Rytmikkäät nopeat iskut kasvattavat perheen peltoalaa Ginganga Moisesin kylässä, Angolan itäosassa. Candida Castro on pienikokoinen 17-vuotias nuori nainen, mutta tarttuu hakkuun tottuneesti.

Maata ei ole viljelty koskaan ennen, mutta kuokka uppoaa kuohkeaan multaan yllättävän helposti. Paljain käsin Candida poistaa mullasta juuret ja ruohot. Välillä tarvitaan kirvestä katkomaan puiden juuria. Muita työkaluja ei ole.

Ilmassa on savua, koska keskelle on tehty tuli, jossa oksat ja juuret poltetaan. Selässä nukkuva viisikuinen Dena-tytär keikkuu iskujen tahdissa. Kun Dena alkaa itkeä, nuori äiti lopettaa työt hetkeksi ja ruokkii vauvansa. Välillä hän hakee läheisestä purosta vettä juotavaksi.

Angolassa ei ole yksityistä maanomistusta, mutta se joka raivaa ja viljelee maata, saa siihen käyttöoikeuden. Perheen toimeentulon parantamiseksi siis kannattaa ahkeroida. Ilman parempia työkaluja tai kotieläimiä raja tulee tietenkin jossakin vaiheessa vastaan. Ihminen ei voi tehdä sen enempää kuin päivässä ehtii ja jaksaa.

Koko perhe työskentelee yhdessä

Castron perheen maatilkku on koko perheen yhteinen bisnes. Maata raivataan, viljellään ja sato korjataan yhdessä. Ylijäävän sadon myynnistä vastaavat useimmiten perheen naiset, jotka kuljettavat korissa päänsä päällä vihanneksia ja hedelmiä Leuan torille, joka sijaitsee seitsemän kilometrin päässä.

Kylässä on myös Kirkon Ulkomaanavun rahoittamaan hankkeeseen liittyvä viljelijäyhdistys, jossa opetellaan viljelemään yhdessä uusia lajikkeita, kuten ananasta. Kuusi appelsiinipuun tainta on juuri istutettu jokaisen pihalle. Lähivuosina puut antavat vitamiineja lapsille ja iloa silmälle.

Hankkeessa on tarkoitus parantaa ihmisten toimeentuloa, mutta myös lisätä yhteisöllisyyttä ja saada näin ihmiset kokemaan, että yhdessä suunnitellen ja tehden asiat kehittyvät parempaan suuntaan. Koko Chinganga Moisesin kylässä on hyvä tekemisen meininki. Ilmassa leijuu toivo.

Sisällissodan verot

Angolan sisällissota päättyi kahdeksan vuotta sitten. Kylissä sodan aikana elämä oli jatkuvan pelon sävyttämää. Kun minkä tahansa osapuolen sotilaat saapuivat, kyläläiset piiloutuivat kiireesti puskiin päiväkausiksi, kunnes kylästä ei enää kuulunut sotilaiden ääniä.

Kerran Candidan isä hiipi yöllä muiden miesten kanssa kylän pelloille hakemaan ruokaa, sillä perheillä oli kova nälkä. Candida oli tuolloin viisivuotias.

"En muista siitä kamalasta sota-ajasta mitään", Candida sanoo, mutta kertoo tarinan, jonka on kuullut niin monta kertaa: "Palatessaan kylästä isä astui maamiinaan ja menetti jalkansa." Isä oli tunnettu sisukkuudestaan ja ahkeruudestaan, joten hänet hyväksyttiin kylään maanviljelijäksi.

Onnettomuudesta huolimatta hän jatkoi sinnikkäästi maanviljelyä ja osoitti, että pystyy hankkimaan elannon itselleen ja perheelleen. Suurisydäminen mies on kyläläisten arvostama ja lastensa rakastama.

"Vaimo ei karannut, vaikka menetin jalkani", Castro Muaco nauraa. Hän hauskuuttaa lapsenlapsia temppuilemalla kainalosauvoillaan. Häntä on helppo lähestyä, ja lapset kertovat hänelle mielellään huolistaan. "En huuda, vaan kuuntelen."

Pelloilta kotiin

Työpäivä pelloilla on päättymässä, sillä keskipäivällä kuumuus nousee sietämättömäksi. Korkeaa heinikkoa halkoo tuttu polku, jota perhe kulkee paljain jaloin.

Candida kerää vihanneksia perheen päivällistä varten. Ryhdikkäästi kulkien hän kuljettaa vihannekset ja hänen äitinsä kantaa kassavat - molemmat vadeissa päänsä päällä. Candidan työ jatkuu vielä kassavoiden pesemisellä joen suistossa.

Kassava on monessa Afrikan maassa yleisin ruoan perusraaka-aine. Juurimukula kuivataan ja jauhetaan, jauhosta tehdään muhennosta. Kotiin palattuaan Candida tekeekin aiemmin valmistetusta kassavajauhosta puuroa Dena-vauvalleen ja syö sitten itse.

"Tärkeintä on turvata tyttäreni tulevaisuus, että hän saa syödä joka päivä ja pääsee aikanaan kouluun."

Koulutus kasvattaa itsetuntoa

Kylässä käynnistyi äskettäin järjestyksessään toinen lukutaitoryhmä, johon osallistuu kolmekymmentä lukutaidotonta kyläläistä, suurin osa naisia. Opetus tapahtuu portugaliksi, joka on Angolan virallinen kieli. Paikallisella kielellä olevia kirjoja ei ole.

Myös Candida on aloittanut ryhmässä. Hän ei sisällissodan aikana päässyt kouluun ja ollessaan tätinsä luona pääkaupungissa Luandassa kotiapulaisena, tämä ei laittanut Candidaa kouluun, kuten omat lapsensa. Asiasta kuultuaan isä vihastui ja kutsui Candidan kotiin.

Lukemisesta innostuneet naiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, ehkäpä suomalaisten vieraidenkin vuoksi, mutta myös siksi, että koulu koetaan hyvin tärkeäksi. Silminnähden koulunkäynti tekee myös hyvää itsetunnolle. "Haluan oppia lukemaan ja kirjoittamaan, jottei kukaan voi koskaan huijata minua", sanoo Candida.

Samassa lukutaitoryhmässä on myös hänen isänsä, äitinsä ja isosiskonsa. Äidin teesien mukaan pitää arvostaa sekä koulua että perhettä. Jos ei saa koulutusta, voi silti jatkaa elämää perheen kanssa. Jos menettää perheen, voi jatkaa elämää koulutuksen avulla.

Kun Candida tuli raskaaksi, poikaystävä kieltäytyi vastuusta. Niinpä Candida jäi asumaan isänsä ja äitinsä taloon. Äiti joutui verenpaineen vuoksi käymään lääkärissä. Mutta puheissaan ja teoissaan vanhemmat tukevat sataprosenttisesti tytärtään: "Äiti on luvannut hoitaa lastani, jos innostun opiskelusta. Isäni on varannut minulle oman tontin, jonka raivaamme, kun lapseni on hieman suurempi", Candida kertoo.

Yhteisöllisyyden voima

Ensivaikutelma kyläläisten elämästä on sydäntä raastava - savitiilisissä taloissa on pelti- tai olkikatot ja maalattiat, vain joillakin on patja, sängyistä vasta haaveillaan. Kaikkialla näkyy köyhyyttä, puutetta ja raskasta työtä.

Mutta elämässä on valoisakin puolensa. Raskaan päivän jälkeen hassuttelu perheen kanssa yhteisellä pihalla tuntuu ansaitulta lepohetkeltä. Naapurit piipahtavat toistensa luona juttelemassa. Kylän naiset ovat perustaneet lauluryhmän ja laulavat toisinaan omaksi ja kyläläisten iloksi iltaisin.

Nuoren ihmisen varmuudella kaunis Candida tietää, mitä haluaa. Meitä hieman vanhempia se voi hieman hymyilyttää: "Yksi lapsi on riittävästi. En halua enempää lapsia, enkä aviomiestä. Haluan auttaa isääni, koska hänellä on vain yksi jalka."

"Olen onnellinen silloin, kun olen vanhempieni ja perheen kanssa. Koti on aina koti."

Artikkeli on julkaistu alun perin Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-lehdessä, jonka voi tilata maksutta täältä.