Artikkeli on julkaistu aiemmin Pyhä Arki -julkaisussa.

Patrik Hagman kehottaa nousemaan vastarintaan maailman eriarvoistumista ja liikakulutusta vastaan. Aseistukseksi tähän vallankumoukseen hän kelpuuttaa vieraanvaraisuuden, kärsivällisyyden ja nöyryyden. Kiitollista kun on vaikeampi ohjailla, rohkeata ei voi pelotella eikä vieraan­varaiselta pysty varastamaan.

Kirjoittaessaan vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaansa kristinuskon alkuaikojen askeetikoista Patrik Hagman oivalsi yhteyden tutkimuskohteensa ja tuolloin aktiivisimmillaan olleen globalisaatiokriittisen liikehdinnän välillä. Sekä antiikin askeetit että vuosituhannen vaihteen mielenosoittajat vastustivat vallitsevaa kulttuuria, ahneutta ja vastuutonta vallankäyttöä, ja vaativat tilalle uutta, reilumpaa maailmanjärjestystä ja välittämisen kulttuuria. Hagman jakoi mielenosoittajien poliittiset päämäärät, mutta innostumisen sijaan hän koki poliittista turhautuneisuutta.

"Seattlen mielenosoittajat eivät pystyneet muuttamaan kansainvälisen kaupan sääntöjä tai ihmisten kulutustottumuksia. Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset, ennätyksellisestä osallistujajoukoista huolimatta, eivät onnistuneet estämään sotaa", Hagman perustelee turhautumistaan.

"Auta kerjäläisiä, pidä pitkiä lounastaukoja ja kutsu ihmisiä päivälliselle."

Rooman valtakunnan polvilleen saaneiden alkukristittyjen inspiroimana Hagman päätti kirjoittaa kirjan erilaisesta vastarinnasta. Sellaisesta, joka lähtee liikkeelle henkilökohtaisesta muutoksesta, leviää esimerkin voimalla ja jossa vältellään sekä ahdistavaa individualismia että orjuuttavaa kollektivismia. Kristillisessä vastarinnassa päämäärät eivät pyhitä keinoja, vaan keinot ovat päämääriäkin tärkeämpiä.

Kirjassaan Om kristet motstånd Hagman antaa lukijoilleen monipuolisia neuvoja, joilla vastustaa kilpailun, tehokkuuden ja ahneuden kulttuuria: anna lahjoja, auta kerjäläisiä, pidä pitkiä lounastaukoja ja kutsu ihmisiä päivälliselle. Ole kiitollinen ja rakastava, mutta kriittinen. Harjoittele kärsivällisyyttä elämällä sairaiden, lasten, vammaisten ja heikkojen kanssa. Kristillisen vastarinnan tavoitteena on luoda yksilöitä ja yhteisöjä, joita ei pystytä johdattelemaan kritiikittömiksi, riittämättömyyden riivaamiksi ja identiteettiään materialismista etsiviksi kuluttajiksi. Hagmanille kristittynä olemisessa kyse on ennen kaikkea teoista.

"Kristillisen historian suuri tragedia on, että kristinusko on redusoitu opiksi sielun pelastamisesta. Ikään kuin kyse olisi vain siitä, mitä yksilölle tapahtuu kuoleman jälkeen. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin se, miten elämme tässä elämässä, miten huolehdimme toisistamme ja maapallostamme."

Perinteinen poliittinen vaikuttaminen saa kirjassa paljon kritiikkiä. Aivan kuten taloussektori kannustaa ahneuteen ja viihdeteollisuus omahyväisyyteen, Hagmanin mukaan poliittiseen järjestelmäämme suosii epärehellisyyttä ja oman edun tavoittelua. Totuutta tärkeämpää on saada äänensä kuuluville ja antaa itsestään ja ryhmästään positiivinen mielikuva. Tämä ongelma on läsnä ennen kaikkea puoluepolitiikassa, mutta jossain määrin myös kansalaisjärjestötoiminnassa.