Mikä on Euroopan rooli uudessa apujärjestelmässä, ja miksi tarvitsemme uuden 5 miljardin dollarin rahaston vuosituhattavoitteill

Overseas Development Insituten (ODI) johtaja Simon Maxwell pohtii artikkelissaan, miten Euroopan unionin jäsenmaiden kasvavia apusummia tulisi käyttää. Maxwellin ajatus on, että johdonmukaisuuden ja avun vaikuttavuuden turvaamiseksi Euroopan unionin komissiolle pitäisi antaa suurempi rooli kehitysavun jakajana. Hänen mukaansa EU:n rooli on jäämässä liian pieneksi, ja hän toivoo EU:sta "kilpailijaa" Bretton Woods -järjestelmän instituutioille. Tämän lisäksi Maxwell tarjoaa artikkelissaan myös konkreettisen ehdotuksen: ehkäpä EU-maiden pitäisi perustaa uusi 5 miljardin dollarin rahasto YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi.

9.6.2006

•

Simon Maxwell

Vuoden 2005 saavutukset Eurooppalaisina voimme olla ylpeitä yhteisestä panoksestamme vuodelle 2005 – kansainvälisen kehityksen vuodelle. Erityisesti meidän pitäisi juhlistaa sitoumustamme kasvattaa kehitysapua. Ajatus avun kasvattamisesta jaetaan maailmanlaajuisesti, mutta pohjimmiltaan se on eurooppalainen saavutus: 80 prosenttia uusista sitoumuksista, joiden tavoitteena on kaksinkertaistaa apu vuoteen 2010 mennessä, ovat tulleet eurooppalaisilta valtioilta. Meidän pitäisi juhlistaa myös niin kutsuttua Pariisin julistusta eli avunantajien tekemiä lupauksia työskennellä yhdessä tukeakseen kehitysmaiden kehitysohjelmia.(1)

Eurooppalaisina meidän tulisi kuitenkin olla myös tietoisia siitä, että vaikeimmat ratkaisut saattavat vielä olla edessäpäin. Nämä ratkaisut koskevat erityisesti kansainvälisen kehitysaputeollisuuden muodonmuutosta. Erityiskysymyksenä on tietysti sitoutumisemme yhteiseurooppalaiseen projektiin. Ajattelemmeko, että kansallisten, kahdenvälisten toimijoiden yhteistyö Pariisin julistuksen hengessä on tarpeeksi? Vai lähdemmekö kanavoimaan yhä suurempaa osuutta kasvavasta budjetista Brysselin kautta?

Oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ehdollinen "ei". Oikea vastaus toiseen kysymykseen on puolestaan ehdollinen "kyllä". Olosuhteet ja ehdot, joiden avulla pääsemme kohti "kyllä"-vastausta, eivät kuitenkaan vielä ole valmiit. Vuoden 2006 haasteena on varmistaa, että ne ovat.

Käsittelen näitä toteutumisehtoja tuonnempana, mutta ensin taustoitan lyhyesti argumenttiani.

Ensiksikin, avun määrä kasvaa jo tällä hetkellä nopeasti, ja se kasvaa tulevaisuudessa edelleen. Vaikka lopullista tavoitetta, 0,7 prosentin osuutta rikkaiden maiden bruttokansantulosta ei välittömästi tavoiteta, suunta on selvä. Kuvio 1 esittää tästä laskelman. Se osoittaa avun polkeneen paikallaan 60 miljardissa dollarissa (per vuosi) läpi 1990-luvun. Vuoteen 2004 mennessä se oli kasvanut 80 miljardiin dollariin, ja ennusteena on, että summa kasvaa vuoteen 2010 mennessä 130 miljardiin dollariin eli 0,36 prosenttiin bruttokansantuotteesta (kaikki tämä reaalisesti laskettuna). 48 miljardin dollarin kokonaiskasvusta 38 miljardia dollaria tulee EU-valtioilta. Esimerkiksi Saksalta tulee 8 miljardia, Isolta-Britannialta ja Italialta molemmilta 7 ja Ranskalta lähes 6 miljardia. Vuoden 2005 avainhetkiä oli Eurooppa-neuvoston maaliskuinen ilmoitus uusista aputavoitteista: yhteisenä tavoitteena on nostaa avun osuus bruttokansantuotteesta 0,56 prosenttiin vuoteen 2010 mennessä, jotta 0,7 prosentin osuus saavutetaan vuonna 2015. Vanhojen jäsenvaltioiden on sitouduttava saavuttamaan vuoteen 2010 mennessä vähintään 0,51 prosentin osuus, ja uudet jäsenmaat pyrkivät samassa ajassa 0,17 prosentin osuuteen.

Monet kriitikot ovat todenneet, että suunnitellut korotukset muodostuvat lähinnä "haamuavusta" kuten pakolaisten ensimmäisen vuoden kuluista avunantajamaassa sekä tarpeettomasta ja tarpeettoman kalliista teknisestä avusta. Huomio on hyvä, mutta yleensä kuitenkin liioiteltu: avun tulisi olla tarkoituksenmukaista, ei-sidottua ja sen pitäisi olla suunnattu köyhimpien kehitysmaiden tarpeisiin. Toiset arvostelijat ovat todenneet, että sopeutumiskyvyssä tulee olemaan suuria vaikeuksia ja että avun laatu tulee laskemaan. Tämäkin riski on todellinen mutta vältettävissä, jos apu käytetään hyvin. Yleisesti on hyvä pitää mielessä sekä inhimilliset tarpeet, joihin avulla vastataan sekä runsaat todisteet siitä, että hyvin käytettynä apu on hyväksi sekä kasvulle että köyhyyden vähenemiselle. Meidän ei pidä antaa halumme ja intomme jatkuviin parannuksiin peittää alleen vuoden 2005 todellisia saavutuksia.

Toiseksi, Pariisin julistus, josta sovittiin OECD:n Kehitysapukomiteassa (DAC) maaliskuussa 2005, tarjoaa merkittävää edistystä kohti avun yksinkertaistamista ja parempaa koordinointia eri avunantajien välillä. Ennen kaikkea se asettaa konkreettisia tavoitteita: esimerkiksi tavoitteet, että 66 prosenttia selvitystöistä, joita avunantajat tekevät avun vastaanottajamaista olisi yhteisiä tai että avunantajista 90 prosentin pitäisi käyttää avunsaajamaan julkisia rahoitusjärjestelmiä ennemmin kuin omia käytäntöjään.

Kolmanneksi, kaikesta edellä mainitusta huolimatta aputeollisuus on muutosten jälkeenkin yhä laaja ja kompleksinen ohjelmien ja toimijoiden sekoitus, mikä monimutkaistaa yhteistyösuhteita ja kasvattaa kuluja. Kompleksisuus kasvaa luotaessa uusia globaaleja rahastoja ja erityistarkoituksiin luotuja työskentelyvälineitä, esimerkkinä Rokotusohjelmiin kohdistuva kansainvälinen rahoitusfasiliteetti (IFFIm). Lontoossa jokin aika sitten puhunut Ison-Britannian kehitysministeri, Hilary Benn, totesi, että vesikysymysten parissa työskentelee yhteensä 23 eri YK:n organisaatiota, ja globaaleja terveysrahastoja on yli 90. Hän totesi, että "viime vuonna teimme apulupauksia, joiden käsittelemiseen nykyisenkaltaisella kansainvälisellä järjestelmällä ei ole hyviä välineitä".

Walmart ja kulmakaupat Tarkasteltaessa aputeollisuuden rakennetta hyödyllisen analogian voi löytää päivittäistavarakauppojen tilanteesta. Aputeollisuus näyttää siltä kuin toisella puolella katua olisi valtava supermarket Walmart ja toisella puolella joukko pieniä kulmakauppoja. Walmartia edustaa Maailmanpankki, joka dominoi sekä taloudellisen voimansa että intellektuaalisten resurssiensa avulla. Verrattuna Maailmanpankkiin kaikki muut avunantajat, mukaan lukien Euroopan komissio, ovat pieniä kulmakauppoja. Analogian tarkoituksena on osoittaa, että yhden jättiläisen ja usean pienen toimijan teollisuus ei ole tasapuolinen eikä varmastikaan kestävä rakenne. Mikä tahansa markkinoiden säätelijä kehittyneessä teollisessa taloudessa vaatisi enemmän moninaisuutta ja kilpailua.

Konventionaalisen ajattelutavan mukaan varteenotettavia toimijoita pitäisi olla ainakin kolme. Maailmanpankin pitääkin olla yksi näistä, eikä tarkoituksenani ole vähätellä pankin roolia tai saada peruutettua niitä sitoumuksia, jotka viime vuonna tehtiin Maailmanpankin kehitysrahastolle.

YK on jo nykyisellään iso toimija, ja sillä on puolellaan yleismaailmallinen oikeutus, maantieteellinen kattavuus ja oikeus olla kolmikon toinen jäsen. YK:n kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun järjestelmä on parhaillaan erityistarkastelussa, jonka toteuttaa pääsihteerin – järjestelmänlaajuisen koherenssin edistämiseksi – asettama korkean tason paneeli, ja muutoksia epäilemättä tarvitaan organisaatiossa ja sen rahoituksessa. Erityisesti YK tarvitsisi uuden rahoitusikkunan, mikä on kuitenkin oma keskustelunaiheensa.

EU voisi olla kolmas osapuoli. EU:n suuruus mahdollistaa tehokkaampaa toimintaa verrattuna moniin jäsenmaiden kahdenvälisiin ohjelmiin, ja sillä on muitakin etuja, jotka liittyvät sen mandaatteihin kauppa- ja ulkopolitiikassa. Nämä edut ovat yhteydessä etenkin komission rooliin kehitystoimijana.

Euroopan komissio suurena toimijana? Jotkut sanoisivat sen jo olevan suuri – ottaen huomioon sen toimintojen suuruuden (7 miljardia euroa virallista apua vuonna 2004), sen toiminta-alojen laajuuden (niin kauppa- ja ulkopolitiikka kuin apupolitiikkakin), ja sen kirjavat sopimukset ja velvoitteet kolmansien maiden kanssa, kuten esimerkiksi Cotonoun sopimus.

Toisaalta komission kautta kulkee vain 20 prosenttia EU-maiden kokonaisavusta. Tästä suurin osa (kaksi kolmasosaa) on yhä kahdenvälistä apua ja loput kanavoidaan YK:n tai monenvälisten kehityspankkien kautta. Monenvälisen avun osuus vaihtelee suuresti maittain: esimerkiksi Italian tapauksessa osuus on kolme neljäsosaa, kun taas Ruotsin tapauksessa se on vain noin neljännes. Suomi käyttää 45 prosenttia avustaan monenvälisten kanavien kautta, mikä tekee maasta hieman enemmän monenvälisesti suuntautuneen kuin Euroopan maat keskimäärin.

Euroopan selvä haluttomuus kanavoida enemmän rahaa omien monenvälisten kanaviensa kautta vaikuttaa aluksi yllättävältä. Vielä yllättävämpää on se, että Euroopan komission kautta kulkevan avun osuus todennäköisesti pienenee, ellei aktiivisiin toimiin ryhdytä komission markkinaosuuden säilyttämiseksi. Koska Euroopan kehitysrahaston (EKR) kokonaissumma ja EU:n ulkosuhderahoitus on määritelty budjettineuvotteluissa vuoteen 2013 saakka, komissiolla näyttää olevan vain vähän mahdollisuuksia vallata itselleen osuutta kasvavista apuvirroista.

Jos tämänhetkinen kehitys halutaan kääntää, Euroopan maat tarvitsevat: a) ymmärrystä siitä, millainen rooli komissiolla voisi olla; b) realistisen käsityksen toimenpiteistä, joita tarvitaan kapasiteetin parantamiseksi; ja c) tahtoa toteuttaa muutos.

Globaali rooli EU:lle Brysselin roolista puhuttaessa on jo pitkään ollut eri näkemyksiä siitä, pitäisikö komission apuohjelmien olla aidosti kattavia, vai pitäisikö niiden yrittää löytää oma markkinarakonsa, jonka jäsenmaat ovat jättäneet avoimeksi. Haluammeko komission toteuttavan sellaisia toimintoja, joita myös vaikkapa Iso-Britannia tai Suomi voisivat toteuttaa, mutta joita yhteisö voisi toteuttaa paremmin ja laajemmin? Vai pitäisikö komission keskittyä sellaisiin alueisiin ja toimintoihin, jotka ovat jäsenmaille vaikeita kykyjen tai resurssien puutteen vuoksi. Jälkimmäisestä esimerkkinä käyvät laajat infrastruktuurihankkeet, joihin viitataan usein komission markkinarakona.

Ristiriitaisuuksien ja ambivalenssin pitäisi vähentyä kehityspolitiikan uuden, niin sanotun Eurooppalaisen konsensuksen myötä.(2) Tämän yhteisen julkilausuman allekirjoittivat helmikuussa 2006 Euroopan unionin neuvosto, jäsenmaat, parlamentti ja komissio. Se alkaa tiivistelmällä eurooppalaisesta konsensuksesta, joka määrittelee yhteiset tavoitteet, arvot ja periaatteet ja jossa pohditaan sitä, kuinka järjestää ja tarjota parempaa apua. Tämän jälkeen julkilausumassa käsitellään komission "erityistehtävää ja suhteellisia etuja" sekä nimetään seitsemän komission valttia. Nämä valtit ovat:

► komissio on edustettuna ympäri maailmaa; ► se varmistaa yhdessä jäsenvaltioiden kanssa yhteisön toimien kehityspoliittisen johdonmukaisuuden; ► se edistää kehityspolitiikan parhaita käytäntöjä; ► se helpottaa yhteensovittamista ja yhdenmukaistamista; ► se toimii avun toimittajana alueilla, joilla koko ja toimintaedellytysten riittävyys ovat erityisen tärkeitä; ► yhteisö edistää demokratiaa, ihmisoikeuksia, hyvää hallintotapaa ja kansainvälisen oikeuden noudattamista ja ► kansalaisyhteiskunnan osallistumisen periaatteen täytäntöönpanossa komissiolla on tukenaan Euroopan talous- ja sosiaalikomitea.

Tämä kuulostaa aidosti kokonaisvaltaisen toimijan kuvaukselta. Toimijan, joka työskentelee laajasti eri sektoreiden poikki ja maailmanlaajuisesti. Se kuulostaa myös kuvaukselta Maailmanpankin aidosta vastineesta. Kuvausta tosin heikentää dokumentin seuraava osio, jonka lähtökohtana näyttää olevan markkinarakoajattelu ja jossa määritellään komissiolle keskittymisalueita. Näiksi keskittymisalueiksi määritellään: kauppa ja alueellinen integraatio; ympäristö ja luonnonvarat; infrastruktuuri, viestintä ja kuljetus; vesi ja energia; maaseudun kehittäminen, maatalous ja elintarviketurvallisuus; hallinto ja institutionaaliset reformit; konfliktien ehkäisy ja hauraat valtiot; inhimillinen kehitys; sukupuolten tasa-arvo sekä HIV/Aids. Listan pelastava tekijä on, että se on itsessään kattava – ainakin kansainvälisesti – vaikka jonkinlaista erikoistumista onkin nähtävissä valtioiden tasolla. Entä puuttuko listasta sitten jotain? Ehkä lista edustaa tavanomaista ja epätyydyttävää eurooppalaista kompromissia: ääneen lausuttu tavoite erikoistua, mutta vastahakoisuus tehdä päätöksiä, jotka tekisivät tämän mahdolliseksi.

Tästä ei kuitenkaan tarvitse välittää, sillä globaalin toimijan ei pitäisikään sitoa itseään sektorikohtaiseen erikoistumiseen, ja markkinarakoa etsivä lähtökohta on epäsopiva, jos päätavoitteena on muokata globaalia apuarkkitehtuuria. Jos oletamme, että eri toimijat ovat sitoutuneet visioon, joka mahdollistaisi Euroopan komission nousun Maailmanpankin rinnalle, miksi emme sitten kääntäisi apujärjestelmän arkkitehtuuria päälaelleen. Sen sijaan, että kanavoimme 20 prosenttia avusta Brysselin kautta, miksi emme kanavoisi 80 prosenttia Brysselin kautta ja loppua 20 prosenttia kahdenvälisesti ja muiden kanavien kautta?

Kapasiteetin parantaminen Jäsenmaiden haluttomuus tavoitella tätä vaihtoehtoa johtuu epäilemättä osittain politiikasta mutta myös siitä huolesta, että kyvyt ja kapasiteetti eivät riitä.

Politiikasta puhuttaessa jäsenmaat ovat pitkään olleet haluttomia luovuttamaan kehityspoliittista päätäntävaltaa Brysselille. Sitä pidetään komission ja jäsenvaltioiden jaetun toimivallan alueena. Onhan kehityspolitiikalla yhä poliittisia implikaatioita.

Puhuttaessa kapasiteetista useimmat jäsenmaat pitävät komission apua huonompilaatuisena ja myös kalliimpana kuin omaa apuaan. Tämä saattaa olla totta, tai sitten ei – vertailevaa arviointia on vain vähän. Joka tapauksessa tilanne saattaa olla muuttumassa. Euroopan komissio on käynyt läpi useita perusteellisia muutoksia vuoden 2000 jälkeen: EuropeAidin perustaminen ainoaksi toimeenpanevaksi elimeksi; nopea desentralisoituminen; siirtymä budjettitukeen tehokkaampana avun muotona; ja sitoutuminen yhdenmukaistamiseen ja mukauttamiseen. Uusi rahoituskehys, joka määrittelee EU:n budjetin vuoteen 2013 saakka tarjoaa mahdollisuuden kehitysavun hallinnon yksinkertaistamiselle. Vielä voi olla liian aikaista sanoa, että komissiota voisi verrata parhaisiin kahdenvälisiin kehitystoimijoihin Euroopassa, mutta sävellaji on muuttumassa. Lainatakseni jälleen Hilary Benniä, joka edustaa maata, joka on perinteisesti suhtautunut epäilevästi komission tuottamaan lisäarvoon kehityspolitiikassa: "on selvää, että tulevaisuudessa se, mitä EU tekee, on keskeistä meidän mahdollisuuksillemme saavuttaa kehitystä."

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uudistusten lista olisi tyhjentävä: kaukana siitä. Tapa, jolla komissio on organisoitu ei ole optimaalinen, kun EuropeAid toimii erillään kehitysyhteistyön pääosastosta ja kun kehityskomissaarilla ei ole täyttä kontrollia kaikesta apupolitiikasta. Lisäksi, liikaa rahaa käytetään edelleenkin maihin, jotka eivät ole köyhimpiä – kuten "ystävien renkaaseen" Balkanilla, Itä-Euroopassa ja Välimerellä.

Eräällä toisellakin alueella Euroopan komissio on selvästi Maailmanpankkia heikompi, nimittäin analyysikapasiteetissa. Olen toisessa yhteydessä todennut, että globaaliksi toimijaksi tuleminen edellyttää vahvaa tutkimus- ja politiikkakapasiteettia. Samalla olen kysynyt, "kuinka monta divisioonaa on Paavilla?" Vastaus on, ettei kovinkaan montaa talon sisällä mutta hyvin monia sen ulkopuolella. Euroopalla on eniten kehityskysymysten asiantuntijoita maailmassa – esimerkiksi niissä instituutioissa, jotka ovat jäseniä EADI:ssa (The European Association of Development Research and Training Institutes). Komission kohtaama haaste on siinä, kuinka ottaa parempi hyöty irti tästä kapasiteetista. Komission jokin aika sitten neuvostolle lähettämässä tiedonannossa, jonka nimenä on EU Aid: Delivering More, Better and Faster, on kiehtova kappale. Siinä sanotaan:

Vaikka eurooppalaiset kehityskysymyksiin keskittyvät keskukset ovat tuottaneet vahvoja akateemisia kontribuutioita, ne kuitenkin vaikuttavat hajanaisilta. Tämä yhtenäisen eurooppalaisen tutkimuksen ja akateemisten töiden puute on vaikeuttanut vaikutustamme alan yleiseen ajatteluun. Tämän vuoksi on tärkeää yhdistää nämä keskukset joustavaksi verkostoksi proaktiiviselta pohjalta. Tällainen verkosto pitäisi perustaa vuoden 2006 aikana valtuuttamaan strategisiin tutkimuksiin, jotka ruokkisivat omaa ajatteluamme ja vahvistaisivat akateemista panostamme globaalissa keskustelussa.(3)

Tämä on ehdottomasti aloite, jota pitää seurata.

Edistymisen palkitseminen ja lisätyöhön kannustaminen Voimme olla yhtä mieltä siitä, että on syntymässä visio globaalista roolista, jonka komissio voisi ottaa kehitysavun uudessa maailmassa, ja että Brysselin kapasiteetti on kasvamassa. Kumpikaan projekti ei kuitenkaan ole valmis, ja todellisia ongelmia aiheuttaa edelleen komission rakenne sekä se, että suuri osuus avusta käytetään edelleen maihin, jotka eivät ole köyhimpien joukossa.

Tästä huolimatta näyttää kuitenkin olevan tarvetta edistymisen palkitsemiselle ja sille, että tuotetaan kannusteita kehittyä edelleen. Ehkä tämä ei johda siihen, että 80 prosenttia avusta kulkisi komission kautta mutta mahdollistaisi varmastikin sen, että komissio säilyttäisi markkinaosuutensa ja ehkäpä kasvattaisi sitä ajan kuluessa.

Yksinkertainen laskutoimitus kuvastaa tehtävän suuruutta. Eurooppalaisen avun kokonaissumma tavoittaa 81 miljardia dollaria (DAC-lukuina) vuoteen 2010 mennessä. Jos komissio säilyttäisi 20 prosentin osuutensa rahavirroista, sen täytyisi käyttää noin 16 miljardia dollaria vuosittain (tai n. 13 miljardia euroa vuoden 2004 kurssin mukaan). Tämä olisi kaksinkertainen summa nykyiseen verrattuna. Jos komission osuus taas kasvaisi vaikkapa 40 prosenttiin, sen käytössä olevat vuosittaiset apuvarat kasvaisivat 26 miljardiin euroon. Nämä ovat 20 tai 40 prosentin vuosittaisia kasvulukuja, jotka ovat mahdottomia tämänhetkisten budjettijärjestelyjen alaisuudessa. Rahoituskehys esimerkiksi ennustaa ulkoisiin toimiin menevien kulujen kasvavan vain 8,1 miljardiin euroon vuoteen 2013 mennessä (mukaan lukien avustukset hakijamaille ja naapurivaltioille). Tämä on lähtölukuihin nähden korkeintaan 30 prosentin kasvu kuudessa vuodessa.

Nämä luvut eivät sisällä Euroopan kehitysrahastoa, mutta se suuruus on määritelty noin 22 miljardiksi euroksi viidelle vuodelle ennen vuotta 2013. Tämä on kasvua aiemmasta 13,5 miljardista eurosta, mutta yhteensä vain 15 prosenttia (reaalisesti) viiden vuoden aikana – eli ei riittävästi, ja varat on joka tapauksessa rajattu AKT-maille.

Jäsenmaat tuskin haluavat arvioida uudelleen rahoituskehystä ja ne tuskin haluavat laajentaa Euroopan kehitysrahastoa lähitulevaisuudessa. Nämä näkökulmat saattavat muuttua, sillä yhteisön talousarvion tarkistus alkaa vuonna 2008, ja voi olla, että säästöt yhteisessä maatalouspolitiikassa (YMP) mahdollistavat kehitysmäärärahojen kasvun. Tähän on joka tapauksessa kuitenkin vielä pitkä aika, ja sillä tuskin on suurempaa vaikutusta menoihin ennen seuraavaa rahoituskehystä, joka astuu voimaan vuonna 2014.

Selvä päätelmä tästä on, että jäsenmaiden pitää suunnitella erillistarkoitusta varten perustettavia elimiä, jotka ovat joustavia ja suoritusperustaisia, mikä mahdollistaa sen, että jäsenmaat voivat kanavoida enemmän rahaa komission kautta.

Komissio kannattaa yhtä vaihtoehtoa, nimittäin trust fund -järjestelyjä, esimerkiksi infrastruktuurien rahoittamiseen. Tällöin tosin heikkoutena on ad hoc -rahoitus. Ne myös nostavat esiin kysymyksen vastuusta ja tilivelvollisuudesta. Olisiko trust fund -rahastot Euroopan parlamentin valvonnan alaisuudessa? Entäpä sitten AKT-maiden instituutioiden?

Toinen vaihtoehto on avata Euroopan kehitysrahasto täydentävälle rahoitukselle. Tämän heikkous on kuitenkin siinä, että Euroopan kehitysrahastoa ei voi käyttää monien Aasian maiden hyväksi, vaikka niissä asuu enemmistö maailman köyhistä – myöskään Latinalaisen Amerikan köyhät maat eivät hyötyisi tästä.

Euroopan komission uusi vuosituhattavoiterahasto Parempi vaihtoehto voisi olla perustaa uusi erityisrahasto, jota voisi hyödyntää köyhyydenvähentämistoimissa kaikissa maissa ja jota hallittaisiin läpinäkyvällä, vastuullisella ja tilivelvollisella tavalla. Tätä rahastoa voisi kutsu Euroopan vuosituhattavoiterahastoksi, ja sen tavoitteena voisi olla käyttää vähintään 5 miljardia euroa vuosittain, jotta komission markkinaosuus voitaisiin säilyttää ja jotta sitä voitaisiin hieman kasvattaa. Avunantajat voisivat osallistua rahastoon vapaaehtoiselta pohjalta.

Uuden rahaston perustaminen vaatii kuitenkin kolmen ehdon täyttymistä.

Ensinnäkin pitäisi arvioida ja todistaa, onko komissiolla kykyä tilata ja hyödyntää tutkimuksia sekä kehittää politiikkalinjauksiaan. Vertaileva tutkimus avunantajien välillä olisi hyvä tapa testata komission suhteellista kompetenssia. Lupaus uudesta rahasta voisi myös olla keino edistää muutoksia komission rakenteessa. Jäsenvaltiot voisivat vaatia vertailevaa tutkimusta, politiikanalojen kehitystä ja vaiheittaista uudistusohjelmaa. Lisäksi ne voisivat sitoa rahaston täydentämisen sovittujen välitavoitteiden saavuttamiseen ja kehittymiseen.

Toiseksi, rahaston pitäisi selvästi suuntautua köyhimpien maiden asioihin ja oikaista tämänhetkisiä poikkeamia, jotka hyödyttävät "ystävien piiriä" ja AKT-maita. Rahaston avulla voitaisiin ylittää erityisesti se ongelma, että Euroopan komission kehitysohjelmissa on laiminlyöty Aasiaa. Toimintamallin pitäisi olla läpinäkyvä.

Kolmanneksi, rahaston hallinnoinnin pitäisi perustua "parhaisiin käytänteisiin" ja sen pitäisi olla tilivelvollinen sekä eurooppalaisille veronmaksajille että kehitysmaille. Tästä syystä puhtaasti EU:n budjettiin perustuva ratkaisu ei olisi sopiva, sillä vaikka sen avulla saavutettaisiinkin tilivelvollisuus suhteessa Euroopan parlamenttiin, kehitysmaiden ääni jäisi puuttumaan. Tämän sijaan olisi kiinnostavaa tutkia, voisivatko AKT-toimielimet – yhteinen edustajakokous ja AKT–EY-ministerineuvosto – tarjota mallin rahaston toiminnalle. Joka tapauksessa olisi tärkeää ottaa järjestelyihin mukaan myös muita kuin AKT-maita. Kenties ei-AKT-maita voitaisiin kutsua tarkkailijajäseniksi AKT-tapaamisiin. Näissä tapaamisissa voitaisiin pitää rahastoa koskevia erityisistuntoja, joissa myös ei-AKT-mailla olisi äänestysoikeus.

Jäljelle jää luonnollisesti yhä yksityiskohtia, joita pitää ratkaista. Tämä on kuitenkin kunnianhimoinen lähivuosien visio komission avusta. Visio, jossa rakennetaan menneiden saavutusten avulla merkittävää toimijuutta uudessa apujärjestelmässä.; jossa hankitaan uusia resursseja, jotta markkinaosuus voidaan säilyttää ja jotta sitä voidaan kasvattaa; ja jossa näitä resursseja käytetään hyväksi uudella tavalla kumppanuussuhteissa kehitysmaiden kanssa.

On muistettava, että ellemme tee jotain tämänkaltaista, Euroopan rooli aputeollisuudessa kutistuu varmasti. Myönteisemmin katsoen uusi rooli ja uusi rahasto voisivat antaa meille eurooppalaisille aitoa ylpeyden aihetta.

******

(1) Pariisin julistus avun yhdenmukaistamisesta, mukauttamisesta ja tuloksellisuudesta annettiin helmi–maaliskuussa 2005.

(2) Neuvoston ja neuvostossa kokoontuneiden jäsenvaltioiden hallitusten edustajien, Euroopan parlamentin ja komission yhteinen julkilausuma Euroopan unionin kehityspolitiikasta: Eurooppalainen konsensus

(3) Suomennettu vapaasti komission tiedonannon pohjalta.

Lisää uusi kommentti

Lue ohjeet ennen kommentointia