Yhdysvaltojen hyökätessä Persianlahdelle vuonna 1991 englantilainen akateemikko Fred Halliday esitteli uusia oikeistokytköksiään englantilaisessa New Statesman -lehdessä: "Jos minun pitää valita imperialismin ja fasismin välillä, valitsen imperialismin." Hallidaylle ei koskaan tullut mieleen, että hän olisi voinut vastustaa molempia ja tukea sen sijaan paikallisdemokratian ponnisteluja.

Kyseessä oli peruuttamaton käännekohta joukolle Lähi-idän, Yhdysvaltain ja Euroopan imperialismin vastaista vasemmistoa, joka käänsi takkinsa siirtymällä imperialismin periaatteellisesta vastustamisesta sen periaatteelliseen ja taloudellisesti kannattavampaan tukemiseen. Hallidayn selkeitä ja akateemisesti arvokkaita tutkimuksia, jotka hän kirjoitti ennen muuttumistaan imperialismin puolesta saarnaajaksi, seurasivat keskiverrot ja heikkolaatuisemmat työt. Vuoden 1991 jälkeen Halliday ei julkaissut ainuttakaan akateemisesti arvokasta tai kestävää tutkimusta (vaikkakin hänen takinkääntäjätoverinsa Lähi-idässä kokivat tarpeelliseksi kääntää nämä myöhemmät työt arabian kielelle!).

Hallidayn hahmottama jyrkkä vastakohtaisuus Amerikan imperialismin ja Saddamin despoottihallinnon välillä edelsi syyskuun 11. päivän tapahtumia sekä termin "fasismi" uudelleenesittelyä. Termi muokattiin Yhdysvaltain imperialismin uusille vihollisille sopivaksi uudissanaksi "islamofasismi". Käsitettä oli suurella vaivalla levittänyt myös toinen brittiläinen takinkääntäjä, Christopher Hitchens.

Siihen aikaan monet arabit, eurooppalaiset ja amerikkalaiset (minä itse mukaan lukien), jotka olivat kritisoineet järkkymättömästi niin Saddam Husseinin despoottista terroristihallintoa kuin Yhdysvaltain kolmannen maailman vihollisiaan vastaan käymiä kansanmurhien kaltaisia sotia, vastustivat Yhdysvaltojen ensimmäistä hyökkäystä Persianlahdelle vuonna 1991. Vastustimme myös hyökkäystä seurannutta 12 vuoden sotatilaa, jonka seurauksena yli miljoona irakilaista menetti henkensä, sekä Irakin lopullista kahdeksan vuotta kestänyttä miehitystä vuonna 2003, jonka seurauksena sai surmansa toiset miljoona irakilaista.

Valinnan paikkoja

Vastustus Yhdysvaltain Irakiin ja Kuwaitiin tekemiä hyökkäyksiä kohtaan ei johtunut minkäänlaisista Saddam Husseinin diktatuuriin kohdistuneista harhaluuloista, eikä hänen liitostaan teokraattisen Saudi-Arabian ja sen Persianlahdella sijaitsevien kumppanien kanssa. Vastustusta ei myöskään tullut Husseinin 1970-luvun loppupuolella alkaneesta sotilasstrategisesta liitosta Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa. Sen turvin hän hyökkäsi Iraniin vuonna 1980 ja uhrasi miljoonan iranilaisen sekä 400 000 irakilaisen hengen. Päinvastoin, vastustus perustui näiden faktojen kylmäjärkiseen arviointiin ja imperialistisen maailmanvallan hyökkäysten vaikutusten kalliiseen hintaan.

Yhdysvaltain maajoukkojen hyökkäystä ja Bagdadin pommitusten lisäämistä vaatinut Irakin oppositio oli karkotettu maasta. Tässä yhteydessä se – etenkin lannistumaton Kanan Makiya – alkoi hyökätä kaikkia Yhdysvaltain sotatoimien vastustajia, kuten edesmennyttä Edward Saidia, vastaan, ja syytti heitä Saddamin puolestapuhujiksi. Vuonna 1991 Makiyan iranilainen ex-vaimo Afsaneh Najmabadi liittyi taisteluun. Hän puolusti kiihkeästi sekä Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin että sitä kannattavia intellektuelleja ja journalisteja, erityisesti Thomas Friedmania, Fouad Ajamia ja Makiyaa itseään. Afsaneh kutsui Saidin osoittamaa kritiikkiä "poliittisen murhan retoriseksi vastineeksi".

Irakin karkotettu oppositio väitti sitkeästi amerikkalaisten kannattajiensa ja sotaa tukevien intellektuellien taustakuorossa, että ihmisten tulisi olla joko Saddamin puolella tai häntä vastaan. Yhdysvallat ja sen irakilaiset kumppanit saivat tahtonsa läpi. Irakin tuho, valtiorakenteiden purkautuminen sekä yhteiskunnallisen yhtenäisyyden romuttuminen havainnollistavat kuitenkin, mitä tällaisesta valinnasta seurasi Irakin kansalle ja heidän maalleen.

Vuonna 2011 pääsimme nauttimaan saman skenaarion uusintaesityksestä. Libyan maasta karkotettu oppositio ja maan vapautetuissa osissa sijaitsevat tahot, jotka koostuivat enimmäkseen aiemmista Gaddafin hallinnon palvelijoista, alkoivat vaatia Naton hyökkäystä Libyaan auttamaan libyalaisia kansannousussa Gaddafia vastaan. Jälleen kerran monet imperialismia vastustavat ja demokratiaa puolustavat arabit ja muiden kansojen edustajat varoittivat, että vaikka Gaddafi oli ollut armoton hirmuhallitsija neljän vuosikymmenen ajan sekä muuttunut Yhdysvaltain ja Euroopan liittolaiseksi hallintonsa viimeisellä vuosikymmenellä, ei läntisen imperialismin hyökkäys Libyaan olisi libyalaisten etu. Libyan tuhoutumisen ja tuhansien kuolonuhrien ainoa tarkoitus olisi öljyvarojen kontrollointi, ei demokraattisen hallinnon perustaminen. Jälleen kerran maailmanvallan mahtien kanssa liittoutunut Libyan oppositio haastoi kaikki hyökkäyksen vastustajat valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta: Gaddafin puolesta tai häntä vastaan.

Vaikuttaisi täten Marxia mukaillen, että historia toistaa itseään kahdesti – ensimmäisen kerran tragediana, toisen kerran farssina. Mutta toistaako se itseään kolmannen kerran?

Näin näyttäisi käyvän aikakaudella, jolloin Persianlahden öljyvoimat ja Yhdysvaltain imperialismi tukevat maasta pois ajettuja oppositioita.

Assadin dynastian hallinto on ollut Saudi-Arabian ja sen pienempien Persianlahden kumppanien liittolainen sekä Yhdysvaltain imperialismin agentti kyseisellä alueella, etenkin kun se puuttui kristittyjen fasistijoukkojen pyynnöstä Libanonin tapahtumiin vuonna 1976. Syyrialaiset pyydettiin apuun murskaamaan Libanonin vallankumouksellinen vasemmistoliike, johon kuului muun muassa PLO. Syyrian hallinnolla oli jo historiallinen rooli (yhteydessä israelilaisiin neuvonantajiin) kammottavassa Tel al-Za´tarin verilöylyssä vuonna 1976, jossa Syyrian armeijan tukemat fasistiset maroniittijoukot teurastivat tuhansia palestiinalaisia.

Lisäksi Assadin hallinto osoittautui mitä avuliaimmaksi kumppaniksi yhdysvaltalaisille ja sauditukijoilleen, kun se liittyi maailmanvaltojen koalitioon. Ryhmittymän tarkoituksena oli hyökätä Yhdysvaltain lipun alla Persianlahdelle vuosina 1990–1991. Sionistirintamalla Syyrian hallinto osoittautui yhtä notkeaksi kuin jordanialainen vastineensa ja turvasi "rajat", jotka Israel valloitti ja vakiinnutti Syyrian ja Jordanian omien alueiden sisäpuolella.

Maan sisällä hallinto on käyttänyt ja käyttää edelleen armottomia keinoja Syyrian kansan tukahduttamiseen, sortamiseen ja alistamiseen (pääsemättä tosin siltikään Saddamin hallinnon tasolle). Syyrian karkotettu oppositio vaatii imperialistisen maailmanmahdin sotilaallista väliintuloa. Samalla se turvautuu vailla omaperäisyyttä samaan lapselliseen ja kavalaan valintaan, jota Irakin ja Libyan karkotetut oppositiot tarjosivat aiemmin imperialismia vastustaville ja demokratiaa puolustaville arabeille ja muiden kansojen edustajille. Tarkemmin sanottuna valintoja on vain yksi: Assadin puolesta tai Assadia vastaan.

Oppositiot eri linjoilla

Nämä eivät ole pelkästään ideologisesti vaan, mikä tärkeämpää, myös historiallisesti valheellisia valintoja. Irakin tuhot ja kuolleiden irakilaisten suunnaton määrä sekä Libyassa edelleen jatkuva tappaminen ja maan tuhoutuminen todistavat vääräksi sen, että Syyrian karkotetun opposition vaatima imperialistisen maailmanmahdin hyökkäys Syyriaan olisi keino rauhan ja demokratian saavuttamiseksi sekä maassa riehuvan verilöylyn pysäyttämiseksi. Ei voi kuin ihmetellä, miksi Bahrainin ja Jemenin oppositiot eivät ole vaatineet hyökkäystä maihinsa, jotta ne voitaisiin vapauttaa yhtä hirmuisten hallitsijoiden vallasta. Israelin miehitysarmeijan saappaiden alla lähes puoli vuosisataa kituneet Länsirannan ja Gazan palestiinalaisetkaan eivät ole koskaan vaatineet imperialistista hyökkäystä vapautuakseen Israelin ikeestä. Itse asiassa Yhdysvallat vetäytyi kauhun ja kuvotuksen vallassa, kun palestiinalaiset suvaitsivat pyytää YK:n rauhanturvajoukkoja suojelemaan heitä Israelin miehitysarmeijan tappovoimalta.

Niiden, jotka tämä Irakin, Libyan ja nyt Syyrian maasta karkotettujen oppositioiden vanha ja väsynyt retoriikka on pelotellut hiljaiseksi, on syytä harkita uudelleen tarjottujen jyrkkien valintojen jalostettua imperialistisuutta. Jokainen, joka on tutustunut historiaan Amerikan imperialismin vaikutuksista arabimaailmassa ja historiallisiin tietoihin paikallisesta hirmuvallasta, tietää, että nämä valinnat on suunniteltu estämään kolmas, keskeinen vaihtoehto.

Päinvastoin kuin Fred Halliday ja hänen oppilapsensa antavat ymmärtää, meidän ei koskaan tarvitse valita imperialismin ja fasismin välillä. Meidän täytyy yksiselitteisesti valita kolmas vaihtoehto. Se on osoittautunut historiallisesti vähiten turmiolliseksi, kaikista uhrauksistaan huolimatta. Oli sitten kyseessä taistelu paikallista hirmuvaltaa ja Yhdysvaltain imperialismia vastaan samanaikaisesti (nämä kaksi tahoa ovat olleet usein yksi ja sama voima) tai tuen antaminen paikallisille demokraattisen muutoksen eteen tehdyille ponnisteluille ja yhteiskunnalliselle oikeudelle. Niitä eivät Persianlahden öljytyranniat ja niiden yhdysvaltalainen hallitsija rahoita.

Joseph Massad on modernin Lähi-idän politiikan ja aatehistorian professori Columbian yliopistossa New Yorkissa. Artikkeli on julkaistu alun perin Rauhan puolesta-lehdessä (suom. Tero Virtanen), sekä alkuperäiskielellään Al-Jazeeran englanninkielisellä verkkosivulla www.aljazeera.com.