Kirjoitus on julkaistu alun perin Pax-lehden numerossa 1/2014. Lue lisää täältä.

Ottawassa vuonna 1997 solmittua jalkaväkimiinat kieltävää sopimusta ja Oslon vuoden 2008 rypäleasesopimusta pidetään esimerkillisinä menestystarinoita onnistuneista asevalvontaprosesseista YK-järjestelmän ulkopuolella. Ehkäpä näiden inspiroimana on syntynyt humanitaarisen aseriisunnan aloite - niinikään YK:n asevalvontamekanismien rinnalle.

"Voisiko olla niin, että kilttinä pidetyn ja rauhanvälittäjänä profiloitumiseen pyrkivän Suomen ulkopolitiikka ei välttämättä ehdottomasti tuekaan rauhan edistämistä?"

Käytännössä aloite käsittää kasvavan määrän valtioita, jotka ovat pitäneet yhteispuheenvuoroja esimerkiksi ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssiin valmistavissa kokouksissa ja YK:n yleiskokouksessa. Nämä valtiot tapaavat aiheen tiimoilta ja ylläpitävät siitä keskustelua. Ensimmäinen YK:n ulkopuolinen ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin keskittynyt kokous pidettiin Norjan isännöimänä maaliskuun alussa 2013. Jatkoa seurasi Meksikossa 13.-14. helmikuuta 2014.

Humanitaarisen aseriisunnan aloite jakaa mielipiteitä valtioiden kesken. Esimerkiksi ydinsulkusopimuksessa määritellyt ydinasevaltiot eivät ole osallistuneet Norjassa pidettyyn kokoukseen, eivätkä aio osallistua Meksikossakaan. Suomi ei ole liittynyt aloitteeseen, vaikka kuuluu sekä Oslon että Meksikon kokouksien osallistujiin.

Kansainvälinen ydinasevastainen aloite ICAN (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) järjesti humanitaarisen aseriisunnan seminaarin Berliinissä 23.-24.1.2014. Osallistujalista koostui lähinnä kansalaisjärjestöedustajista, mutta seminaarissa käsiteltiin osaltaan myös sitä kipukohtaa, että aseriisuntaprosesseja tapahtuu YK:n ulkopuolella.

YK:n puitteissa solmittu tuore asekauppasopimus on hyvä esimerkki siitä, että konsensusmekanismi YK:ssakin on kierrettävissä: vaikka Yhdysvallat eivät hyväksyneet asekauppasopimusta neuvottelujen yhteydessä, on sopimus saatu hyväksyttyä kansainvälisenä normina yleiskokouksen äänestyksen kautta. Suuria toimijoita ei välttämättä tarvita mukaan, jos kansalaisyhteiskunta ja paljon muita valtioita seisovat asian takana. Enemmistö luo kansainvälisen normin, ei yksi tai edes kaksi isoa pahaa.

Konsensuksen toteutumisen epätodennäköisyys ja se, ettei konsensukseen alun alkaenkaan pyritä, kasvattavat kuitenkin riskiä siitä, ettei kaikkia oteta mukaan neuvotteluihin: väistellään tiettyjä toimijoita ja työskennellään vain niiden kanssa, jotka ovat jo samaa mieltä. Se, että kansalaisjärjestöjä tai tiettyä maata ei päästetä huoneeseen asioita käsitellessä, muodostaisi valtavan epäkohdan kansainvälisten neuvottelujen ja sopimusten avoimuuden ja dialogin rakentavuuden suhteen. Tämä - samaan aikaan sekä uhka että mahdollisuus - saattaa osaltaan motivoida viemään prosesseja YK:n ulkopuolelle.

Paradigman ollessa suhteellisen uusi, yleistä ihmetystä herättää edelleen kysymys siitä, mitä humanitaarinen aseriisunta oikeastaan on, ja mikä on sen suhde muuhun aseriisuntaan. Berliinin seminaarissa humanitaarista aseriisuntaa käsiteltiinkin suurempien kokonaisuuksien suhteen.

Post-2015-agendan haasteeksi nousee väkivallan ja siitä johtuvien loukkaantumisten vähentämisen saaminen yhdeksi tavoitteeksi. Kehitysagendalle on helpompi valita aiheita, joista on olemassa selkeät indikaattorit, kuten esimerkiksi terveys tai koulutus, kuin aiheita kuten rauha ja turvallisuus. Tämä on nähty vuosituhattavoitteiden asettelussa. Väkivallan indikaattorit onvaikea aihe arkaluontoisuutensa vuoksi: valtioilta vaadittaisiin avoimempaa tunnustamista väkivallan tasosta maassa.

Aseiden läsnäolon vaikutuksista kärsivistä maista kerätään aineistoa esimerkiksi ihmiskohtaloiden muodossa. Aina ei ole ennalta selvää, miten aineistoa voitaisiin tehokkaimmin käyttää muokkaamaan valtioiden toimintapolitiikkaa, kun valtio ei ole empaattinen toimija. Tunteisiin vetoavan argumentaation teho valtionjohtoon on rajallinen. Esimerkiksi YK:n asevalvonta-asioiden kehdossa Genevessä näytetään miinakokouksen yhteydessä videoita uhrien elämästä, mutta saman tien diplomaatti lukee puheen, joka on valmisteltu pääkaupungissa pari viikkoa aiemmin. On siis tärkeää miettiä, mitä kerätyllä aineistolla tehdään.

Niitä voi olla järkevämpi käyttää luomaan asennemuutosta yhteiskunnassa kuin virkamiestasolla. Ihmiskohtalot olisi hyvä myös sitoa laajempien prosessien näyttöön. Miten aseet estävät kehitystä, ja miten tämä näkyy yksilön elämässä? Minkälaista taloudellista haittaa aseiden läsnäolo aiheuttaa yksilöille? Uhreja on muunkinlaisia kuin fyysisesti loukkaantuneet, ja makrotason prosessit saattavat kiinnostaa valtioita enemmän kuin yksittäiset ihmiskohtalot sinänsä.

Suomi valtiona ei ilmeisesti ole kovin innostunut uudesta aloitteesta vedoten jaloon argumenttiin YK-järjestelmästä maan ykkösprioriteettina. Mutta onko foorumilla väliä, jos edistystä saadaan aikaan? Voisiko olla niin, että kilttinä pidetyn ja rauhanvälittäjänä profiloitumiseen pyrkivän Suomen ulkopolitiikka ei välttämättä ehdottomasti tuekaan rauhan edistämistä?