Teksti on alunperin julkaistu Suomen ympäristökeskuksen Ratkaisuja -blogissa.

Suomi ja 24 muuta maata ovat allekirjoittaneet Pariisin ilmastokokouksessa aloitteen, jossa luvataan kasvattaa maatalousmaan hiilivarastoa 0,4 % vuodessa.

On arvioitu, että globaalisti toteutettuna tällainen kasvu riittäisi pysäyttämään hiilidioksidipitoisuuden lisääntymisen ilmakehässä.

Viljelys- ja laidunmaat kattavat noin 38 % planeettamme maapinta-alasta. Ruoantuotantoon soveltuvasta pinta-alasta on otettu ihmisen käyttöön jo neljä viidesosaa.

Nykyinen ruoantuotantoon liittyvä maanmuokkaus, kuten kyntäminen ja työkoneiden sekä kemikaalien käyttö, heikentää maaperän laatua ja pienentää hiilivarastoa.

Orgaanisen hiilen määrä maatalousmaassa onkin laskenut ihmisen toiminnan seurauksena arviolta 30 – 75 %. Maataloussektorin kasvihuonekaasupäästöt ovat vuosittain arviolta 28 % kaikista ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tästä neljäsosa on seurausta maatalousmaan eroosiosta.

Ruoantuotannon päästöjä tutkittaessa vertaillaan yleensä nykyisillä, kestämättömillä menetelmillä tuotettuja ruokia keskenään ja laaditaan suosituksia ”ympäristöystävällisimmistä” vaihtoehdoista.

Jos kuitenkin myös suositeltujen ruokien tuottamisesta seuraa vakavia ympäristöhaittoja kuten kasvihuonekaasupäästöjä, eroosiota, luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ja maaperän ravinteiden katoamista, on ehkä aika miettiä uutta lähestymistapaa asiaan.

Sekä ravintokasvien viljely että eläinten laidunnus olisi mahdollista toteuttaa niin, että ne auttavat kasvattamaan maaperän hiilivarastoa ja tukevat luonnon monimuotoisuutta. Ihmisellä on tapana ajatella lineaarisesti, mutta luonnossa kaikki toimii systeemeinä, ja siitä onkin hyvä hakea mallia systeemiajatteluun.

Maataloussektori on mahdollista kääntää päästölähteestä hiilinieluksi, mutta se vaatii ajatusmallien muutosta ja toimintakulttuurin radikaalia uudistamista.

Esimerkiksi permakulttuuriviljelyllä voidaan palauttaa laajojakin huonokuntoisia viljelysalueita vehreäksi ja tuottavaksi maatalousmaaksi. Samoin siirtymällä laiduntamisessa suurten villieläinlaumojen liikkumista matkivaan kiertolaiduntamiseen voidaan parantaa nykyisten nurmilaidunten tuottavuutta tai pelastaa aavikoitumassa olevia laidunalueita.

Tämä voi tarkoittaa laiduneläinmäärien huomattavaa nostamista nykyisestä, sillä kiertolaidunnuksessa riittävä eläintiheys tehostaa biomassan kasvua.

Samalla kun alueen ruoantuotantopotentiaali ja biodiversiteetti moninkertaistetaan, saadaan kasvavaan multamaahan sidottua tehokkaasti valtavia määriä hiiltä. Maaperän laatua parantamalla kasvaa myös sen kyky sitoa vettä ja kestää ääriolosuhteita. Lisäksi elinvoimainen laidunmaa sitoo tehokkaammin metaania, kun bakteeritoiminta vilkastuu.

Maatalousmaan hiilensidontapotentiaalista ja –mekanismeista käydään vilkasta tieteellistä keskustelua. Selvältä kuitenkin näyttää, että maatalousmaista vapautuu hiiltä ilmakehään, että keinot tilanteen korjaamiseksi ovat tiedossa ja että Pariisin sopimuksen lämpenemistavoitteeseen pääsy vaatii päästöjen vähentämisen lisäksi myös hiilen poistamista ilmakehästä isossa mittakaavassa.

Maataloussektori on mahdollista kääntää merkittävästä päästölähteestä isoksi hiilinieluksi, mutta se vaatii ajatusmallien muutosta ja toimintakulttuurin radikaalia uudistamista.

Lineaarisen ajattelun tarjoamat ratkaisut, kuten nykyisten tuotantoteknologioiden viilaaminen ja vaikkapa lihantuotannon vähentäminen, näyttävät tuovan melko rajallisia hyötyjä, eivätkä riitä korjaamaan tähän asti aiheutettuja ympäristövahinkoja. On aika alkaa kasvattaa ruokaa luonnon kanssa yhteistyössä, eikä sitä vastaan taistellen.

Kirjoittaja työskentelee tutkijana SYKEn kestävän kulutuksen ja tuotannon keskuksessa ja alkaa kesällä rakentaa mökilleen permakulttuuripuutarhaa.