Ensi viikon maanantain Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa alkaa YK:n ilmastokokous, jota on tituleerattu ”rahoitus-COPiksi”.

Rahoituksesta on toki väännetty YK:n COP-lyhenteellä kulkevissa ilmastokokouksissa aiempinakin vuosina, mutta Bakussa käsillä on rahoituksen h-hetki. Tarkoituksena on sopia uusi ilmastorahoitustavoite 15 vuotta sitten sovitun, paljon kritiikkiä saaneen tavoitteen tilalle.

Periaatteessa kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: ilmastonmuutoksesta historiallisesta vastuussa olevien rikkaiden maiden pitää ohjata köyhille rahaa ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen.

Viimeiset kolme vuotta valtiot ovat neuvotelleet siitä, kuinka paljon rahaa pitäisi maksaa mutta myös siitä, keiden pitäisi maksaa ja kenelle, missä muodossa rahoitus annettaisiin, mihin sitä käytettäisiin – ja miten tavoitteen saavuttamista seurattaisiin.

Osapuolten kannat ovat yhä hyvin kaukana toisistaan, sanoo tutkijatohtori Karoliina Hurri, joka työskentelee Ulkopoliittisessa instituutissa sekä Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.

”Monta kysymystä on edelleen auki. Kaksi haastavinta asiaa ovat rahoittajapohja ja rahoituksen skaala”, hän sanoo.

Kehittyneet maat ovat maksaneet ilmastorahoitusta tähän asti Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009 sovitun tavoitteen pohjalta. Summa, sata miljardia dollaria vuodessa, saavutettiin teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n mukaan ensimmäistä kertaa vuonna 2022. Vuodesta 2025 alkaen voimassa pitäisi olla uusi tavoite.

Kehittyvät maat ovat kuitenkin kritisoineet vanhan tavoitteen periaatteita, sillä rahoituksesta merkittävä osa on annettu lainoina, se on saatu kasaan osin kehitysyhteistyöbudjeteista nipistämällä eikä se ole aina tavoittanut kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia maita.

Toisin kuin kehittyvät maat toivovat, esimerkiksi vuonna 2022 alle kolmannes rahoituksesta ohjattiin puhtaasti ilmastonmuutokseen sopeutumiseen, kuten vaikkapa infrastruktuurin vahvistamiseen ilmastonmuutosten vaikutusten edetessä. Etenkin yksityinen sektori ohjaa rahoitusta mieluummin ilmastonmuutosta hillitseviin toimiin, kuten vihreän energian hankkeisiin.

Kenties suurin ongelma kehittyvien maiden näkökulmasta on, että rahoitusta on ollut liian vähän. Aloite sadasta miljardista dollarista perustui Yhdysvaltain silloisen ulkoministerin Hillary Clintonin puheeseen, ei todellisiin tarpeisiin. 

Nykyisin kehittyvät maat arvioivat, että tarve on pikemminkin vähintään biljoona dollaria vuodessa – siis tuhat miljardia dollaria.

Monelle maalle rahoitus on kohtalonkysymys. Etenkään kaikkein vähiten kehittyneillä mailla eikä pienillä saarivaltioilla ole varaa rahoittaa kalliita sopeutumistoimia samalla, kun ilmastonmuutos jo tuhoaa niiden taloutta ja ympäristöä.

Asiaa alleviivasi lokakuussa järjestetyssä suomalaisjärjestöjen tiedotustilaisuudessa Marshallinsaarten ilmastolähettiläs Kathy Jetñil-Kijiner.

”Meillä on kunnianhimoinen kansallinen sopeutumissuunnitelma, jonka toteuttaminen maksaa 35 miljardia dollaria. Meillä ei yksinkertaisesti ole resursseja toteuttaa sitä, ja ne rahat, joita on, on jo suunnattu ilmastovaikutusten hoitamiseen”, hän sanoi.

Noin 82 000 asukkaan Marshallinsaaret sijaitsee alle kaksi metriä merenpinnan yläpuolella, ja se kärsii jo nyt kuivuudesta, tulvista ja suolaisen meriveden tunkeutumisesta maaperäänsä. Valtion koko budjetti on alle 200 miljoonaa dollaria.

”Joskus kuulee sanottavan, että rahoitustavoitteen suhteen täytyy olla realistinen. Se on totta. Kun uusi tavoite asetetaan, täytyy olla realistinen myös kustannusten suhteen, ja ne ovat biljoonia. Uuden tavoitteen pitää kattaa nämä tarpeet realistisesti. Summa on merkittävä, mutta tällaisia rahasummia on saatu aiemminkin liikkeelle esimerkiksi koronapandemian aikana”, Jetñil-Kijiner vetosi.

Rikkaat maat eivät kiistä rahoitustarvetta, mutta ne eivät mielellään puhu tarkoista summista eivätkä haluaisi lisätä varsinkaan julkista rahoitusta ainakaan kovin paljon.

Esimerkiksi EU ja Yhdysvallat ovatkin ehdottaneet, että vain ilmastorahoituksen ”ydin” muodostuisi julkisesta rahoituksesta, joka laskettaisiin miljardeissa. Sen ympärille rakennettaisiin isompi rahoituspotti, joka muodostuisi yksityisistä investoinneista.

”EU on sanonut suoraan, että julkisen rahoituksen osalta puhutaan miljardeista eikä biljoonista. Investointien avulla summaa saataisiin hilattua biljooniin. Kaikki summat ovat kuitenkin täysin avoimia, ja ne voivat muuttua kokouksen aikana”, Hurri sanoo.

Yhdysvaltain presidentinvaalit lisäävät epävarmuutta. Esimerkiksi EU ei ole halunnut sanoa tarkkoja summia, mihin vaikuttaa varmasti epävarmuus siitä, kuinka sitoutunut ilmastorahoitukseen Yhdysvallat jatkossa on, Hurri arvioi.

Maksumiesten listaa halutaan pidentää

Rikkaat maat haluavat myös, että ilmastorahoituksen maksajien joukkoa laajennettaisiin. 

Tämänhetkinen rahoittajaryhmä määriteltiin vuoden 1992 YK:n ilmastopuitesopimuksessa. Maksajien joukkoon kuuluu vain 23 rikasta maata tai aluetta, mukaan lukien EU. 

Listalta puuttuvat esimerkiksi viime vuosikymmeninä vaurastunut Kiina sekä valtavasti päästöjä tuottavat, upporikkaat Persianlahden maat. EU haluaisi ne mukaan.

Kehittyviä maita muutos ei innosta, ja ne ovat kritisoineet rikkaita maita yrityksistä neuvotella Pariisin sopimus uudelleen.

”Tämä on yksi vaikeimmista asioista, ja se pysyy auki loppuun asti. Emme kirjoita uudelleen Pariisin sopimusta, vaan me kehittyneet maat johdamme rahoituksen jakamista. Mutta ei ole ok, että rahoituksen antamista jatkaa sama maaryhmä, joka on ollut mukana 1990-luvulta alkaen”, sanoi yksi EU:n pääneuvottelijoista, Outi Honkatukia lokakuun tiedotustilaisuudessa.

Kanada ja Sveitsi ovat ehdottaneet, että rahoittajavelvoite laskettaisiin ottamalla huomioon maan bruttokansantulo sekä päästöt. Näin mukaan saataisiin myös esimerkiksi Kiina, Venäjä, Saudi-Arabia ja Etelä-Korea.

Aiemmin Kiinan roolia ilmastoneuvotteluissa tutkinut Hurri ei pidä todennäköisenä, että Kiina suostuisi rahoittajaksi Bakussa. Investointitavoitteen osalta todennäköisyys voi olla korkeampi.

Toisaalta Kiinan tiedetään maksavan muille kehittyville maille ilmastorahaa jo nyt. Se ei kuitenkaan halua lähteä mukaan viralliseen tavoitteeseen, joka perustuu historialliseen vastuuseen ja jonka arviointikriteeritkin ovat erilaiset.

Kompromissi tulossa

Neuvotteluiden lopputulosta on mahdotonta ennakoida. Honkatukia arvioi tiedotustilaisuudessa, että tulos on joka tapauksessa jollakin tavalla pettymys: mikään osapuoli ei tule olemaan täysi tyytyväinen.

Myöskään Hurri ei ole kovin optimistinen. Tulossa on iso kompromissi, hän sanoo.

Onnistunut lopputulos olisi kuitenkin elintärkeä, monestakin syystä.

”Rahoitustavoite määrittelee pitkälti sen, kuinka onnistuneena tämän vuoden ilmastokokousta pidetään. Se vaikuttaa etenkin siihen, kuinka kunnianhimoisia päästövähennyslupauksia kehittyvät maat pystyvät jatkossa antamaan”, Hurri sanoo.

Baku on viimeinen tilaisuus sopia rahoituksesta ennen kuin Pariisin ilmastosopimuksessa mukana olevien valtioiden on määrä jättää helmikuussa kansalliset päästövähennyslupauksensa, jotka ulottuvat vuoteen 2035 asti. 

Jos kehittyvät maat joutuvat pettymään rahoitustavoitteessa, niillä ei välttämättä ole valmiuksia tehdä myöskään kunnianhimoisia päästövähennyslupauksia.

Hurri uskoo, että tuleva ilmastorahoitustavoite tulee todennäköisesti olemaan julkisen ja yksityisen rahan yhdistelmä. Hän kuitenkin huomauttaa, että vaikka rahoitustavoitteesta päästäisiinkin sopuun, se ei ole yhtä tehokas, jos samalla ei sovita läpinäkyviä keinoja sen seuraamiseksi.

”Pahoin pelkään, että vaikka muotoilu löydettäisiinkin, sitä on vaikea saada niin vedenpitäväksi, etteikö sitä pystyisi tulkitsemaan monilla eri tavoilla”, hän arvioi.

Koska ilmastoneuvotteluiden loppuasiakirjat vaativat yksimielisyyttä, riskinä on vielä sekin, että sopua ei löydy. Hurri kuitenkin uskoo, että juuri kansallisten sitoumusten määräajan vuoksi sopu halutaan löytää nimenomaan nyt.

Bakun ilmastokokous eli COP29 järjestetään 11.–22.11.2024.