Liberian presidentti: Koulutus ja työ ennaltaehkäisevät monia ongelmia

Harvardissa koulutettu taloustieteilijä Ellen Johnson-Sirleaf nousi tammikuussa ensimmäisenä naisena afrikkalaisen valtion presidentiksi. Haasteita riittää Liberiassa, joka on Afrikan vanhin tasavalta, mutta myös maanosan köyhin valtio. Pohjois-Amerikasta ja Karibialta vapautuneet orjat perustivat Liberian tasavallan 1847. Aiemmin verrattain rauhallisen maan lähihistoriaa varjostaa vuonna 2003 päättynyt liki 15-vuotinen sisällissota, jota ryydittivät selkkaukset naapureiden kanssa.

Reilun kolmen miljoonan liberialaisen odotettavissa oleva elinikä on 42 vuotta, ja kansantulo henkeä kohden noin sata euroa vuodessa. Pulaa on jopa ruoasta ja vedestä, mutta aseita ja ongelmia – kuten tuhansittain lapsisotilaita – riittää.

Liberia ei kuulu Suomen kehitysyhteistyökohteisiin, mutta suomalaisilla kansalaisjärjestöillä on siellä julkisin varoin tuettuja hankkeita.

IPS: Mitä pidätte tällä hetkellä tärkeimpinä tehtävinänne?

Johnson-Sirleaf: Yritämme vakiinnuttaa rauhanprosessia, laittaa raha- ja muut asiat järjestykseen ja saada hallintokoneiston toimimaan tehokkaasti.

Olemme laatineet erittäin kunnianhimoisen suunnitelman maamme kehittämisestä ja infrastruktuurin, kuten teiden, koulujen ja sairaaloiden, jälleenrakentamisesta.

Samaan aikaan koetamme kohentaa kansainvälistä kuvaamme, jotta Liberiaa ei enää pidettäisi kuoleman ja tuhon paikkana, vaan luotettavana yhteistyökumppanina. Valmistelemme suurimpien ongelmien kimppuun käymistä yhdessä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa.

IPS: Millä alueilla kansainvälinen yhteistyö on mielestänne kipeimmin tarpeen?

Johnson-Sirleaf: Tarvitsemme apua varsinkin sosiaalisen ja muun infrastruktuurin alueella. Teknisten ja ammatillisten koulujen kunnostaminen on erityisen tärkeää, koska kaduillamme on paljon sodan vuoksi kovia kokeneita ja nyt työttömiä nuoria.

Työttömyys on muutenkin suurimpia haasteitamme, sillä se piinaa 85:tä prosenttia työvoimasta. Yksityinen sektori ei toimi, koska useimmat yritykset ja sijoittajat ovat lähteneet maasta.

IPS: Kehitysavun antajat reagoivat yleensä herkimmin katastrofeihin, mutta jotkut korostavat nyt pitkän tähtäimen kehitysyhteistyötä. Uskotteko sen toimivuuteen?

Johnson-Sirleaf: Ehdottomasti. Mutta kehitysyhteistyön painopistettä on muutettava. Humanitaarinen apu ja rauhanturvaaminen konfliktien jälkeen tulee paljon kalliimmaksi kuin selkkausten ehkäiseminen järjestämällä ihmisille työtä ja koulutusta.

Me haluamme Afrikkaan omia tehtaitamme, jotka tuottavat ja työllistävät. Liikkumista ja kaupankäyntiä hoitamaan tarvitsemme omat kuljetusjärjestelmämme.

Köyhien maiden asukkaita ei voi estää etsimästä selviytymiskeinoja, ja moni jättää maansa parempien taloudellisten mahdollisuuksien toivossa. Kannattaa siis panostaa yhteistyöhön näiden maiden kanssa, jotta ihmisille saadaan työtä ja mahdollisuus turvata tulevaisuutensa pysymällä kotona.

Viestini avuntarjoajille on: Emme halua stipendejä, joilla lapsemme pääsevät teidän kouluihinne. Auttakaa meitä rakentamaan heille omat koulut.

Ajan mittaan toivomme avuntarpeemme vähenevän ja taloutemme vahvistuvan niin, että pystymme hankkimaan tuloja kaupankäynnillä.

Emme aio jäädä ikuisiksi raaka-aineentuottajiksi, vaan tahdomme jalostaa tuotteitamme ja löytää niille markkinoita.