Kolumni on alunperin julkaistu kepa.fi:ssä. Lue lisää täältä.

Euroalueen velkakriisin aikana talouspoliittinen keskustelu on saanut varsin ikävän moralistisen sävyn, erityisesti Suomen ja Saksan kaltaisissa "kunnollisissa" euromaissa. Yksi talousmoralistien suosikkiargumenteista on, että suuren valtionvelan jättäminen tulevien sukupolvien maksettavaksi on sekä edesvastuutonta että moraalitonta.

Kun me hinnalla millä hyvällä yritämme katkaista valtion velkaantumisen, me toisin sanoen uhraudumme tulevien sukupolvien puolesta (jostakin syystä äänekkäimmät talousmoralistit harvoin osallistuvat itse näihin uhrauksiin, mutta se onkin jo toinen tarina).

Niin talouspolitiikassa kuin politiikassa yleensäkin on tietysti hyvä ajatella myös tulevia sukupolvia. Velkafobiasta kärsivät talousmoralistit erehtyvät kuitenkin tuijottamaan ainoastaan taseen toista puolta kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, mihin velkaraha käytetään.

Esimerkiksi julkiset investoinnit infrastruktuuriin, koulutukseen ja tutkimukseen lisäävät paitsi nykyisten, myös tulevien sukupolvien aineellista hyvinvointia, ja jos näiden investointien tuotto ylittää valtion lainoistaan maksaman koron, niitä kannattaa rahoittaa vaikka kokonaan velkarahalla. Arkielämän vertausta käyttäen: perilliset tuskin paheksuvat vanhempiensa aikoinaan ottamaa asuntolainaa niin kauan, kun heidän perimänsä omakotitalon arvonnousu takaa heille sievoisen voiton.

***

On kuitenkin olemassa toinen, paljon vakavampi velkaongelma jonka talousmoralistit sivuuttavat tyystin: ekologinen velka, jonka jätämme tulevien sukupolvien maksettavaksi kuluttamalla luonnonvaroja yli planeettamme kestokyvyn.

Niin sanotulla ekologisella jalanjäljellä mitattuna maailmassa kulutetaan tällä hetkellä luonnonvaroja noin 50 prosenttia yli niiden uusiutumiskyvyn, ja vuoteen 2030 mennessä ylikulutuksen arvioidaan nousevan 100 prosenttiin. Toisin sanoen tarvitsisimme tällä hetkellä puolitoista, ja vuonna 2030 peräti kaksi maapalloa, jotta luonnonvarojen kulutus olisi kestävällä pohjalla.

Näin me toisin sanoen "lainaamme" tulevilta sukupolvilta. Loputtomiin tällainen tulevien sukupolvien kustannuksella eläminen ei tietenkään ole mahdollista, vaan ennemmin tai myöhemmin edessä häämöttää muun muassa elintarviketuotannon ja vesihuollon romahtaminen.

Ekologinen jalanjälki mittaa kuitenkin vain uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta (fossiilisten polttoaineiden kulutusta tosin mitataan välillisesti niin sanotun hiilijalanjäljen avulla), eikä se näin ollen kerro koko totuutta maailmaa uhkaavasta ekologisesta velkakriisistä. Jos uusiutuvien luonnonvarojen ylikulutusta voi verrata velaksi elämiseen, niin uusiutumattomien luonnonvarojen jatkuvasti kasvavaa kulutusta voi puolestaan verrata tulevien sukupolvien perinnöksi jäävän varallisuuden tuhlaamiseen. Ja toisin kuin taloudellinen varallisuus, uusiutumattomista luonnonvaroista koostuva varallisuus on kerta kaikkiaan rajallinen: kun se kerran on kulutettu loppuun, sitä ei yksinkertaisesti ole mahdollista luoda uudelleen.

***

Taloustieteen valtavirta on tähän saakka suhtautunut uusiutumattomien luonnonvarojen jatkuvaan kasvuun melko yliolkaisesti. Perinteisen talousviisauden mukaan markkinat pitävät huolen siitä, että uusiutumattomien luonnonvarojen hinta nousee voimakkaasti kauan ennen kuin luonnonvarojen varannot ehtyvät. Hinnannousu puolestaan pakottaa yrityksiä käyttämään uusiutumattomia luonnonvaroja entistä tehokkaammin, tai korvaamaan ne uusiutuvilla vaihtoehdoilla.

Osittain taloustieteen valtavirran argumentointi pitää paikkansa. Esimerkiksi öljyn kulutus suhteessa kokonaistuotannon kasvuun on sitten 1970-luvun öljykriisien ollut selvässä laskussa kaikissa rikkaissa teollisuusmaissa. Kuluneen vuosikymmenen aikana samanlaista kehitystä on ollut havaittavissa myös Kiinan kaltaisissa kasvutalouksissa.

Samalla "markkinat hoitavat kyllä tämänkin ongelman"-argumentointi kuitenkin jättää huomiotta pari vakavaa ongelmaa. Ensinnäkin se keskittyy öljyn ja muiden uusiutumattomien luonnonvarojen suhteelliseen kulutukseen eli esimerkiksi siihen, kuinka paljon öljynkulutus kasvaa suhteessa bruttokansantuotteen kasvuun.

Luonnonvarojen riittävyyden kannalta ratkaisevaa on kuitenkin niiden kulutuksen absoluuttinen eli määrällinen kasvu. Suhteellista kulututusta vähentämällä voimme toisin sanoen vain siirtää sitä rajaa, jossa uusiutumattomat luonnonvarat joko ehtyvät tai käyvät niin kalliiksi, ettei niiden hyödyntäminen ole enää taloudellisesti kannattavaa. Niin kauan kun uusiutumattomien luonnonvarojen absoluuttinen kulutus kasvaa, tuo kyseinen raja kuitenkin lähestyy vääjäämättä.

***

Toinen ongelma liittyy siihen, ettei uusia resursseja ainakaan toistaiseksi ole mahdollista luoda tyhjästä. Joitakin uusiutuvia energiamuotoja, kuten tuuli- ja aurinkovoimaa, on toki mahdollista hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän aiheuttamatta lisärasitusta maapallon kantokyvylle.

Öljylle ja muille nestemäisille polttoaineille ei kuitenkaan tällä hetkellä ole muita varteenotettavia vaihtoehtoja kuin biopolttoaineet. Ja biopolttoaineiden tuotannon merkittävä lisääminenhän kasvattaa maailmantalouden ekologista jalanjälkeä entisestään.

Meidän on siis lopultakin hyväksyttävä, että talouskasvulle on olemassa absoluuttinen ja ehdoton ekologinen raja. Niin kauan kun me suljemme silmämme tältä tosiasialta, me kasaamme tuleville sukupolville kasvavan velkataakan, jonka rinnalla tämän päivän valtionvelat kalpenevat.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen tutkija Åbo Akademissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.