Afrikka-optimismi vie mennessään

"Valitse teema. Yleistä. Verkostoidu julkkisten kanssa. -- Käytä termejä, kuten dynaaminen, kehittyvä, keskiluokka.  -- Käytä tarttuvia fraaseja, kuten 'Afrikka nousee', 'Afrikan vuosisata' tai 'Afrikan hetki'."

Näin tullaan Afrikka-asiantuntijaksi, ainakin Duncan Clarken Guardianissa julkaistun kirjoituksen mukaan. Muun muassa mantereen talousnäkymiä tunteva Clarke ei selvästikään liputa esimerkiksi Angelina Jolien kaltaisten Afrikka-eksperttien puolesta.

Suomessa ei wannabe-Afrikka-asiantuntijoihin yleensä törmää, mutta jotakin tuttua Clarken kritisoimissa fraaseissa silti on. Afrikka- ja kehitysmaaoptimismia näkee nykyään niin usein, että alkaa tuntua jo siltä, että maailma on valmis ja köyhyys poistettu.

Viime viikolla Aamulehdessä kerrottiin kehitysministeri Heidi Hautalan ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin tulevasta vienninedistämismatkasta Afrikkaan. Siinä sivussa mainittiin, että Tansania ei ehkä tarvitse kehitysapua enää vuonna 2020.

Monella muullakin Afrikan maalla on suunnitelmissa muuttua muutamassa vuosikymmenessä tietoyhteiskunnaksi tai vauraamman tulotason maaksi. Suomen kehitysyhteistyössä korostetaan yhä enemmän yrittäjyyden ja kaupankäynnin tärkeyttä kaivojen ja koulujen rakentamisen sijaan. Ylen vinksahtanutta huumoria viljelevä Hullu juttu -ohjelma aprikoi puolestaan viime torstaina, voisiko Afrikka olla seuraava Kiina ja nousta talousmahdiksi hikipajojen avulla.

Jos optimistiset visiot toteutuvat, poistuu maailmasta parhaassa tapauksessa iso määrä kärsimystä. Sarvipäinen skeptikko kuitenkin istuu olkapäällä ja pohtii, onko Afrikka-optimismi keksitty siksi, ettei kehitysapua tarvitsisi enää antaa. Miksi hypetyksen lomassa ei mainita sitä, että vaikka Afrikan talous kasvaa kovaa vauhtia, maanosassa on edelleen järjetön määrä oikeasti köyhiä ja kouluttamattomia ihmisiä, jotka eivät hyödy kasvusta mitenkään?

Onko tosiaan realistista odotella jo Tansanian kehitysavun katkaisua, kun maassa kaksi kolmesta ihmisestä elää alle eurolla päivässä, keskimääräinen koulutusvuosien määrä aikuisilla on viisi ja suurin osa väestöstä elää maataloudesta? Tuskin heistä tulee kertaheitolla uusia kasvuyrittäjiä, kun sellaista ei hevin tule suomalaisesta akateemisesta työttömästäkään.

Ehkä ristiriidassa on kyse siitä, että melkein kaikki väitteet Afrikasta ovat totta: se on sekä kurjuuden että mahdollisuuksien maanosa. Vaikeus tuleekin siitä, miten tasapainoilla kehitysyhteistyössä näiden kahden ääripään välillä.