”Historiallinen menestys” vai ”vuosituhannen pannukakku”?

Kun George W. Bushin autosaattue pysähtyi YK:n päämajan pääoven eteen, Kofi Annan oli ulkona vastassa ja hymyili ystävällisesti. Bushilla oli rinnassaan tähtilippu, Annanilla käsintehty rauhankyyhky. Yhdysvaltain Presidentti nousi autosta, tervehti sotilaallisesti, harppoi muutaman rapun ylös, hymyili YK:n Pääsihteerille ja kysyi: ”No, miten menee? Joko se on räjäyttänyt tämän paikan?”

YK:n Huippukokous oli valmis alkamaan.

”Se” oli John Bolton, Yhdysvaltain uusi YK-lähettiläs. Vain pari viikkoa aikaisemmin Bolton oli laittanut huippukokouksen sisällön uusiksi esittämällä 750 muutosvaatimusta loppuasiakirjaan, josta oli neuvoteltu jo yli puoli vuotta.


Viimeistään Boltonin iskettyä listansa pöytään oli hurjavauhtisimmillekin käynyt selväksi, että pääsihteerin keväällä esittelemä mittava huippukokouspaketti jäisi toteutumatta. Harvoin on edes YK:ssa nähty sellaista neuvottelurumbaa kuin vielä viime hetkellä ennen tämän huippukokouksen avajaispuheita. ”Jonkinlaisen asiakirjanhan on pakko syntyä”, sanoi Suomen YK-edustuston kakkosmies STT:lle päivää ennen kokouksen alkua.

Pääsihteeri itsekään ei enää jaksanut hymyillä kehottaessaan omassa avauspuheessaan valtionpäämiehiä olemaan rehellisiä itselleen, toisilleen ja kansoilleen: ”Me emme vielä ole saavuttaneet sitä läpikotaista ja perusteellista uudistusta, jota minä ja monet muut pidämme tarpeellisena.”

Loppuasiakirjaa on kuvattu pettymykseksi, vesitetyksi tynkäpaperiksi, vuosituhannen pannukakuksi, lähes katastrofiksi. ”YK:n juhlakokouksesta kuihtui sisältö jo ennen kokouksen alkamista. Jäljellä on enää teatteri, jossa maailman johtajat käyvät puhumassa hyvää ja kaunista”, julistivat tiedotusvälineet.

Parin yön yli nukuttuaan moni on päätynyt optimistisempaan arvioon. Annan itse arvioi kritiikin johtuneen osin kireästä neuvotteluaikataulusta ja -ilmapiiristä. ”Tiistaiaamuna, kun maailman johtajat olivat jo matkalla New Yorkiin, neuvotteluissa ei oltu päästy yksimielisyyteen 140 kohdasta, jotka koskivat 27 ratkaisematonta kysymystä. Viimeinen annos ota-tai-jätä -diplomatiaa mahdollisti asiakirjan viimeistelyn, mutta niin myöhään, että toimittajilla ja muilla kommentoijilla ei ollut aikaa analysoida koko tekstiä ennen sen tuomitsemista”, hän selitti jo parin päivän kuluttua.

Tiedotusvälineiden ja kansalaisjärjestöjen välittömän arvion mukaan oli siis jälleen kerran petytty pyrkimyksissä tehostaa YK:ta. ”Tämä reagointitapa on käynyt kovin tutuksi viime vuosikymmeninä lähes kaikkien suurkonferenssien jälkeen; yleiseen mielipiteeseen lienee juurtunut mielikuva alituisista pettymyksistä”, sanoo Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen amanuenssi Unto Vesa. ”Mutta sopii kysyä, voivatko pettymykset johtua myös väärin mitoitetuista odotuksista.”

”Kun miinuksia ja plussia ynnää yhteen, niin konferenssin lopputase jää vääjäämättä plussan puolelle”, arvioi Vesa. ”YK kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä vahvistui konferenssissa, jos kohta ei niin paljon kuin etukäteen toivottiin.”


”Lasi vähintään puoliksi täynnä”

”Nostin riman tahallisesti korkealle, sillä kansainvälisissä neuvotteluissa ei koskaan saa sitä mitä pyytää,” selitti pääsihteeri Annan pari päivää kokouksen jälkeen. Lasi ei siis ole puoliksi tyhjä vaan vähintäänkin puoliksi täynnä.

Suomi on asettunut tukemaan Annanin optimismia ja pyrkii mieluummin esittelemään sitä kalaa, joka saatiin ylös kuin sitä, joka pääsi karkuun. ”Huippukokouksen yksimielisesti hyväksymä uudistuspaketti on osa kokonaisuudistusta. Se antaa jo nyt hyvät suuntaviivat jatkotyölle”, kirjoitti YK-suurlähettiläs Kirsti Lintonen STT:n artikkelissa lokakuun alussa.

Pienen särön suomalaiseen viralliseen optimismiin toi ainoa suomalainen, joka on toiminut YK:n yleiskokouksen puheenjohtajana. Valtioneuvos Harri Holkeri kommentoi päivää ennen kokouksen alkua, että Yhdysvaltain esitysten vuoksi huippukokous jää ”pelkäksi merkinnäksi menetetyistä mahdollisuuksista”. Lintosen mukaan ”on ollut äärettömän tärkeätä saada Yhdysvallat jälleen täysillä mukaan vaikuttamaan YK:n tulevaisuuteen.”

Kaikki eivät ole olleet aivan yhtä vakuuttuneita. ”Jos vertaa huippukokouksen lopputulosta odotuksiin kolme kuukautta aikaisemmin, se oli lähellä katastrofia”, kommentoi Australian entinen ulkoministeri Gareth Evans lokakuun puolivälissä Pariisissa. ”Enkä sano tätä siksi että pitäisin noita odotuksia ylimitoitettuina.” Huippukokouksen piti olla kunnon harppaus eteenpäin, ”mutta se meni pieneksi ja hitaaksi mateluksi, enkä minä usko että meillä on mitään syytä sellaiseen optimismiin, että tulisimme näkemään mitään tuota parempaa pitkiin aikoihin. Se oli huikea menetetty mahdollisuus”, purki uudistustyötä valmistelemassa mukana ollut International Crisis Group -kansalaisjärjestöä nykyään johtava Evans turhautumistaan The Australian-lehden mukaan.

Monen kritiikin kärki kohdistuu Yhdysvaltain nykyiseen YK-politiikkaan. ”Boltonin vaatimukset melko tarkkaan vetivät maton YK:n uudistusprojektin alta”, kirjoitti kanadalainen kolumnisti Gwynne Dyer Toronto Starissa. ”Itse asiassa valinta on nyt siinä, annetaanko Bushin hallinnon perata uudistusprosessi mieleisekseen – vai annetaanko sen (uudistuksen) epäonnistua toistaiseksi.” Dyer viittasi Bushin ulkopolitiikan ja Irakin sodan kannatuslukemiin yhdysvalloissa ja päätyi suosittelemaan uutta yritystä – kolmen vuoden kuluttua.

Mutta mitä tämän korkealentoisen kinastelun takana oikein on. Mitä päätettiin ja mitä jätettiin tekemättä? Mitä huippukokouksen loppuasiakirja todella sanoo ja mitä se jättää sanomatta?


”Älyllinen läpimurto: turvallisuus-kehitys-ihmisoikeudet”

Pääsihteeri Annan on itse pitänyt kokouksen suurimpana saavutuksena sitä ”älyllistä läpimurtoa” joka saavutettiin, kun ”jäsenvaltiot ensi kertaa tunnustivat näkymättömät yhteydet turvallisuuden, kehityksen ja ihmisoikeuksien välillä”. Myös Kirsti Lintosen mielestä ”uudistuksen keskeinen oivallus on se, ettei sotilaallinen turvallisuus riitä, vaan uudet uhat, kuten tarttuvat taudit, terrorismi, nälkä, korruptio, ilmastonmuutos ja luonnonkatastrofit, kohtaavat tavalla tai toisella meitä kaikkia. Yhteinen vastuu inhimillisestä turvallisuudesta vaatii yhteisiä keinoja niiden ennaltaehkäisemiseksi ja torjumiseksi.”

Vastauksena viime vuosikymmenen sivilisaatioiden yhteentörmäysteesiin päätöslauselma korostaa kaikkien kulttuurien ja sivilisaatioiden antia ihmiskunnan rikkaudeksi, ja siitäkin syystä ”rauhan ja turvallisuuden edistämiseksi…rohkaistaan kulttuurien, sivilisaatioiden ja kansojen välistä suvaitsevaisuutta, kunnioitusta, vuoropuhelua ja yhteistyötä”. Ja kiteyttäen: arvoja ja periaatteita koskevan jakson lopulla asiakirjassa todetaan olevan yhteisen vastuumme ja etujemme mukaista ”edistää YK-järjestelmän relevanssia, tehokkuutta, suorituskykyä, vastuullisuutta ja uskottavuutta”.

”Kyynikoiden mielestä tällaiset tekstit voivat tietysti olla liturgiaa ja sanahelinää, mutta edellisten vuosien kriisikeskusteluissa tällaisia yhteisiä tahdonilmauksia ei välttämättä ollut, vaan keskinäistä syyttelyä ja YK:n vähättelyä”, korostaa Unto Vesa. ”YK:n peruskirjaan ja kansainväliseen oikeuteen sitoutumista voi aina tervehtiä tyydytyksellä, myös silloin kun näennäisesti ei tapahdu mitään ’edistystä’.”

Parin viime vuoden aikana on käyty kiivastakin keskustelua siitä, onko YK:n peruskirjaan sisältyvä voimankäytön ja sillä uhkaamisen kielto ajanmukainen vai edellyttäisivätkö uudet haasteet esimerkiksi ennaltaehkäisevän voimankäytön hyväksymistä. ”Tältä osin huippukokouksen anti on erinomaisen selkeä ja voimakas kannanotto peruskirjan voimankäytön ja sillä uhkaamisen kiellon tueksi, myös uusien uhkien edessä”, Unto Vesa korostaa.


Terrorismi jäi määrittelemättä

Ennen kokousta suuri huomio kiinnitettiin terrorismia koskevaan osaan, onhan ”terrorismin vastainen sota” keskeisellä sijalla varsinkin USA:n turvallisuusstrategiassa. Korkean tason paneeli ja pääsihteeri olivat asettaneet tavoitteeksi kansainvälisen sopimuksen jolla terrorismi määriteltäisiin ja tuomittaisiin yksiselitteisesti.

Aivan tässä ei onnistuttu. Päätöslauselma kyllä voimakkaasti tuomitsee terrorismin kaikissa muodoissaan, syyllistyipä siihen ”kuka tahansa, missä tahansa ja millaisten päämäärien puolesta tahansa”, koska ”se muodostaa yhden vakavimmista uhista kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle”.

Kolmekymmentä vuotta kaivattu määritelmä ja yleissopimus jäivät puuttumaan. Ongelma on, että moni arabimaa haluaa sulkea määritelmästä pois ”vapaustaistelun”, kun USA ja moni länsimaa haluaisi poistaa siitä viittaukset valtioiden sotilaallisiin toimiin.

”Tällä sopimuksella ei ole mitään merkitystä,” kommentoi Kumi Naidoo, entinen Etelä-Afrikan ANC:n aktivisti, joka nykyään johtaa kansainvälistä Civicus -verkostoa. ”Terrorismia ei määritelty ja edelleenkin yhden terroristi on toisen vapaustaistelija.” Moni YK-asiantuntija tuntuu kuitenkin uskovan ettei nyt käyty keskustelu ole mennyt hukkaan

YK:n yleiskokouksen puheenjohtajaksi astunut Jan Eliasson on asettanut terrorismin määrittelyn yhdeksi seuraavan vuoden tärkeimmistä asioista. Jotkut odottavat kauan kaivatun terrorismin määritelmän syntymistä jo parin vuoden sisällä.


Kepa pettyi

Kehityskysymysten pelättiin jäävän huippukokouksessa kokonaan terrorisminvastaisen sodan alle, etenkin Yhdysvaltain loppurynnistyksen ansiosta. Boltonin viime hetken listalla olikin muiden muassa vuosituhattavoitteiden poistaminen loppuasiakirjasta, vaikka niiden toteutumisen arvioinnin piti olla huippukokouksen päätarkoitus. USA ei tunnetusti pidä kahdeksannen tavoitteen rikkaille maille asettamista velvoitteista.

Tähän suhteutettuna voidaan toki pitää saavutuksena, että päätösasiakirjassa annetaan vahva ja yksiselitteinen tuki vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamiselle vuoteen 2015 mennessä. Kaikki kehitysmaat myös lupasivat tehdä vuonna 2006 omat kansalliset suunnitelmansa vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi. Muuten lopputulos jäi varsinkin kansalaisjärjestöjen mukaan heikoksi.

Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa valittaa, että asiakirja ei sisällä uusia sitoumuksia kehitysavun lisäämisestä ja oikeudenmukaisen kauppa- ja rahoitusjärjestelmän luomisesta, vaikka kokouksen alla ilmestyneet raportit osoittivat, ettei vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa ole edistytty riittävästi.

Muun muassa YK:n pääsihteerin maaliskuinen raportti ”In larger freedom” peräänkuulutti selkeästi uudenlaista poliittista tahtoa ja toimintaa köyhyyden poistamiseksi. Tähän haasteeseen YK:n jäsenmaat eivät kuitenkaan kyenneet vastaamaan. Kepa patistaakin Suomen hallitusta kansallisiin toimiin asiassa ja ”osoittamaan johtajuutta” ensi vuonna EU-puheenjohtajakaudella.


Rauhan rakentamiseen oma komissio

Huippukokouksen tärkeimpiin päätöksiin kuuluu uuden rauhanrakentamisen komission (Peacebuilding Commission) perustaminen. Sellaista tarvitaan, koska tähän asti ei ole ollut olemassa elintä, joka keskitetysti vastaisi konfliktien jälkihoidon koordinoinnista.

”Rauhan ja sovinnon rakentamista ja jälleenrakennusta sanan kaikissa merkityksissä tarvitaan jokaisen selkkauksen jälkeen kestävän rauhan aikaansaamiseksi, ja rauhanrakentamisen komission päätarkoitus on koota yhteen kaikki tarvittavat toimijat,” kommentoi Unto Vesa.

Asian kiireellisyyttä kuvastaa, että päätöslauselmassa edellytetään komission aloittavan toimintansa jo ennen vuoden 2005 loppua.


Suojeluvastuu on uusi periaate

Kenties yksi merkittävimmistä huippukokouksen päätöksistä oli “suojeluvastuun” periaatteen hyväksyminen.

”Ruandan edustajan hyytävät kuvaukset Ruandan kansanmurhasta olivat lopulta ratkaiseva sysäys suojeluvastuun vahvistamiselle kansainvälisen yhteisön velvollisuutena tilanteessa, jossa valtio itse ei pysty suojelemaan kansalaisiaan, kuvasi Kirsti Lintonen.

”Yksimielisesti hyväksytty suojeluvastuun käsite ja sitoumus on periaatteessa merkittävä läpimurto, vaikka tietysti vasta tulevien vuosien käytäntö tulee osoittamaan sen merkityksen”, sanoo Unto Vesa.

”Kansainvälisen yhteisön vastuun toimeenpanolle on asetettu tiukat reunaehdot, mutta ne vain korostavat YK:n ja sen turvallisuusneuvoston merkitystä. Se on se kansainvälinen yhteisö, jolla näissä kysymyksissä on oikeus ja velvollisuus toimia.”


Ihmisoikeusneuvosto korvaa vanhan toimikunnan

Huippukokous päätti valtavirtaistaa ihmisoikeusasioita YK-järjestelmässä ja mm. kaksinkertaistaa ihmisoikeuskomissaarin budjetin.

Merkittävä oli päätös perustaa YK:lle uusi ihmisoikeusneuvosto korvaamaan tehoton, politisoitunut ja paljon parjattu ihmisoikeuskomissio.

Tavoite on, että uusi neuvosto olisi luonteeltaan pysyvä ja YK-hierarkiassa korkeammalla tasolla. Yksityiskohdat ovat kuitenkin lähes kokonaan sopimatta, koska niistä ei huippukokouksessa löytynyt tarvittavaa konsensusta.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja arvioi Lahden Amnestyn juhlassa 11. lokakuuta, että uusi neuvosto käynnistäisi työnsä kesällä tai syksyllä 2006. ”Suomella EU-puheenjohtajana tulee tällöin olemaan hyvin merkittävä rooli.”

Asia tulee luultavasti etenemään nopeasti, koska se on erittäin korkealla Yhdysvaltain tärkeysjärjestyksessä. ”Tavoitteemme on saada työ ihmisoikeusneuvoston kanssa loppuun ennen vuodenvaihdetta”, vakuutti USA:n YK-lähettiläs John Bolton vielä lokakuun puolivälissä.

”Päätöksemme perustaa ihmisoikeusneuvosto on erinomainen, mutta siihen liittyvät kysymykset on ratkaistava mitä pikimmin. Todellisen edistyksen saavuttamiseksi meidän täytyy varmistaa, että näiden uusien elinten työhön osallistuu tarpeeksi naisia”, muistutti presidentti Tarja Halonen jo omassa kokouspuheenvuorossaan.

Euroopan komission ulkosuhteista ja Euroopan naapuruuspolitiikasta vastaava jäsen Benita Waldner liitti EU-parlamentissa syyskuun lopussa ihmisoikeusneuvoston huippukokouksen aiheuttamien pettymysten listaan. Hänen mukaansa kyse on enemmän moraalisesta kuin todellisesta muutoksesta. Kaiken kaikkiaan Ferrero-Waldner näki ihmisoikeusasioissa kuitenkin otetun myönteisiä askelia.

Huippukokouksessa perustettiin myös erityisesti Yhdysvaltain ajama vapaaehtoiseen rahoitukseen perustuva Demokratiarahasto. Huippukokous vahvisti arvionaan, että “demokratia on yleismaailmallinen arvo, joka perustuu kansan vapaasti ilmaistuun tahtoon päättää omasta poliittisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja sivistyksellisestä järjestelmästään sekä kaikkia elämäänsä vaikuttavia näkökohtia koskevaan täyteen osallistumiseen”.

”Tämä normatiivinen arvio on luonteeltaan samankaltainen kuin Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus”, toteaa Unto Vesa. Heti perään esitetään kuitenkin tärkeä lisänäkökohta: “vaikka demokratioilla on yhteisiä piirteitä, ei ole olemassa yhtä ainoaa demokratian mallia” ja ”se ei kuulu vain jollekin valtiolle tai alueelle” - ja sitten vielä todetaan, että valtioiden suvereenisuutta ja itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava. ”Demokratiankin vientipyrkimyksillä on siis rajansa”, kommentoi Vesa.


Onko turvaneuvoston uudistaminen mahdoton tehtävä?

Suurimmat odotukset etukäteen julkisuudessa asetettiin ehdotuksiin saattaa YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano ja toiminta ajan tasalle. Tarve on tunnustettu pitkään ja YK:ssakin keskustelua on käyty jo vuosia.

Vuosituhatjulistuksessa kaikki valtiot ilmaisivat reformille tukensa. Sekä korkean tason paneeli että pääsihteeri pitivät välttämättömänä reformia joka toisi turvallisuusneuvoston koostumukseltaan vastaamaan uuden vuosituhannen todellisuutta.

Pääsihteerin raportin mukaan reformin tulisi: a) lisätä YK:ta ja sen eri toimintoja merkittävästi rahoittavien ja tukevien osuutta päätöksenteossa; b) lisätä neuvoston jäsenkunnan edustavuutta, erityisesti kehitysmaiden suuntaan, c) olla vahingoittamatta turvallisuusneuvoston tehokkuutta, ja d) lisätä neuvoston demokraattisuutta ja vastuullisuutta. Yleisellä tasolla valtiot ovat näistä periaatteista yhtä mieltä, mutta erimielisyydet niiden painoarvosta ja toteuttamistavasta ovat tehneet ratkaisun mahdottomaksi.

Huippukokouksessa turvallisuusneuvoston reformi ei nytkähtänyt yhtään eteenpäin. Asian tärkeys sentään jälleen kerran tunnustettiin, niin että päätöslauselmassa todetaan jäsenten tukevan neuvoston pikaista reformia.

Sen verran kiusalliseksi päättämättömyys asiassa koettiin, että neuvotteluja päätettiin jatkaa jo syksyn yleiskokouksen aikana.

”Kun on kysymys kansainvälisten valta-asemien ja arvovallan uudelleenjaosta, voi tietysti olla, että neuvottelut eivät johda mihinkään, keskustelu vain jatkuu ja YK:lle koituva imagovahinko säilyy – siitäkin huolimatta, että nykyinenkin turvallisuusneuvosto pystyy tietysti vastaamaan tehtävästään ja vieläpä nykyistä paremmin työtapojaan korjaamalla” pohtii Unto Vesa.


Konferenssin skandaali: ei mitään aseidenriisunnasta

Jos kyvyttömyyttä sopia turvallisuusneuvoston uudistamisesta voi pitää takaiskuna, niin varsinainen skandaali oli, että huippukokouksessa ei pystytty lainkaan sopimaan aseidenriisuntaa koskevasta tekstistä.

Huippukokousta edeltävässä prosessissa aseidenriisunnalla oli tärkeä sijansa. Vuosituhatjulistuksessa päämääräksi asetetaan kaikkien joukkotuhoaseiden ja erityisesti ydinaseiden hävittäminen ja päätetään pitää kaikki vaihtoehdot avoimina tämän päämäärän saavuttamiseksi. Korkean tason paneelin raportissa on seitsemän sivua analyysiä ydinaseiden, kemiallisten, biologisten ja radiologisten aseiden vaaroista ja strategioista niiden vähentämiseksi. Samoin pääsihteerin ’In larger freedom’ –raportissa on alaluku joukkotuhoaseiden leviämisriskin torjumiseksi tarvittavista toimista. Ja vielä kesäkuussa 2005 yleiskokouksen puheenjohtajan päätöslauselmaluonnoksessa oli 18-kohtainen luettelo aseidenriisunnan alalla tarvittavista toimista.

”Huippukokous ei pysynyt tältä osin sopimaan juuri mistään!” kauhistelee Unto Vesa. ”Ei mitään ydinaseriisunnasta, ei ydinaseiden leviämisen estämisestä, ei kemiallisten, biologisten ja radiologisten aseiden kieltämisestä.”

”Kyvyttömyys sopia mistään tekstillisestä sitoumuksesta aseidenriisunnan päämääristä tai seuraavista neuvottelutavoitteista heijastaa koko tämän asiakokonaisuuden tulehtunutta tilannetta. Sama umpikuja näkyi jo keväällä ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssissa, kun ydinasevallat ja ydinaseettomat eivät löytäneet yhteisymmärrystä.”

”Yleisemmällä tasolla kyse on siitä, että ydinaseettomat maat ovat tyytymättömiä ydinasevaltojen haluttomuuteen vastata sitoumuksistaan. Varsinkin monia kehitysmaita ärsyttää myös Yhdysvaltain nykyhallinnon tapa poimia valikoivasti joitakin valtioita ongelmamaiksi ja painostuksen kohteiksi, kun samanaikaisesti osa ydinasekynnyksen ylittäneistä mutta ’ystävällismielisistä’ valtioista pääsee pälkähästä ilman minkäänlaisia seurauksia. Selektiivinen paheksunta ja painostus sopivat varsin huonosti universaalisiksi tarkoitettuihin järjestelmiin”, sanoo Unto Vesa.


Kehitysrintamalta ei mitään uutta

Kepan mielestä loppuasiakirjan vakavimpia puutteita on se, että siinä ei oteta selkeää kantaa kasvavan eriarvoisuuden pysäyttämiseksi, toisin kuin esimerkiksi Kööpenhaminan sosiaalisen kehityksen huippukokouksen loppuasiakirjassa.

Myös Kairon Väestö ja kehitys -konferenssiin verrrattuna loppuasiakirja on askel taaksepäin: se ei vahvista naisten (ja miesten) oikeuksia seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvissä kysymyksissä. Ympäristökysymyksiä käsitellään loppuasiakirjassa ilahduttavan laajasti, mutta valitettavasti teksti tyytyy tältäkin osin vain luettelemaan aikaisempia sitoumuksia ja meneillään olevia hankkeita.

Loppuasiakirjassa ei tule riittävän vahvasti esille ympäristön tilan hälyttävyys ja sitä korjaavien toimenpiteiden kiireellisyys, jota mm. kokouksen alla julkaistu Millennium Ecosystems -raportti korostaa.

Varsinkin kehitysmaiden velkaa ja kauppaa koskevia kohtia on kritisoitu hyvinkin kärjekkäästi. Kepan mukaan asiakirjan maininta G8-maiden velkahelpotusaloitteesta vahvistaa mandaattia etsiä keinot luvattujen velkahelpotusten toteuttamiseen. Myönteistä on, että tekstissä sitoudutaan etsimään tarvittava lisärahoitus muualta kuin kehitysyhteistyövaroista. Sen sijaan muiden kuin HIPC-ohjelman maiden velkataakan helpottamisesta puhutaan hyvin epämääräisesti, ja neuvotteluissa esillä ollut tärkeä uusi aloite maan velkakestävyyden arvioinnista köyhyystilanteen perusteella on jätetty pois.

Kauppaa koskeva teksti liikkuu hyvin yleisellä ja toteavalla tasolla eikä sisällä mitään uutta. Siinä ei ole minkäänlaista viittausta kehitysmaiden oikeuteen suojata markkinoitaan ja määritellä oma kauppapolitiikkansa. Mukana on maininta kaikkien vähiten kehittyneiden maiden tullittomasta ja kiintiöttömästä markkinoille pääsystä, mutta sen toteuttamista kiirehtivä sana 'immediate' on poistettu. Kepan mukaan tämä on heikennys verrattuna Brysselin LDC-kokouksen loppuasiakirjaan.

Hieman Kepaa lievempi arvio tuli kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtajalta Gunvor Kronmanilta: ”New Yorkissa järjestetty YK:n huippukokous ei juurikaan auttanut maailman 420 miljoonaa köyhää. Kokonaisarvioni kuitenkin on, ettei kokous epäonnistunut. Kokousta voidaan pitää epäonnistuneena, jos köyhyysongelmaan odotettiin ratkaisua muutamassa päivässä. Maailmanyhteisö päätti kuitenkin, että työtahtia on kiristettävä, jotta aikamme suuret ongelmat, köyhyys, kuilun kasvaminen köyhien ja rikkaiden välillä, terrorismi ja aids-epidemia, saataisiin ratkaistua.”


Vaikea suojeluvastuu

Unto Vesan mukaan suojeluvastuun käsite ja siihen liittyvä argumentointi ovat peräisin Kanadan hallituksen asettaman komission raportista vuodelta 2001.

Kanadan hallitus perusti komission vastauksena Kofi Annanin 1999 esittämään kysymykseen, miten kansainvälinen yhteisö voisi reagoida räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, kun ottaa huomioon valtioiden suvereenisuuden. Edellisinä vuosina samasta ongelmasta oli keskusteltu ja kiistelty 'humanitäärisen intervention' käsitteen kautta.

Komitean päättelyn mukaan jokaisen valtion perimmäinen velvollisuus on suojella omaa väestöään. Tapauksissa, joissa jokin valtio ei pysty tai halua tätä velvollisuuttaan täyttää, suojeluvastuu siirtyy kansainväliselle yhteisölle. Komission pyrkimyksenä oli siis ylittää uudella määrittelyllä valtiosuvereenisuuden ja ihmisoikeuksien suojelun dilemma.

Kanadan komissio kohtasi epäluuloja samojen valtioiden taholta, jotka suhtautuivat kielteisesti humanitaarisen intervention konseptiinkin. Mutta niin pääsihteeri asettama korkean tason paneeli kuin pääsihteerikin pitivät kiinni käsitteestä ja sen logiikasta, ja se löysi tiensä myös huippukokouksen asiakirjaan, ainakin periaatteessa hyväksyttynä, mutta vahvasti ehdollistettuna.

Päätöslauselman mukaan jokaisella valtiolla on velvollisuus suojella väestöään kansanmurhalta, sotarikoksilta, etniseltä puhdistukselta ja rikoksilta ihmisyyttä vastaan. Kansainvälisen yhteisön tulee asianmukaisesti tukea kaikki valtioita tämän velvoitteen noudattamiseksi sekä tukea YK:ta varhaisvaroitusjärjestelmän perustamiseksi.

Myös kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus - “YK:n kautta” - käyttää diplomaattisia, humanitaarisia ja muita rauhanomaisia menetelmiä väestöjen suojelemiseksi noilta rikoksilta.

“Mikäli rauhanomaiset keinot ovat riittämättömiä ja kansalliset viranomaiset selkeästi epäonnistuvat suojelemaan väestöään kansanmurhalta, sotarikoksilta, etniseltä puhdistukselta ja rikoksilta ihmisyyttä vastaan, olemme valmiit kollektiivisen toimintaan asianmukaisesti ja päättäväisesti, turvallisuusneuvoston kautta, peruskirjan ja myös sen VII luvun mukaisesti, tapauskohtaisesti ja tarvittaessa yhteistyössä relevanttien alueellisten järjestöjen kanssa” vakuutetaan päätöslauselmassa.


Turvaneuvoston sekamelska

Unto Vesa muistuttaa, että turvallisuusneuvostoa koskevia peruskirjan määräyksiä on muutettu kerran aikaisemmin: Yleiskokous hyväksyi peruskirjan muutokset joulukuussa 1963 ja ne astuivat voimaan elokuussa 1965. Tuolloin vaihtuvien jäsenten määrää lisättiin kuudesta kymmeneen ja päätöksentekoa koskeviin artikloihin tehtiin vastaavat muutokset. Silloin muutoksen tarpeen aiheutti YK:n jäsenmäärän valtava kasvu, johon siis asianmukaisesti reagoitiin.

”Peruskirjan muuttaminenkin on siis joskus onnistunut!”

Tällä kertaa se ei kuitenkaan onnistunut, ainakaan vielä. Keväällä ja kesällä 2005 erimielisyydet turvallisuusneuvoston uudistuksesta muotoutuivat kilpaileviksi päätöslauselmaehdotuksiksi ja ryhmittymiksi.

Määrällisesti suurimman tukijoukon keräsi G-4 (Saksa, Japani, Intia ja Brasilia), joiden esityksen mukaan turvallisuusneuvoston jäsenten määrää kasvatettaisiin kymmenellä uudella jäsenellä, joista kuusi olisi pysyviä jäseniä, mutta ilman veto-oikeutta. Nämä kuusi uutta pysyvää jäsentä olisivat mainitut neljä itse sekä kaksi Afrikan maata.

Afrikan Unioni teki kilpailevan ehdotuksen, jonka mukaan neuvostoa kasvatettaisiin yhdellätoista uudella jäsenellä: näistä kuusi pysyvää – mutta uusillekin pysyville veto-oikeus!

Itsensä komeasti joskin ehkä harhaanjohtavasti nimennyt ’Uniting for Consensus’-ryhmä esitti, että neuvostoon kyllä tulisi kymmenen uutta jäsentä, mutta ei yhtään pysyvää. Tämän ryhmän motiiveista kertoo se, että ryhmän avainjäsenistä Italia vastustaa Saksan pysyvän jäsenen paikkaa, Pakistan Intian ja Argentiina ja Meksiko Brasilian pysyvää paikkaa.

Jotta ristiriidat olisivat kyllin syvät, Yhdysvallat tukee vain paria - kolmea uutta pysyvää jäsentä, joista yksi olisi Japani, kun taas Kiina pitää G-4:n ehdotusta jopa vaarallisena ja vastustaa erityisesti Japanin paikkaa.

On mahdollista, että G-4:n ehdotuksella olisi ollut YK:n jäsenistössä lähes kahden kolmasosan tuki, mutta sen eteneminen olisi kuitenkin voinut kaatua Yhdysvaltain ja Kiinan vastustukseen.

Kaupankäynti jatkuu. Toistaiseksi asetelma muistuttaa kuitenkin enemmän Marx-veljesten elokuvaa kuin vakavasti otettavaa maailmanjärjestön uudistusta.

Julkaisija: Maailmanpyörä