Artikkeli on julkaistu aiemmin ilmasto.orgissa.

Ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys, Al Gore on korostanut. Suomen hallituksen laatima tulevaisuusselonteko maamme ilmastopolitiikan vaihtoehdoista toteaa myös yksiselitteisesti, että "lopulta kyseessä on kuitenkin ylisukupolvinen ja maailmanlaajuinen moraalinen valinta".

Uusimmassa raportissaan Hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) on myös kokenut eettisen herätyksen. Ilmastopaneeli tunnustaa, että aiempien raporttien pääpaino on ollut taloudellisissa arvioissa etiikan sijaan. Nyt paneeli on kutsunut kirjoittajiksi myös moraalifilosofit. Tuore raportti muistuttaakin, miten eettiset valinnat ovat läsnä lähes kaikessa ilmastoon liittyvässä päätöksenteossa, yksittäisistä kuluttajavalinnoista aina kansainvälisiin neuvotteluihin. Ja mikä huomionarvoista, ne vaikuttavat ratkaisevasti myös päätöksentekoa ohjaavien taloudellisten laskelmien lopputuloksiin.

Kiista paljon julkisuutta saaneesta Sternin raportista on hyvä esimerkki tästä. Sternin raportti osoitti välittömien ja merkittävien päästövähennysleikkausten olevan taloudellisesti perusteltuja. Sterniä kritisoineet laskelmat taas suosittivat leikkausten kiristämistä vain vähitellen ja pikku hiljaa. Kuten ilmastopaneeli tuo esille, ristiriitaisten lopputulosten taustalla ovat taloustieteilijöiden käyttämät erilaiset laskentakorot, joilla tuleville sukupolville koituvien haittojen ja kustannusten nykyarvo lasketaan. Erot laskentakoroissa taas heijastavat erilaisia käsityksiä oikeudenmukaisuudesta sukupolvien välillä eikä koron valintaa voi tehdä käymättä eettistä keskustelua näistä käsityksistä. Uudessa raportissaan ilmastopaneeli on vihdoin astunut mukaan tähän keskusteluun.

Taloustieteen eettisten taustaoletuksien kriittinen tarkastelu (ja samalla taloustieteellisten menetelmien rajojen osoittaminen) on ollut yksi tapa, jolla filosofit ovat osallistuneet ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun. Jo yhdeksänkymmentä luvun alussa moraalifilosofi Dale Jamieson kritisoi kapeaa taloudellisiin ohjauskeinoihin perustuvaa "manageraalista" reagoimista ilmastonmuutokseen. Jamiesonin mielestä ratkaisuksi ei riitä vain kuluttajien mieltymysten ohjailu erilaisin taloudellisin kepein ja porkkanoin. Ongelman laajuus ja vakavuus vaatii laajempaa eettisten arvojen ja jopa arvojärjestelmien muutosta.

Monet filosofit ovat jo pitkään tarjonneet perusteita myös sille, miten päästövähennysvelvoitteet ja ilmastopolitiikan kustannukset olisi oikeudenmukaista jakaa eri osapuolten kesken. Klassisessa tekstissään vuodelta 1993 Henry Shue kritisoi kovin sanoin silloin juuri sovittua YK:n ilmastosopimusta hampaattomuudesta. Suurin syyllinen sopimuksen hampaattomuuteen Shuen mielestä oli Yhdysvaltain silloinen hallinto, joka kieltäytyi hyväksymästä mitään sitovia velvoitteita. Shue arvosteli myös tuolloin valtaa saanutta käsitystä, jonka mukaan ilmastosopimuksen tulee taloudellisen tehokkuuden nimissä kohdella kaikkia päästölähteitä samanarvoisina (ajatus joka myöhemmin monin tavoin toteutuikin Kioton sopimuksessa, jossa erilaiset päästövähennysyksiköt riippumatta siitä, miten ne ovat syntyneet voivat tietyin rajoituksin osallistua päästökauppaan).

Taloudellisen tehokkuuden nimissä päästövähennykset voisi esimerkiksi olla parempi suunnata kehitysmaiden riisipelloille kuin kiristää isojen henkilöautojen päästörajoja teollisuusmaissa.

"Jotkut ovat jopa laskeneet, että nykykeskivertoamerikkalainen on elinikäisillä päästöillään vastuussa 1–2 tulevaisuuden ihmisen ennenaikaisesta kuolemasta."

Kuten Shue huomauttaa, riisipelloille suunnatut päästövähennykset uhkaavat kuitenkin riisintuotannosta riippuvaisten ihmisten perustarpeiden tyydytystä kun taas autojen päästörajojen kiristäminen laskisi pääosin hyvin toimeentulevien elämänlaatua. Päästövähennysten oikeudenmukaisen kohdentamisen tulisi Shuen mukaan ottaa huomioon tämä ratkaiseva ero perustarpeiden turvaamiseen ja luksustuotteiden tuottamiseen liittyvien päästöjen välillä.

Päästövähennys- ja sopeutumiskustannusten oikeudenmukaiseen jakamiseen vaikuttaa myös osapuolten erilaiset vastuut: Voidaanko joidenkin osapuolten esimerkiksi osoittaa aiheuttaneen vahinkoa ilmastonmuutoksen kautta toisille? Mikäli näin on, seuraa tästä vahvoja moraalisia vaatimuksia vahingon aiheuttajalle: vahingon aiheuttaminen on lopetettava ja aiheutettu vahinko korvattava vahingon kärsijälle (vrt. esim. saastuttaja maksaa -periaate)

Ilmastonmuutokseen liittyy kuitenkin monia piirteitä, jotka tuntuvat tekevän perinteiset moraalisen vastuun ja vahingon käsitteet hampaattomiksi. Esimerkiksi perinteinen tapamme ymmärtää moraalinen vastuu –ja siitä mahdollisesti seuraava velvollisuus korvata aiheuttamansa vahinko – perustuu ajatukseen, jossa joku tarkoituksellisesti aiheuttaa havaittavaa vahinkoa toiselle. Janne esimerkiksi varastaa Jaanan polkupyörän ja rikkoo sen. Pidämme selvänä, että Janne on vastuussa aiheuttamastaan vahingosta ja hänen tulee eri tavoin korvata vahinko (pyytää anteeksi ja korvata pyörä). Tahallisena tekona (ilman lisäperusteita) Janne tekee myös selvästi väärin (ja rikkoo myös lakia) ja ansaitsee siksi moraalisen paheksuntamme (ja myös oikeudellisen rangaistuksen).

Ilmastonmuutoksen yhteydessä tilanne ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen, kuten monet ovat halukkaita muistuttamaan. Pikemminkin on kyse siitä, että Jannen lomalento yhdistettynä hyvin laajaan joukkoon muiden tuntemattomien toimintaa synnyttää ketjun erilaisia syy-seuraussuhteita, jotka lisäävät riskiä sille, että Jaana ja monet, monet muut (toisella puolella maapalloa ja pitkälle tulevaisuudessa) menettävät riisisatonsa. Mikä on Jannen vastuu tässä tilanteessa Jaanan mahdollisesta riisisadon menetyksestä? Aiheuttaako Janne vahinkoa Jaanalle? Onko Janne velvollinen korvamaan Jaanan sadon? Voimmeko paheksua Jannea? Ja tulisiko Jannen tuntea syyllisyyttä?

Monet ilmastoeetikot ovat pyrkineet osoittamaan, ettei tilanteen erilaisuus poista Jannen (ja muun laajan joukon) moraalista vastuuta Jaanalle (ja muille) aiheutetusta vahingosta. Kausaalinen yhteys Jannen teon ja vahingon aiheuttamisen välillä on riittävä, sillä Jannen lomalento lisää päästöjä ja nykytilanteessa kaikki lisäpäästöt aiheuttavat lisää vahinkoa lisääntyvien myrskyjen, tulvien tai kuivuuksien muodossa. Tämän perusteella jotkut ovat jopa laskeneet että nykykeskivertoamerikkalainen on elinikäisillä päästöillään vastuussa 1–2 tulevaisuuden ihmisen ennenaikaisesta kuolemasta. Jos hyväksymme tämän, Jannella on vahva velvollisuus vähentää omat henkilökohtaiset päästönsä sellaiselle tasolle, joka ei aiheuttaisi vahinkoa jos kaikki päästäisivät vain sen verran. Jos lomalennon aikoo tehdä, on päästöt vähintään kompensoitava.

Joku voi vielä yrittää kiistää tämän ja väittää, etteivät Jannen lennon päästöt aiheuta vahinkoa. Ne ovat korkeintaan mitätön osatekijä Jaanan sadon tuhoon johtaneessa ketjussa. Tämäkään ei riitä poistamaan Jannen vastuuta vahingosta. Janne on yhä vastuussa yhdessä muiden kanssa aiheuttamastaan vahingosta Jaanalle (ja monille muille). Ja tästä vastuusta seuraa ennen kaikkea velvollisuus edistää erilaisia poliittisia, lainsäädännöllisiä ja institutionaalisia järjestelyitä, joilla Janne ja kumppanit kykenevät yhdessä leikkaamaan päästöjään ja lopettamaan vahingon. Omien päästöjen leikkaamista voidaan myös vaatia osana tätä poliittista aktiivisuutta: se voi esimerkkinä toimien olla tehokas tapa edistää poliittisten ratkaisujen syntymistä.

Vastuu ilmastonmuutoksesta jakaa ihmisiä erilaisiin ryhmiin. On suuri joukko ihmisiä, joiden päästöt syntyvät välttämättömien perustarpeiden tyydyttämisestä ja ovat selvästi alle edellä mainitun vahinkoa aiheuttavan tason. On vaikea löytää perustetta, jonka mukaan nämä ihmiset olisivat vastuussa ilmastonmuutoksesta. Korkeaa elintasoa ja länsimaisia kulutustapoja nauttivien on taas lähes mahdoton välttää moraalista vastuutaan. Tämä koskee yhtälailla suomalaista keskivertokuluttajaa kuin kehitysmaiden nousevaa keskiluokkaa. Meillä on velvollisuus lopettaa (yhdessä) aiheuttamamme vahinko, mutta taloudellisten resurssiemme puolesta meillä on myös velvollisuus auttaa (myös muiden aiheuttamasta) vahingosta kärsiviä ja estää lisävahinkoa syntymästä (vrt. kuinka satunnaisena ohikulkijanakin meillä on velvollisuus auttaa onnettomuuden uhreja).

Jos tämä tuntuu selvältä, miksi vastuusta seuraa niin vähän velvollisuuksien vaatimaa toimintaa. Miksi ilmastonmuutos ei kaikesta tästä moraalifilosofien vakuuttelusta huolimatta saa aikaan voimakkaampia moraalisia reaktioita ja johda laajamittaisiin muutoksiin toimintatavoissamme?

Yksi mahdollinen vastaus on tietysti se, että maailmassa on edelleen riittävästi tahoja, joilla on valtavat taloudelliset ja poliittiset intressit jatkaa nykymenoa. Tällaiset tahot pyrkivät joko kieltämään ilmastonmuutoksen olemassa olon tai vastuumme siitä tai osoittamaan, että moraali vaatii meitä suuntaamaan voimavaramme muihin tärkeämpiin tarkoituksiin (esimerkiksi nykyisen köyhyyden poistamiseen). Ilmastoeetikot ovat vastanneet näihin pyrkimyksiin osoittamalla vastuun kieltämisen olevan itsessään moraaliltaan arveluttavaa piittaamattomuutta riskeistä. Ilmastonmuutoksen liittyviä velvoitteitamme ei pitäisi myöskään asettaa vastakkain muiden globaalien velvollisuuksiemme kanssa. Vahinko on vahinkoa tapahtui se nyt tai kaukana tulevaisuudessa ja meillä on velvollisuus olla aiheuttamatta sitä ja velvollisuus estää sitä tapahtumasta (vaikka muut aiheuttaisivat sen). Se, että olemme jättäneet yhden velvollisuuden täyttämättä ei oikeuta jättämään toistakin.

Toinen huolestuttava syy voi olla se, että ilmastonmuutoksessa monet tekijät sumentavat moraalista arviointikykyämme samanaikaisesti. Filosofi Stephen Gardiner on kuvannut tilannetta jopa "ilmastonmuutoksen eettiseksi tragediaksi". Hänen mukaansa kyse ei ole vain siitä, että ilmastomuutos pakottaa meidät tekemään vaikeita moraalisia valintoja. Ongelma on erityisesti se, että ilmastonmuutoksen globaalisuus, ylisukupolvisuus ja seurauksia koskeva epävarmuus yhdistettynä nykyisiin poliittisiin järjestelmiimme tekee moraalisen vastuun pakoilun erityisen helpoksi ja houkuttelevaksi. Esimerkiksi demokraattiset menetelmämme perustuvat ajatukseen päätöksenteon kohteena olevien ihmisten tasapuolisesta kohtelusta ja autonomian kunnioittamisesta. Poliittinen vastuunkanto näiden arvojen toteutumisesta taas perustuu päättäjien ja kansalaisten väliseen julkiseen vuoropuheluun ja jälkimmäisten valtaan vaihtaa edelliset vaaleissa. Ilmastonmuutoksen osalta tämä vastuunkanto jää kuitenkin helposti toteutumatta, sillä pahimmat kärsijät ovat tulevat kansalaiset, joilla ei ole suoraa sananvaltaa nykyisessä päätöksenteossa.

Ilmastonmuutos on vakava eettinen haaste, johon vastaamisesta on paha pyristellä pakoon. Ilmastoetiikan tehtävä on tarjota itse kullekin meistä välineitä käsitellä tätä haastetta. Ensimmäinen suomenkielinen ilmastoetiikkaan keskittyvä teos Ajatuksia ilmastoetiikasta (SoPhi) ilmestyi viime syksynä. Tämä kirja löytyy osoitteesta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5279-2

Viime aikoina johtavat ilmastoeetikot ovat kirjoittaneet useita hyviä yleistajuisia esityksiä ilmastoetiikasta:

• Dale Jamieson: Reason in the Dark Time. Why the Struggle against Climate Change Failed ­– an What It Means for Our Future (Oxford University Press, 2014)
• John Broome: Climate Matters. Ethics In a Warming World (WW Norton & Comp, 2012) (Broome oli yksi IPCC:n raportin pääkirjoittajiksi kutsuista moraalifilosofeista)
• Stephen Gardiner: A Perfect Moral Storm. The Ethical Tragedy on Climate Change (Oxford University Press, 2011)
• Gardiner, Caney, Jamieson, ja Shue (toim.): Climate Ethics: Essential Readings. (Oxford University Press, 2010)

Ilmastopäätöksenteon eettisiä kysymyksiä käsittelevä blogisivusto: Ethicsandclimate.org

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston rahoittamassa hankkeessa Ilmastoetiikka ja talous.