"G20-kokous on tuomittu epäonnistumaan"

Lontoossa 2. huhtikuuta pidettävä G20-maiden kokous on tuomittu epäonnistumaan, vaikka sen on määrä luoda uudet raamit maailmantaloudelle samaan tapaan kuin kuuluisa Bretton Woodsin kokous teki toisen maailmansodan jälkeen.

Epäonnistumiseen on monia syitä.

Näin kunnianhimoinen hanke pitäisi toteuttaa YK:ssa eikä maailman rikkaiden epävirallisessa ryhmässä, jossa kehitysmailla on vain nimellinen edustus. G20 on suljettu kerho, kun 1944 Bretton Woodsiin yritettiin sodan keskelläkin turvata mahdollisimman laaja osanotto.

G20 yrittää saavuttaa päivässä saman, mihin Bretton Woods varasi kolme viikkoa. Sen arkkitehteihin kuulunut John Maynard Keynes tiesi, että piru piilee yksityiskohdissa. G20 tyytyy suuriin linjoihin piilottaen ristiriidat.

Lontoossa yritetään valjastaa jo epäonnistuneita laitoksia ratkaisemaan talouskriisiä, kun Bretton Woodsissa perustettiin uusia. Nyt turvataan taas G20-ryhmään, G7-maiden vuonna 1999 perustamaan vakausfoorumiin (Financial Stability Forum) ja vakavaraisuuden hallintaa koskevaan Baselin 2. sopimukseen vuodelta 2004.

Ne kaikki luotiin vuoden 1997 Aasian finanssikriisin jälkeen säätelemään globaaleja rahoitusmarkkinoita. Ne eivät kuitenkaan kajonneet johdannaiskauppaan, lyhyeksi myyntiin, vipurahastoihin ja muihin Aasian kriisiin ja nykyahdinkoon vaikuttaneisiin mekanismeihin.

Sen sijaan instituutiot ottivat todesta yksityisen sektorin pyrkimyksen "itsesääntelyyn". Ne vakuuttivat, että pääoman liikkeiden valvonta on pahaksi kehittyville talouksille, että keinottelu lainattujen osakkeiden liikuttelulla oli laillinen markkinaoperaatio ja että johdannaiskauppa "täydellisti" markkinat. Markkinat piti jättää pelureille, jotka olivat kehittäneet luotettavat "riskianalyysit".

Ongelman osaksi muodostuneista instituutioista yritetään siis nyt tehdä sen ratkaisijoita.

IMF ongelman ydin

G20:n esittämän ratkaisumallin hankalin osa on kuitenkin Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Yhdysvallat ja Euroopan unioni pyrkivät nostamaan IMF:n pääoman 50 miljardista dollarista 500 miljardiin, joka lainattaisiin kehitysmaille talouden elvytykseen.

Kosmeettisista muutoksista huolimatta rikkaat maat määräävät yhä ylivoimaisesti IMF:n hallitusta. Varsinkin Aasian ja Afrikan kehitysmaat ovat pahasti aliedustettuja. Euroopalla on kolmannes paikoista, ja se pitää kiinni feodaalisesta oikeudestaan IMF:n toimitusjohtajan palliin. USA:lla on veto-oikeus 17 prosentin paikkaosuudellaan.

IMF menetti uskottavuutensa Aasian talouskriisissä. Se pahensi tilannetta väärillä neuvoillaan, ja heikkojen talouksien pelastamiseen tarkoitetut miljardit upposivat lopulta ulkomaisten rahoituslaitosten tappioiden korvaamiseen.

Thaimaa lopetti yhteistyönsä IMF:n kanssa 2003, ja Brasilia, Venezuela, Argentiina ja monet muut maat tekivät samoin. IMF ajautui budjettikriisiin, kun isojen kehitysmaiden velanmaksu loppui.

Vaikka IMF:kin vakuuttaa nyt kannattavansa keynesiläistä elvytyspolitiikkaa, sen lainaehdot rohkaisevat yhä vapauttamaan rahoitusmarkkinoita.

IMF:n uskottavuutta heikentää myös se, etteivät sen "huippuekonomistit" kyenneet ennustamaan kypsymässä ollutta finanssikriisiä.

Nykyistä kriisiä tulisi lähestyä toisin.

Uusi globaali talousjärjestys tulisi laatia YK:n erityisistunnossa useiden viikkojen työn tuloksena. Se voisi perustaa rahoitusalalle uuden elimen, jonka päätöksenteossa koko maailma olisi tasapuolisesti edustettuna.

Kehitysmaiden velat pitäisi mitätöidä välittömästi. Se elvyttäisi tehokkaammin kuin IMF:n jakama raha.

Uuden arkkitehtuurin tukipilareina olisivat alueelliset organisaatiot, joiden iduiksi sopisivat Aasiassa Asean+3 ja Chiang Main aloite ja Latinalaisessa Amerikassa Bolivarilainen vaihtoehto sekä Etelän pankki.

Romahtanut globaali kapitalismi kaipaa pitkällä aikavälillä paljon syvällisempää uudistamista. Kriisi tulisi nähdä tilaisuutena hahmotella uusi järjestelmä, joka lopettaa eurooppalais-amerikkalaisen ylivallan hallitseman uusliberaalin vaiheen. Tilalle tulisi luoda entistä hajautetumpi, deglobalisoidumpi ja demokraattisempi järjestys.

Walden Bello toimii sosiologian professorina Filippiinien yliopistossa ja tutkijana Bangkokin Focus on the Global South -laitoksessa.