Tunisialaiset nujersivat itsevaltaisen hallituksen, joka oli muuttunut varastamiseen ja korruptioon perustuvaksi kleptokratiaksi, johon yhdistyi pakkokeinoja käyttävä diktatuuri. Valta henkilöityi yhteen perheeseen, joka rosvosi Tunisiaa. Hedelmiä ja vihanneksia myyvän ylioppilaan epätoivoinen polttoitsemurha laukaisi kapinan, joka kaatoi yhden arabimaailman itsevaltaisimmista hallituksista. Se ei ole kuitenkaan alueen ainoa diktatuuri. Tunisian suuri ja sankarillinen kansannousu sopii esikuvaksi. Odottamaton ja ilman varsinaista poliittista johtoa käyty kapina hyötyi organisoimattomasta luonteestaan. Jos kansannousu olisi ollut paremmin järjestäytynyt, juntta olisi luultavasti murskannut sen.

Kapinallisia yhdisti ainoastaan perinjuurinen kyllästyminen yksinvaltias Zine el-Abidine Ben Aliin ja yhteydenpito internetissä tavalla, jota hallitus ei kyennyt ennakoimaan (huolimatta samankaltaisuuksista Iranin teokraattisen järjestelmän kukistamaan vihreään liikkeeseen vuonna 2009). Kansannousu onnistui alle kuukaudessa kaatamaan lähes neljännesvuosisadan hallinneen diktatuurin, joka oli muuttanut Tunisian yhdeksi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän suljetuimmista valtioista.

Tämänkaltaisen kansannousun ansiot muodostavat samalla sen heikkouden: johtajan ja poliittisen ohjelman puuttuminen ja kykenemättömyys ottaa yhteiskunta hallintaansa sen jälkeen, kun vihattu presidentti kaadettiin.

Tunisialla on yksi arabimaailman maallistuneimmista ja parhaiten koulutetuista väestöistä. Se on onnistunut aina tähän päivään saakka estämään ääriislamistien vaikutusvallan kasvun. Myöskään viimeisin kehitys ei näytä tuovan islamisteille mahdollisuutta päästä valtaan väkivaltaisin keinoin. Olisi tärkeää saada demokratian pelisäännöt hyväksyvät islamistipuolueet, kuten esimerkiksi Nahda-puolue, mukaan poliittiseen järjestelmään, jotta ääri-islamistit voitaisiin pitää marginaalissa.

Ben Alin maastapaon jälkeen Tunisiassa vellova käsin kosketeltava epävarmuus johtuu itsenäisen poliittisen eliitin puuttumisesta – eliitin, joka voisi varmistaa vallanvaihdon ja siirtymisen kohti demokraattista hallintoa. Jäljellä on vain kaadetun hallituksen luokka, sikiöasteella olevat poliittiset puolueet ja työntekijöiden etujärjestöt, jotka ovat menettäneet johtajansa. Jos sekasorron pelko, luottamus yhteiskunnan kykyyn korjata itsensä ja poliittinen realismi ovat tarpeeksi vahvoja, kasvualusta poliittisen järjestelmän kehittymiselle on olemassa. Nuori väestö on Tunisian demokratiaa etsivän yhteiskunnan valttikortti, joka on kyennyt vapautumaan diktatuurin ikeen alta ilman valtavia ihmishenkien menetyksiä.

Ensimmäiset vaalit ovat lähestymässä ja kysymys kuuluu: käyttävätkö uudet johtajat taas keppihevosenaan islamismin pelkoa, taktiikkaa, jonka avulla ne ovat saaneet Lännen hallitukset hyväksymään kansanvallan rajoittamisen? Tätä päätöstä tehdessään uusilla valtaapitävillä tulee olemaan pelko kansasta ja sen reaktioista. Väkivaltaisten purkausten uhka ja halu omia osa entisen presidentin valta-asemasta voisi saada siirtymähallituksen säilyttämään jotain vallitsevasta järjestelmästä.

Järjestäessään vaalit lyhyellä varoitusajalla väliaikaishallitus saattaa vahvistaa ryvettyneitä poliittisia eliittejä, jotka tulevat ryhmittymään hankkiakseen valta-aseman itselleen takaisin kaikin keinoin.

Asetelma on klassinen. Samanlainen ilmiö oli havaittavissa 1990-luvun alussa Bulgariassa ja Romaniassa, jossa entinen hallitus toimi liitossa vanhan eliitin kanssa palatakseen näyttämölle uusissa vaatteissa. Ukrainan esimerkki on vielä tätäkin puhuttelevampi: katkos vanhan ja uuden järjestelmän välillä oli siellä vielä perustavampi (koska syntyi uusi valtio) ja vanhat poliittiset johtajat palasivat paikoilleen heti pölyn laskeuduttua. Yleinen toimintamalli vastaavissa tilanteissa on, että kansa kokoaa rivinsä vihattuja johtajia vastaan ja heidän kaatumisensa tyynnyttää kansan muutoshalut saman tien. Tämä keskeinen ongelma haittaa siirtymistä demokratiaan varsinkin siellä, missä kansalaisyhteiskunta on huonosti järjestäytynyt.

Tunisian tammikuun kansannousu ruokkii kuitenkin arabikansojen toivoa. Poliittisen vapautumisen kokemus on tarttuvaa ja sen vaikutukset näkyvät Algeriassa, Egyptissä, Jordaniassa, Syyriassa ja jopa Palestiinassa. Monissa eri maissa autoritaarisiin järjestelmiin väsyneet uudet sukupolvet taistelevat epätoivoisesti niistä vapautuakseen. Mutta koska Tunisian tapahtumat olivat ennalta arvaamattomia, ne eivät voine toistua identtisinä muualla arabimaailmassa.

Tunisiassa armeija pysytteli suhteellisen erillään tiedustelupalvelusta ja sortokoneistosta (poliisi mukaan luettuna). Näiden laitosten huonosti palkatut työntekijät, lukuun ottamatta ehkä presidentin henkivartijakaartia, osasivat käsitellä pieniä kapinapesäkkeitä ja tukahduttaa tämänkaltaiset kansalaistottelemattomuuden ilmaukset heti alkuunsa. Heiltä puuttui kuitenkin kyky pysäyttää organisoimattomat ja useisiin eri yhteiskuntakerroksiin levinneet kapinat.

Tunisian diktatuuri oli helppo kohde kansan avoimelle tuomiolle, toisin kuin Algeriassa, jossa diktatuuri on kollegiaalista eikä vain yhden henkilön käsissä. Se kuitenkin muistuttaa Egyptin tilannetta, jossa presidentti Mubarak on kansan vihan ja kaunan kohde. Lähes koko Ben Alin perhe oli sotkeutunut Tunisian ryöstämiseen, mikä antoi kapinaliikkeelle lisää voimaa.

Kansan keskuuteen levittäytyneet diktatuurin muodot ovat vaikeampia murtaa kuin sellaiset, jotka antavat kasvot kansan kaunalle, kuten vaikkapa Iranin šaahi tai Indonesian Suharto. Toisaalta oligarkkien liittyminen yhdeksi rintamaksi saa ne juurtumaan syvemmälle yhteiskuntaan kuin yksittäisten diktaattorien kultti, minkä takia ne ovat kestävämpiä. Nämä autoritaariset järjestelmät osoittautuvat kestävimmiksi, koska ne antavat osan vallasta kansan käsiin ja ennen kaikkea jakavat valtaa erityyppisille intressiryhmille. Tunisiaan verrattuna Marokko ja Algeria ovat luoneet huomattavasti monimutkaisempia ja laajempia hyötyjien verkostoja, jotka ovat kytköksissä hallintoon. Algerian tapauksessa öljystä saatavat tulot kokoavat yhteen joukot, joiden intresseissä on tukea saman hallituspohjan jatkumista.

Tunisian poliittisen järjestelmän ominaispiirteisiin kuuluivat myös huvinäytelmäksi muuttuneet kansanäänestykset, jotka eivät jättäneet oppositiolle minkäänlaista mahdollisuutta. Hallitseva puolue keräsi vuonna 1989 annetuista äänistä 99,27 prosenttia, 99,91 prosenttia vuonna 1994, 94,45 prosenttia vuonna 1999, 94,49 prosenttia vuonna 2004 ja 89,62 prosenttia vuonna 2009. Poliittinen toimintatila oli suoraan sanoen olematon.

Tilanne ei ole sama Egyptissä, missä kiistattomasti vilpillinen vaalijärjestelmä on kuitenkin pysynyt vastakkainasettelun ja yhteenottojen näyttämönä. Lehdistö ei ole siellä myöskään yhtä vaiennettua kuin Tunisiassa.

Algeriassa öljystä saatavat tulot toimivat puskurina kansalaisten vihan radikalisoitumiselle vähintään niin kauan kuin armeija pysyy yhtenäisenä eikä näy politiikassa. Se kykenee tarvittaessa integroimaan osan poliittisista toimijoista sillä ehdolla, että he alistuvat myöntyväisyyslinjalle. Yli kymmenen vuotta kestäneen sisällissodan päättyminen on tehnyt Algerian kansan voimattomaksi, eikä se ole valmis nousemaan vastustamaan hallitusta, joka onnistui nujertamaan radikaalin islamismin yli sadantuhannen kuolleen hinnalla.

Marokossa kansan katkeruus ei ole vielä ottanut monarkiaa tähtäimeensä. Nuorten parempien näköalojen puute, poliittisen toiminnan jähmettyneisyys, pakkokeinoihin turvautuva järjestyksenpito ja klientelistiset verkostot saattavat kehittyä riittäviksi syiksi kapinointiin. Myös maan monimutkainen rakenne edesauttaa nuorison radikalisoitumista. Itse asiassa Marokon etninen jakautuminen on suurempaa ja syvempää kuin muissa alueen maissa eikä yhtenäistymisprosessi ole edennyt.

Kaikissa näissä maissa vallitsee taantunut ja syvästi epätasa-arvoinen kehitysmalli, jota leimaa klientelistinen ääntenkalastelu, kansalaisten tiukkaotteinen valvonta ja politiikan sulkeutuneisuus. Seurauksena on, että hallitukset ovat usein vahvoja ja kansalaisyhteiskunta heikko. Mutta heti kun pieninkin halkeama hallitsijoiden panssariin ilmaantuu ja vastarinta käy kärkkäämmäksi, luhistumisen vaara on olemassa. Tunisian tapauksessa juuri illegiteemin hallinnon mädännäisyys sytytti kansalaisten kapinan: kuin kypsä hedelmä, joka odotti vain tippumistaan. Ben Alin hallinto oli tästä huolimatta yksi alueen vakaimmista ja kestävimmistä. Romahdus oli odottamaton ja seuranneet tapahtumat arvaamattomia.

Kaikki hallinnot eivät ole yhtä hauraita. Pitkäikäisyys tekee niistä kuitenkin helppoja saaliita yhteiskuntaliikkeille, joita tuskin voi vielä tänään edes kuvitella mutta jotka tuntuvat jälkikäteen yhtä väistämättömiltä kuin Tunisian hallinnon polvilleen saanut kansannousu eilen. Se helppous, jolla nuorten hyökkäykset saivat Ben Alin diktatuurin kaatumaan, on osoitus sortokoneiston kykenemättömyydestä tukahduttaa voimakkaita liikkeitä, jotka syntyvät yllättäen.

Kehityksen epäsuhta maan eri alueiden välillä myötävaikutti Tunisian vallankumouksen syntyyn. Rannikkoalueille tehtiin tärkeitä sijoituksia, joilla pyrittiin rohkaisemaan turismia samalla kun sisämaan maakunnat jätettiin oman onnensa nojaan. Tästä tilanteesta sai alkunsa hallituksen kaatanut protesti. Vastaava alueiden epätasa-arvoisuus on tietysti löydettävissä myös muissa arabimaissa, mutta toisenlaisena. Yhteiskunta, jonka poliittinen järjestelmä on ahdasnäköisen ja epäsuositun ryhmän hallussa, ei tosiasiassa kykene kehittymään johdonmukaisesti ilman kiinalaismallista teknokratian autonomiaa. Suurin osa arabimaista uhraa teknisen kehityksensä korruption ja autoritaarisuuden alttarilla. Salakauppiaat ja hämmentyneet nuoret, joilla usein on yliopistotutkinto, täyttävät toimettomina arabikadut: ovatko nämä seinäännojailijat, hittistit, taipuvaisia omaksumaan islamistisia ajattelutapoja, vai ovatko he yksinkertaisesti systeemin uhreja – systeemin, joka ei anna heille mahdollisuuksia elää arvokasta elämää? He voivat ilmaista epätoivonsa Egyptin tai Algerian tapaan, mutta koska todellista muutosta ei saada aikaan, heidän voimansa hiipuu.

Toisena vaihtoehtona on, että vellova epätoivo kytee hiljaa niin kuin Jordaniassa ja Marokossa. Hallitusten vakaus perustuu usein – tietämättään – apaattiseen yhteiskuntaan, joka ei enää kykene osoittamaan vastarintaa. Mutta silloin kun viha viimein räjähtää, se on sokeampaa ja väkivaltaisempaa.

Niin kauan kuin nuorten viha ei purkaudu tavalla, joka kykenisi räjäyttämään ruutitynnyrin, sortohallitukset säilyvät vahingoittumattomina. Vähäisinkin pieni tapahtuma, kuten uutinen itsensä palamaan sytyttäneestä nuoresta, voi olla riittävä sysäys: koko yhteiskunta järjestäytyy yksissä tuumin ensin paikallisesti ja sitten maakuntatasolla, minkä seurauksena hallitus luhistuu käsittämättömällä nopeudella omaan kataluuteensa.

Tunisian kansanliikkeen kyky vaikuttaa muuhun arabimaailmaan riippuu siitä, miten se onnistuu demokratisoimaan maata. Jos demokratia saa jalansijaa, se tulee todennäköisesti vaikuttamaan varsinkin Maghrebin maihin. Kansalaisten vaatimukset kasvavat, ja niitä seuraavat päällimmäisenä vaateet moniarvoisuudesta ja mahdollisuudesta osallistua päätöksentekoon. Jos vaatimuksiin ei vastata, yksinvaltaiset hallitukset vahvistuvat entisestään. On aivan selvää, että suurin osa arabimaiden hallituksista kannattaa jälkimmäistä vaihtoehtoa, vaikka se johtaakin kaaokseen.

On kuviteltavissa kaksi vaihtoehtoista kehityskulkua: Joko arabihallitukset alkavat kuunnella kansalaistensa vaatimuksia ja ryhtyvät avautumaan poliittisesti, tai sitten ne yrittävät hinnalla millä hyvänsä säilyttää valtansa taipumatta kansalaisten pyyntöihin osallistumisesta politiikkaan.

Ensimmäisen vaihtoehdon toteutuessa tie on miinoitettu. Useita vuosikymmeniä kestäneen sulkeutumisen ja tukahduttamisen jälkeen arabimaiden hallitusten kannattaisi itse asiassa avautua vähitellen välttääkseen hyökkäykset, jotka johtaisivat niiden kaatumiseen.

Kun ottaa huomioon väestön murskatut toiveet, olisi tärkeää, että demokraattinen avautuminen olisi todellista, jotta sitä ei pidettäisi pelkkänä syöttinä. Kehityksen pitäisi olla asteittaista, jotta se ei sysäisi poliittista järjestelmää kohti vallankumouksellisia pyörteitä. Edistyksellinen kehitys voi toteutua poliittisen eliitin tahdikkaalla myötävaikutuksella, joka ei vaaranna vakautta eikä myöskään demokratisoinnin kiireellisyyttä. Tunisian nykyhallitusten kyky koota tällainen eliitti ja antaa sille riittävästi valtaa tehtävän täyttämiseksi ei vakuuta.

Jäljelle jää politiikan sulkeutuneisuus. Arabimaiden itsevaltaiset hallitukset ovat ottaneet opikseen Tunisian tapahtumista ja yrittävät neutralisoida välittömiä syitä kapinan puhkeamiselle: ne ryhtyivät toimeen erityisesti peruselintarvikkeiden kallistumista vastaan (leipä, sokeri, liha, kananmunat). Ne tekevät myös parhaansa tehostaakseen tiedusteluja turvallisuuspalveluidensa toimintaa.

Tunisian esimerkki osoittaa, että tiedonvälitys on ottanut uuden suunnan, kun Internet toimi opposition tukena: vastarintaliike kommunikoi Youtuben, Twitterin ja Facebookin välityksellä. Tunisian valtakoneistossa ei myöskään kyetty tekemään tehokkaasti yhteistyötä eri organisaatioiden välillä (poliisi, tiedustelutoiminta, armeija). Inspiroituneina Iranin hallituksen keinoista murskata sosiaaliset liikkeet arabihallitukset opettelevat säätelemään Internetin käyttöä ja sulkemaan sen tarvittaessa.

Ääritapauksissa ne karkottavat maasta ulkomaiset toimittajat tai laittavat heidät kotiarestiin. Vallankumouskaartin nuorisojoukkojen Bassijien toimintamallin mukaisesti hallinnot yrittävät tukahduttaa kaupunkien kansannousua jakamalla kapina-alueet kortteleihin ja perustamalla sillanpääasemia, joista pystyvät paikallisesti puuttumaan tapahtumien kulkuun.

Tässä toimintamallissa edesautetaan ”modernisaatiota” ja sortokoneiston toiminnan ”laajentumista”. Tällaiset rohdot eivät kuitenkaan suojaa uusilta kollektiivisilta toimintatavoilta, jotka saattavat luoda seuraavan yhteiskunnallisen liikkeen. Tukahduttavat toimet voivat parhaimmassa tapauksessa ratkaista konfliktitilanteen vain lyhyeksi aikaa.

Jos Iranin vihreä liike saikin osakseen merkittävää myötätuntoa länsimaiden hallitusten taholta, sama ei päde Tunisian kansannousuun. Viimeksi mainittu herätti joitain lyhytnäköisiä ja täysin asiattomia reaktioita erityisesti Ranskassa, joka pysyi loppuun saakka uskollisena Ben Alin diktatuurille. Muut länsimaat, mukaan lukien Yhdysvallat, ovat peitellysti tukeneet kapinoijia. Länsi ei näytä osoittavan innostusta arabimaiden demokratisoitumisesta välillä leimahtelevasta retoriikasta huolimatta. Tunisian tapahtumat saattaisivat olla tilaisuus muuttaa erityisesti Pariisin hallinnon toimintatapoja.

Arabimaailma näkee yhteistyön diktatuurien kanssa kolonialismin ja imperialismin jatkona (keinot ovat vain muuttuneet). Demokratian tukeminen koetaan vastaavasti kunnioituksenosoituksena niitä yhteiskuntia kohtaan, joita laittomat hallitukset sortavat. Jos Länsi jättää itsepäisesti auttamatta demokratiaan pyrkiviä kansanliikkeitä, joko radikaalin islamismin pelosta tai oman etunsa takia, se voisi vähintään omaksua suopean neutraalin asenteen.

Hicham Ben Abdallah el Alaqui on Stanfordin yliopiston (Freeman Spogli Institute for International Studies) tutkija ja Human Right Watchin konsultatiivijäsen. Hän on myös Marokon kuninkaan Mohamed VI:n serkku. LMD 01/2011: Suomennos: Joonas Maristo.

Tämä artikkeli julkaistiin suomenkielisen Le Monde Diplomatiquen numerossa XVII.