitus ei ole toiminnan tae. Käytännössä lausuma pitäisi kääntää niin, että iskulause ”ei koskaan enää” voisi kestää historian ”oikeudenkäynnit” ja jättää maineemme tahrattomaksi tulevien sukupolvien silmissä.