Markkinoiden rakenteet aiheuttavat ongelmia köyhien maiden talouksille ja köyhälle maaseutuväestölle

Samalla kun kauppapolitiikan merkitys kasvaa globaalitalouden sääntelyssä, sen köyhdyttämiseen liittyvät vaikutukset lisääntyvät. Keskustellaanpa sitten tuontitulleista, kotimaisista maataloustuista, työvoiman liikkumisesta, peruspalvelujen tuottamisesta tai sademetsissä toimivasta hakkuuteollisuudesta – kaikki kaupalliseen vaihtoon liittyvät kysymykset ovat kehityspolitiikkaa. Itse asiassa kehityskysymykset läpileikkaavat niin kokonaisvaltaisesti kauppapolitiikan neuvottelualueita, että kaikki paitsi teollisuusmaiden kahdenvälisiä sopimuksia koskeva kauppapolitiikka on kehityspolitiikkaa – hyvää tai huonoa sellaista.

Kauppapolitiikassa on kyettävä näkemään kokonaisuus köyhimpien maiden kannalta, koska päätös yhdellä neuvottelujen osa-alueella vaikuttaa usein muihin talouden segmentteihin. Muista EU-jäsenmaiden ulkosuhteisiin liittyvästä politiikasta poiketen kauppapolitiikkaa toteutetaan keskitetysti Euroopan komission kautta. Kauppapolitiikan läpinäkyvyys on ollut poikkeuksellisen huonoa, sillä komissio on pyrkinyt pitämään jäsenmaat loitolla sen kovasta ytimestä. Jäsenmaiden tulisi pystyä valvomaan suoremmin kauppapolitiikan toteuttamista EU:n sisällä. Kuitenkin myös jäsenmaiden omat virkamiehet suhtautuvat usein suojelevasti omaan vastuualueeseensa. He eivät näe sitä köyhdyttämisen lopettamisen kannalta merkittävänä kenttänä, joka tulisi avata suoralle kansalaiskeskustelulle.

Markkinoiden rakenteet aiheuttavat ongelmia köyhien maiden talouksille ja köyhälle maaseutuväestölle

Kaupan vapauttamisella on parhaimmillaankin vain marginaalinen vaikutus pääomien puutteeseen, josta köyhimmät maat kärsivät. Liian aikainen keskittyminen kaupan kasvattamiseen ei ole järkevää politiikkaa näissä maissa; niiden kroonista resurssivajetta olisi helpotettava sisäisellä kasvulla tai ulkopuolisella rahoituksella ennen kuin kaupasta hyötyminen on mahdollista. Lisäksi on huomioitava kaupan rakenteiden tulonjakovaikutukset: jos paikallinen eliitti käyttää valuuttatulonsa ulkomaisten luksushyödykkeiden ostamiseen, tuotannon arvosta jää vain murto-osa paikalliseen käyttöön. Tulos olisi toinen, jos nämä tulot investoitaisiin paikallisesti.

Kansainvälinen talous- ja kauppapolitiikka vaikuttaa maaseudun köyhyyteen erityisesti rajoittamalla maiden mahdollisuutta suunnitella ja toteuttaa omaa maatalouspolitiikkaansa ja ylipäätään ohjata maaseutukehitystään omien tarpeidensa mukaan. Sekä kehitysrahoituslaitosten luotonantokriteerit että kauppasopimukset kaventavat hallitusten mahdollisuuksia toimia maaseudun kannalta olennaisilla sektoreilla. Kotimaisten markkinoiden suojaaminen tuonnilta ja maataloustukien, rahoituksen ja muiden palveluiden järjestäminen viljelijöille vaikeutuvat. Tällainen poliittisen liikkumavaran kapeneminen vähentää myös mahdollisuuksia sellaisiin demokraattisiin prosesseihin, joissa eri kansalaisryhmät pääsisivät ilmaisemaan mielipiteitään ja vaikuttamaan toteutettavan politiikan suuntaan ja sisältöön.

Köyhä maaseutuväestö kärsii myös suoraan kaupan rakenteista, joiden vaikutuksesta heidän tuottamiensa hyödykkeiden hinnat ovat kohtuuttoman alhaiset ja vaihtelevat lisäksi odottamattomasti. Maataloustuotteiden ja perushyödykkeiden alhaiset hinnat johtuvat osittain ylitarjonnasta ja osittain tuotteiden maailmanmarkkinoiden keskittymisestä muutamien yritysten käsiin. Hintojen laskua on entisestään kiihdyttänyt perushyödykkeiden markkinoita säädelleiden kansainvälisten sopimusten purkaminen 1980-luvun lopussa.

Ylitarjonnan syyt juontavat juurensa paitsi siirtomaa-aikaan myös vallitsevaan talouskehityksen malliin, jonka myötä kehitysmaat ovat keskittyneet sellaisiin tuotannonaloihin, joiden avulla ne toivovat saavansa nopeasti valuuttatuloja ja pystyvänsä maksamaan ulkomaiset velkansa. Teollisuusmaiden suojatullit ja tukiaiset omalle maataloudelleen ja teollisuudelleen ovat estäneet kehitysmaita monipuolistamasta tuotantoaan ja nostamasta tuotteidensa jalostusastetta.

Maataloustuotteiden maailmanmarkkinoiden rakennetta voi luonnehtia oligopolistiseksi: useimpien tuotteiden markkinoita hallitsee vain muutama suuri yritys. Samat yritykset hallitsevat lisäksi usein koko ketjua siementen ja lannoitteiden kaupasta tuotteiden jalostukseen ja jopa vähittäismyyntiin. Nämä yritykset pystyvät pitkälti sanelemaan tuotteiden hinnat itselleen edullisella tavalla. Etenkin kehitysmaiden omilla markkinoilla hintoja alentaa myös dumppaus eli tuettu tuonti teollisuusmaista (ja myös toisista kehitysmaista). Ongelmana on, että muun muassa Maailman kauppajärjestö WTO:n sopimusten vuoksi maat eivät voi suojata omia markkinoitaan riittävästi tuonnilta, vaikka se vahingoittaisi niiden omia, köyhimpiä tuottajia.