Samuel Pinheiro Guimarães - moninapaisuuden profeetta
Samuel Pinheiro Guimarães, Brasilian ulkoasiainministeriön valtiosihteeri ja yksi G-20:n arkkitehdeista uskoo, että Yhdysvaltain imperialistisen vallan päivät ovat luetut. Hän ajattelee, että yhteiskunnat voivat tehdä Euroopasta vallannavan, joka toimii oikeudenmukaisemman maailmanjärjestyksen puolesta.
Onko maailmassa, jossa Yhdysvallat vaikuttaa kykenevältä edistämään sotia, painostamaan valtioita, olemaan piittaamatta sopimuksista (kuten Kansainvälisestä rikostuomioistuimesta tai Kioton pöytäkirjasta) ja halveksimaan YK:ta, tilaa Euroopan unionille yhtenä vallan napana? Eikö EU:lle sopisi Ranskan ja Hollannin kansanäänestysten jälkeen rajoittua suuren kauppablokin ehtoihin – kuten Washingtonin kanssa ”atlanttista allianssia” puoltavat usein vihjaavat? Tai jos eurooppalainen blokki olisi valmis aktiivisempaan kansainväliseen rooliin, mikä olisi sen paikka? Minkä projektin puolesta ja keiden muiden toimijoiden kanssa se voisi toimia?
Brasilian ulkoasiainministeriön valtiosihteerillä, suurlähettiläs Samuel Pinheiro Guimarãesillä on pohdintaa ja toivoa yhdistäviä vastauksia näihin kysymyksiin. Valtiosihteeri, joka jakaa vastuun Lulan hallinnon ulkopolitiikan laatimisesta yhdessä ministeri Celso Amorimin kanssa, on vähemmän epätasa-arvoisen kansainvälisen järjestelmän puolustaja. Hän tavoittelee moninapaista maailmaa, jossa etelän mailla olisi erilaisia liittoutumisvaihtoehtoja niiden kamppaillessa intresseistään. Kokeneena suurten geopoliittisten liikkeiden analysoijana hän näkee realistisia mahdollisuuksia tällaisen maailman rakentamiselle. Esimerkiksi Yhdysvaltojen jättimäinen velka syövyttää keskipitkällä aikavälillä dollaria – yhtä pohjoisamerikkalaisen vallan perustoista. Kiina on tuonut näyttämölle maan, jolla on voimaa olla alistumatta yhdellekään toiselle. Japani, joka vaikuttaa heräävän vuosien taloudellisesta horroksesta, voi tuntea houkutusta vallata omaa tilaa, ja myös Intia ja Venäjä kehittävät samanlaisia edellytyksiä. Myös Etelä-Amerikka on yksi kandidaatti, jos se toimii yhtenäisenä.
Toinen ominaispiirre on vielä vanhempi. Samuel sijoittaa Eurooppaan yhden sosiaalisten liikkeiden edustaman pitkän emansipatorisen ja sivistyksellisen perinteen päähaaran. Tässä maanosassa palkansaajat ryhtyivät taistelemaan yli kaksi vuosisataa sitten epäinhimillisiä työpäiviä tai alle 5-vuotiaiden lasten työskentelyä vastaan. Maailma, jossa tänään elämme, muodostettiin osittain näitä saavutuksia edistämällä. Sama energia ja sosiaalisten taisteluiden poliittinen älykkyys tulevat suurlähettilään mielestä olemaan korvaamattomia rakennettaessa demokraattista kansainvälistä järjestelmää.
Näin siksi, että elämme edelleen Samuelin mielestä sellaisten voimien ja ajatusten paineessa, jotka voivat ohjata maailman barbariaan. Nyt yritetään mitätöidä sosiaalisia oikeuksia, joita on saavutettu vuosikymmenten saatossa. Taantuma paheni syyskuun 11. jälkeen: "sotaa terrorismia vastaan" on käytetty tekosyynä yksilönvapauksia ja kansalaisoikeuksia eliminoitaessa. Yhdysvalloissa uuskonservatiivit ja kristityt fundamentalistit puolustavat avoimesti väkivallan käyttöä oikeutettuna keinona ratkaista sosiaalisia konflikteja. Onneksi emansipatoriset taistelut palasivat Samuelin mukaan nopeasti kuvaan. Vuodesta 2001 lähtien hän on pitänyt yllä dialogia sosiaalifoorumien kanssa. Hän näkee niissä paljon tulevaisuuden toivoa. Vuonna 2001 hän oli keskushahmo episodissa, jolla oli merkittäviä heijastusvaikutuksia Brasiliassa. Kansainvälisten suhteiden tutkimusinstituutin (Instituto de Pesquisas em Relações Internacionais, IPRI) johtajana hän uskalsi kritisoida julkisesti Amerikoiden vapaakauppa-aluetta (FTAA tai ALCA, Área de Livre Comércio das Américas), EU:lle alisteista latinalaisamerikkalaisten kansantalouksien integraatioprojektia. Fernando Henrique Cardoson hallinto, joka kannatti ehdotusta, erotti hänet nopeasti.
Ulkoministeriön pääsihteerin virkaan Samuel astui heti Lulan mandaatin alettua. Vaikka makrotaloudellisessa politiikassa uusi hallinto ei vielä vastannutkaan ympäröiviä muutosodotuksia, kansainvälisesti Brasilian rooli muuttui selvästi. Maa edisti FTAA:n haaksirikkoa uuden orientaationsa ja Latinalaisessa Amerikassa saavuttamansa painoarvon ansiosta. Maailman kauppajärjestö WTO:ssa Brasilialla oli avainrooli, kun ryhmä G-20 luotiin vuonna 2003. G-20 muodostui ryhmästä etelän maita, jotka kieltäytyvät alistumasta kauppaneuvotteluissa – ja näin siitä tuli korvaamaton toimija kansainvälisissä sopimuksissa.
Maailma on matkalla moninapaisuuteen. Nykyinen pohjoisamerikkalainen yksinapaisuus on poikkeus. Politiikan kentällä on selkeästi olemassa yksi paljon muita voimakkaampi mahti – se ei kuitenkaan pysty käyttämään voimaansa syrjimättä muita, eikä sillä ole edellytyksiä käydä useita samanaikaisia sotia. Maailmantaloudessa on käynnissä valtava rikkauden keskittyminen harvoihin maihin. Keskittymisellä on kuitenkin taipumus kiihottaa keskinäisiin taisteluihin, erityisesti lännessä. On paljon yhteistyötä, mutta on myös paljon kilpailua.
Ylipäänsä niiden valtioiden kesken, jotka ovat kykeneviä käyttämään valtaa kansainvälisesti, on eriäviä näkemyksiä. Kiina ei pyri alistumaan yhdellekään toiselle maalle. Euroopalla näyttäisi olevan sama tavoite. Venäjä ei ole sulautettavissa Eurooppaan, sillä se synnyttäisi valtavan epätasapainon. Näin ollen Venäjä yrittää muuttua vielä yhdeksi navaksi, samoin kuin Intia. Myöskään Japania ei sovi unohtaa. Se on maailman toiseksi suurin talous, jonka teknologian taso on poikkeuksellinen. Sillä voi tulevaisuudessa olla jonkinlaista yhteistyötä Kiinan kanssa, mikä olisi huomionarvoista. Tilanne on dynaaminen ja muuttuu joka hetki. Yhdysvallat ovat juuri saaneet käytännössä sulautettua tietyn talousjärjestelmän Keski-Amerikkaan. Parhaillaan he neuvottelevat jo Kolumbian kanssa sopimuksesta, jolla olisi samansuuntaisia seurauksia.
Näin ollen vallannapoja on kuusi. Etelä-Amerikan on mahdollista luoda itsestään vielä yksi napa – kiitos maan pinta-alan, väestön suuruuden ja edistyksen tason, joka on paljon korkeampi kuin esimerkiksi Afrikassa.
Brasilian ja kehitysmaiden näkökulmasta moninapaisen maailman rakentaminen on paljon suotuisampaa kuin yksinapaisen – tai kylmänsodan aikakaudella vallinneen kaksinapaisen – maailman. Se avaa mahdollisuuksia erilaisiin liittoutumiin ja valtaapitävien välisten konfliktien tarkasteluun. Näistä ristiriidoista hyötyminen on yksi keino vähentää kansainvälistä eriarvoisuutta.
Ensinnäkin Eurooppa on yhtenäinen markkina-alue, joka on levittäytynyt käytännössä koko sille alueelle, minkä se on pyrkinytkin saamaan valtaansa. Kansainvälisen politiikan näkökulmasta sillä on tavoitteena saada takaisin etulyöntiasemansa, joka sillä oli ja jonka se menetti ensimmäisessä maailmansodassa.
Euroopan prosessi on hidas. Ensin se oli taloudellista jälleenrakentamista, nyt taas poliittista rakentamista. Puolustuspolitiikassaan Eurooppa on jo saavuttanut erään perusasian, eli oman ilmailuteollisuuden. Olen vakuuttunut siitä, että pitkällä aikavälillä ilmestyy eurooppalainen valtio, joka osallistuu maailmaan yhdenvertaisena Yhdysvaltain kanssa. Vahvistuessaan se tuntee itsensä jatkuvasti vahvemmaksi kyseenalaistamaan tiettyjä Yhdysvaltain puolustamia politiikkoja, kuten kävi Irakin tapauksessa.
Omalla genesiksellään Euroopan unioni voi muodostaa vaihtoehtoisen vallannavan Yhdysvalloille. Se muodostettiin sääntelykeinojen, suunnittelun ja kompensaatioiden avulla – ei Yhdysvalloissa vallitsevaan markkinamekanismiuskoon nojautumalla. Rakennerahastojen järjestelmä mahdollisti valtavien summien siirron sellaisten maiden hyväksi kuin Portugali, Espanja ja Kreikka. Jotain samantapaista tapahtui Saksojen yhdistyessä: satoja miljardeja dollareita siirrettiin Länsi-Saksasta vanhaan DDR:ään, koska epätasa-arvoisuus tunnistettiin ja sen vähentämiseksi tehtiin aktiivisesti työtä. Paras hypoteesi siis on, että Eurooppa asettaa itsensä edistykselliseen asemaan kansainvälisen järjestelmän uudistuksessa. Meidän täytyy peruuttaa valtava maailmanlaajuinen rikkauksien keskittymisen prosessi, joka on tapahtunut uusliberalismin vuosina. Koskaan toisen maailmansodan jälkeen ei ole ollut näin suurta eriarvoisuutta maiden välillä, eikä myöskään rikkaiden maiden sisällä. Tämä esimerkiksi kiihdyttää muuttoliikettä ja synnyttää suuria maahanmuuttajayhteisöjä kehittyneissä maissa. Koska näitä ryhmiä syrjitään, syntyy poikkeuksellisia sosiaalisia jännitteitä – kuten kävi Ranskassa. Asetan toivoni siihen, että Euroopan unioni toimii kansainvälisesti sen saman logiikan mukaisesti, joka mahdollisti sen oman perustamisen. Jos se ei tunnista epätasa-arvoisuuksia ja tarvetta toimia niitä vastaan, se saattaa vahvistua suhteessa Yhdysvaltoihin – mutta tällöin sillä ei olisi myönteistä roolia, kun ratkaisevan tärkeä vallan ja rikkauden keskittymisen ongelma kohdataan.
Ensinnäkin, eurooppalaisen valtion rakentamisprojekti ei suinkaan ole valmis. Valtio vaatii tiettyjä tunnusmerkkejä kuten voimakkaan toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovallan sekä yhteisen ulko- ja puolustuspolitiikan. Euroopan perustuslaki epäonnistui kansanäänestyksissä Ranskassa ja Hollannissa – vaikka se hyväksyttiinkin lähes 15 maassa. Myöskään Irakin tapauksessa ei ollut olemassa varsinaista Euroopan kantaa.
Euroopassa on yleisesti ottaen kahdenlaisia asenteita. Yhtäällä ovat ne, jotka haluavat rakentaa eurooppalaisen valtion kaikkine tunnusmerkkeineen. Toisaalla ne, jotka kannattavat "atlanttista liittoutumaa" Yhdysvaltain kanssa. Selkein tapaus lienee Iso-Britannia, joka vaalii huolellisesti erityistä suhdettaan Yhdysvaltoihin, eikä näin ollen ole kiinnostunut uuden eurooppalaisen valtion rakentamisesta. Toinen ongelma ovat Itä-Euroopan maat, jotka ovat vahvasti sidoksissa pohjoisamerikkalaiseen visioon.
Lopuksi, kaksi yleistä näkökulmaa. Perustuslain hylkääminen kansanäänestyksissä paljasti jotain haavoittuvaa: kansalaisosallistumisen puutteen. Ihmiset tuntevat, että teknokratia vallitsee, eikä demokraattista osallistumista ole. Sen lisäksi Euroopan täytyy saada takaisin täydellinen hegemonia maa-alueisiinsa... Vai onko Yhdysvalloissa jokin eurooppalaisten sotilaiden sotilastukikohta?
Kritiikkiä täytyy katsoa tarkasti. Toisin kuin alkuperäinen sopimus, joka ennakoi FTAA:ta, kompromissi, jota ryhdyttiin neuvottelemaan EU:n kanssa – ja jota ei allekirjoitettu – ei sisältänyt klausuuleja immateriaalioikeuksista, investointisuojasta ja muista vastaavista kysymyksistä, jotka huonontaisivat mahdollisuuksiamme kehitykseen ja joiden vuoksi sopimusta kritisoitiin.
Meidän näkökulmastamme olisi olennaista alentaa eurooppalaisia esteitä eräiden tärkeiden tuotteiden tuonnille. Nämä ovat tuotteita, joiden tuottamisessa olemme tehokkaita ja kilpailukykyisiä: tosiasiallisesti maataloustuotteita. On ilmeistä, että meidän tulisi vastavuoroisesti alentaa tullimuurejamme. Olimme kuitenkin tarkkaavaisia siinä, että emme huononna teollisuutemme tai palvelusektorimme mahdollisuuksia. Tätä varten on olemassa instrumentteja. Voidaan esimerkiksi asettaa määräaikoja, joiden aikana kotimainen tuotanto säilyy suojattuna, jotta se saavuttaisi kilpailukykyä. Tiettyjä tuotteita voidaan myös jättää pois sopimuksesta. Tässä mielessä kyseinen kauppasopimus eroaa niistä sopimuksista, joita tällä hetkellä juhlistetaan esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kolumbian välillä.
Katsokaamme yksityiskohtia. Meidän keskimääräinen osuutemme tuonnista on noin 12 prosenttia. Euroopassa tariffit ovat keskimäärin paljon alhaisempia kuin meillä: kahdesta kolmeen prosenttiin. Toisin sanoen, tariffien alentamisesta puhuttaessa heillä on paljon vähemmän tarjottavaa kuin meillä. Meidän tavoitteemme taas oli vähentää toisentyyppisiä mekanismeja, jotka vahingoittavat vientiämme: kiintiöitä (maksimirajoituksia tiettyjen tuotteiden tuonnille) ja tukia (valtion tukikeinoja, jotka keinotekoisesti alentavat eurooppalaisten tuotteiden hintoja). Ongelmana on, että Eurooppa esitti kiintiöistä täysin riittämättömän ehdotuksen. Tästä syystä keskustelu ei ole edennyt. He uskovat suostuneensa kaikkeen, mihin voivat; meidän mielestämme se on hyvin vähän verrattuna siihen, mitä he vaativat.
Kun presidentti Lula vuonna 2003 New Yorkissa pisti liikkeelle aloitteen nälkää vastaan, hän korosti, että kyse on hyvin monimutkaisesta kysymyksestä, jota on vaikea ratkaista yhdessä yössä. Samanaikaisesti kyse on valtavan kiireellisestä aiheesta, koska absoluuttisen köyhyysrajan alla elävien ihmisten määrä maailmassa on noin 800 miljoonaa. Lula halusi, että luotaisiin ylimääräisiä keinoja rahoittaa kehityshankkeita maissa, joita ongelma eniten koskettaa. Ehdotuksella oli laajoja heijastusvaikutuksia, mikä kertoo nyky-Brasilian kyvystä tulla kuulluksi ja toimia koollekutsujana.
Useita ehdotuksia tutkittiin. Yksi niistä on lentomatkustusmaksu, eräänlainen vero, joka veloitetaan ennen kaikkea ihmisiltä, joilla on korkea elintaso – toisin sanoen toistuvasti lentokoneella matkustavilta. Ranska on jo hyväksynyt maksun, joka veloitetaan jokaisesta lentolipusta.
Toiset ehdotukset vaativat enemmän mobilisaatiota, koska ne kohtaavat enemmän vastustusta. Näin on esimerkiksi valuutanvaihtoveron kohdalla. Ennen kaikkea rikkaissa maissa tämä osuu yhteen hyvin voimakkaiden intressien kanssa. Luonnollisesti suurissa investointirahastoissa, jotka käsittelevät kolossaalisia summia ja joilla on valtaa ja keinoja vaikuttaa politiikkaan, ei haluta nähdä transaktioiden verotusta. Keskusteltavana on kuitenkin myös muita ehdotuksia, jotka tavoittelevat yhtälailla finanssijärjestelmien roolin muuttamista. Jotkut ovat tärkeitä alueellisia järjestelyjä. Puhutaan esimerkiksi Aasian valuuttarahaston perustamisesta. Asia etenee, tosin vielä hyvin varovaisesti. Joissakin maissa taas otetaan valuuttavarantojen valuutaksi euro, mikä on yksi keino vapautua dollaririippuvuudesta.
Useat Euroopan maat – erityisesti Pohjoismaat ja Saksa – protestoivat kärkevästi vankien kuljettamista maihin, joissa heitä voitaisiin kuulustella. Tämä on kysymys, joka koskee suoraan ihmisoikeuksia. Kuulustelu on jotakin, mitä voidaan tehdä missä vain, eikä ihmisiä ole tarpeellista kuljettaa erityisiin keskuksiin. Monia näitä operaatioita pantiin ilmeisesti toimeen hallitusten tietämättä. Tämä on kaikkein vakavinta. Olemme yksilönoikeuksien eroosioprosessin edessä. Tietyissä maissa puolustetaan kidutuksen käyttöä terroristeja vastaan. Toisin sanoen: kidutusta oletettuja terroristeja vastaan.
On välttämätöntä ymmärtää niitä poliittisia prosesseja, jotka saavat aikaan näitä uhkia. Ihmisoikeuksien saavuttaminen on läheisesti kytköksissä sosiaalisiin kamppailuihin. Koko sosiaalinen työlainsäädäntö – lähtien perustakuista kuten lomista, äitiyslomasta, lapsityökiellosta – saavutettiin sosiaalisten liikkeiden valtavilla ponnistuksilla. Alkukantaisessa kapitalismissa lapset työskentelivät hiilikaivoksissa viisivuotiaista lähtien. Eurooppalaisten työntekijöiden taistelut olivat korostettu osa tätä prosessia – aivan kuten esimerkiksi taistelu rotuerottelua vastaan Yhdysvalloissa, tai naisten vapautusliikkeet.
Nämä saavutukset menevät eteen- tai taaksepäin riippuen historiallisesta aikakaudesta. Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli suotuisa, koska kapitalistiset maat pyrkivät omaksumaan edistyksellisen lainsäädännön keinona taistella kommunismia vastaan. Neuvostoliiton loppu vei eteenpäin maailmanlaajuista pyrkimystä tarkistaa sosiaalista lainsäädäntöä. Tämä on yritys palata siihen kehykseen, joka oli ennen sosiaalisia liikkeitä. Elämme siis keskellä yritystä palata menneeseen. Viime vuosina on ollut riski uudesta taantumisesta. Terrorismin vastaisen sodan verukkeella ennen kaikkea Yhdysvalloissa on käynnissä prosessi, jossa luodaan lainsäädännön keinoin mahdollisuus valvoa ihmisiä ja loukata yksityisyyttä. Tämä riski tulee leviämään.
Ajatus siitä, että väkivallan käyttö sosiaalisissa suhteissa on oikeutettua on nyt saanut vahvistuksen. Fundamentalistisilla uskonnollisilla liikkeillä on paljon tilaa Yhdysvalloissa, missä ne ovat hyvin aggressiivisia, esimerkiksi naisliikkeitä vastaan. Konservatiivien mielestä olemme ikään kuin eläneet vuodesta 1917 vuoteen 1989 onnetonta historiallista aikakautta. Laittamalla tämä aikakausi sulkeisiin päästään tilanteeseen, jossa kaikki on kuin ennen.
Onneksi sosiaaliset liikkeet jatkavat hyvin aktiivisina kaikissa maissa.
Brasiliassa on hallinto, joka on aidosti huolissaan oikeuksien edistämisestä. On esimerkiksi otettu käyttöön mustien kiintiöitä yliopistoissa, lääkinnällisen avun ohjelmia, kansanlääkintää. AIDSin vastaiset ohjelmat, joita pidetään maailman parhaimpina, menevät eteenpäin. Maiden luovuttaminen alkuperäiskansoille on lisääntynyt merkittävästi.
Viime vuosien suuri uutuus on ollut yhteydet sosiaalisten liikkeiden välillä. Esimerkiksi ajatus Maailman sosiaalifoorumista, tilasta, jossa voidaan ilmaista ajatuksia ja muodostaa poliittisia liittoutumia kansalaisyhteiskunnan tasolla, on äärettömän tärkeä. Luotan siihen, että olemme kykeneviä kohtaamaan nämä prosessit, välttämään paluun menneeseen ja myös vahvistamaan uudelleen jo saavutetut oikeudet ja saavuttamaan uusia. Kuten kaikissa sosiaalisissa prosesseissa, on edistymisiä ja taantumia, voittoja ja tappioita.
Suomentanut Unna Savolainen
Lisää uusi kommentti
Lue ohjeet ennen kommentointia