Kuuban byrokraatteja odottaa vyönkiristys

Kuuban johdossa istuva Raúl Castro on ottanut kohteekseen valtion virkamiesten hämärät palkanlisät.

Kuuban vanhat vallankumousjohtajat – ensin Fidel Castro ja nyttemmin hänen veljensä Raúl – ovat jo vuosia pelänneet, että suurin uhka maan nykyiselle järjestelmälle on hajoaminen sisältä päin.

Se, että vallankumous tuhoaa itse itsensä, huolestuttaa Kuuban johtajia enemmän kuin Yhdysvaltain taloussaarto tai muu vanha vihanpito.

Juhliessaan vuoden alussa Kuuban kapinallisten 50 vuotta sitten Fulgencio Batistan diktatuurista saavuttamaa voittoa Raúl Castro on kysynyt itseltään – surun vallassa, uskoisin - miten Kuuba voisi välttää Neuvostoliiton romahduksen kaltaisen kohtalon.

Kun Fidel piti korruptiota sisäisistä vihollisista suurimpana, Raúl on ottanut askelen eteenpäin sen lähteitä etsiessään. Ne löytyvät usein sosialistisen valtiokoneiston sisäänrakennetuista vääristymistä ja varsinkin valtion byrokraattien kehittämistä selviytymismalleista.

Raúl Castro teki joulukuussa yhden tyrmäävimmistä Kuubassa viime vuosina kuulluista paljastuksista. Hän puhui Kuuban palkkajärjestelmän vääristymistä (olennaisin on tämä: tuskin kukaan kuubalainen pystyy elämään pelkästään valtion palkalla, mikä on luonut monipuolisen varastamisen ja laiskottelun kulttuurin). Castro kehotti hävittämään "aiheettomat edut" ja "liialliset tuet". Ne eivät tietenkään liity perustuslaillisiin oikeuksiin, joita ovat terveydenhuolto, koulutus, sosiaaliturva sekä mahdollisuus harrastaa urheilua ja kulttuuria.

"Aiheettomiin etuihin" ja "liiallisiin tukiin" upposi pelkästään viime vuonna huikeat 60 miljoonaa dollaria (44 miljoonaa euroa). Summa on Kuuban mittakaavassa tuntuva, ja se maksettiin huolimatta budjettileikkauksista, joita tarvittiin tasoittamaan synkän 1990-luvun tappioita. Lisäksi tukiaisten leikkaaminenkin oli jo aloitettu. Se koski eritoten koko kansan hyväksi koituneita etuja, mikä toi korotuksia julkisen liikenteen, lääkkeiden, sähkön ja kulttuuriesitysten lippujen hintoihin.

Esimerkkejä (erittäin) aiheettomista eduista ovat tärkeiden työntekijöiden (etujoukon) ja urheilutähtien vuosikausia nauttimat "lomat" ja varsinkin "paketit", joilla suurta määrää byrokraatteja on hemmoteltu kerran tai jopa useamman kerran vuodessa. Pakettiin sisältyvät majoitus erityishotelleissa tai -huviloissa ja oikeus ilmaisiin tai hinnaltaan symbolisiin palveluihin.

Castro vihjasi myös, että tietty – enemmän tai vähemmän poliittisesti vaikutusvaltainen – sosiaalinen kerrostuma käyttää hyväkseen erikoishintaisia elintarvikkeita. Vaikka sitä ei mainittu, sama koskee autoja, polttoainetta, kännyköitä ja muita valtaväestön ulottumattomissa olevia etuja.

On selvää, ettei tätä tuhlausta voida lopettaa tasa-arvoistamalla kaikki. Tehtaan johtajan ei tarvitse elää aivan samalla tavalla kuin työläisen. Etujen sääntelyn täytyy kuitenkin olla suhteessa palkkaan, ja viranomaisten on valvottava tilannetta huolellisesti.

Yli puoli miljoonaa kuubalaista on vailla asuntoa. Kuinka monta kotia olisi voitu rakentaa 60 miljoonalla dollarilla? Montako ränsistynyttä sairaalahuonetta, päällystämätöntä tietä, vesijohtoa tai viemärilaitosta rahoilla olisi kunnostettu?

Ongelmalla on tietenkin toinenkin puoli: miten byrokraatit reagoivat etujensa rajoittamiseen ja valvonnan lisääntymiseen?

Raúl Castron ilmoittamia muutoksia ei ole vielä toteutettu tai ei ainakaan niitä, jotka voisivat alkaa uudistaa ravistelun tarpeessa olevan sosiaalista ja taloudellista rakennetta. Mutta kuubalaisen politiikan onkaloissa tuntuu tiettyjä värinöitä.

Kuinka monia ihmisiä tukien leikkaaminen koskee? Moniko valittaa, kun se tapahtuu? Merkitseekö tämä todellisen muutoksen alkua Kuuban politiikan ja talouden peruskäsitteissä? Vuoden 2009 pitäisi tuoda vastauksia näihin kysymyksiin. Tämä voisi helpottaa jännityksiä, joiden paineessa liian moni kuubalainen elää, ja viilentää toisissa kiehuvaa taistelunhalua.

Kirjoittaja on kuubalainen journalisti ja kirjailija, jonka teoksia on käännetty kymmenelle kielelle.