Paluu luomuviljelyyn on köyhien toivo Intiassa

Intian maaseutuväestöstä vain kymmenen prosenttia hankkii toimeentulonsa yli kahden hehtaarin suuruisilla tiloilla. Valtaosa noin 700 miljoonasta maaseutukylien intialaisesta elää äärimmäisen vähien resurssien ja kovien paineiden puristuksessa. Tuotantopanokset ovat kallistuneet ja muuttuneet tehottomiksi. Tilannetta kärjistää yhä useammin esiintyvä vitsaus: kuivuus.

MYRKYTÖN RUOKA ON PERUSOIKEUS

Tiskiveden estoton juoksutus suomalaiskodissa kiinnittää Suomessa vierailleen Kousalya Seethapathyn, 48, huomion. Heillä, Intiassa, on neljättä vuotta kuivuutta. Juomavesi on ostettava ja vesisäiliöiden lietteetkin kaavitaan pelloille kosteudeksi ja katetaan huolellisesti, haihtumisen estämiseksi. Kousalya johtaa Tamil Nadun osavaltiossa kyläkehitysjärjestö VCDS:ää (Village Community Development Society) yhdessä puolisonsa kanssa.

Vähän vettä vaativaan, luonnonmukaiseen viljelyyn palaamisesta on tullut yhä tärkeämpi osa järjestön työstä köyhien ja kastittomien kyläläisten parissa.

"Ruoka, myrkytön ruoka, on ihmisoikeus. Tehoviljely vaatii paljon vettä, ja lannoitteiden hinnat ovat nousseet. Suuremmatkaan määrät eivät enää lisää tuottavuutta, pellot ovat pilaantuneet. Meidän on rakennettava maan ravinnekierto kokonaan uudestaan", Kousalya sanoo.

Tämä tarkoittaa mm. puiden istuttamista, lehmien ottamista taas takaisin, kompostin tekemistä ja raskasta työtä. Vaihtoehtona on maan myyminen ja muutto kaupunkiin, slummiin.

MYRKKYKUOLEMA TAPPION HÄPEÄÄ PAREMPI KOHTALO

Sotilas- ja kuningaskastiin syntynyt Kousalya oli rikkaan maanomistajan tytär. Hän oli vanhin seitsemästä lapsesta ja isänsä lemmikki. Pikkutyttönä hän sai tehdä mitä mieli. Omasta tahdostaan hänet pantiin kouluun – mikä oli suvulle suuri järkytys. Korkeakastisen tytön olisi pitänyt vain sulostuttaa kotia.

Kuivuutta oli silloinkin ja suuri maatila alkoi vähitellen velkaantua; muita tuloja ei ollut. Opiskelujen jälkeen perheeseensä ja kotiinsa syvästi kiintynyt Kousalya palasi kotiin. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa tilan pelastamiseksi. Naapurit ihmettelivät: kaunis, oppinut tyttö raatoi yömyöhään maapähkinä- ja riisipelloilla. Tilanne oli jo niin epätoivoinen, että äiti paljasti esikoiselleen aikovansa myrkyttää koko perheen. Sillä Intiassa, ylimysperheessä, velan ja tappion häpeä on myrkkyäkin pahempi kohtalo. Mutta Kousalya sai estettyä äidin aikeen.

Tilan lähistöllä oli alkanut toimia ihmisoikeusjärjestö kastittomien eli dalitien parissa.

Sosiaalityöntekijäksi opiskellut Kousalya meni kysymään sieltä työtä saadakseen rahaa tilan velkoihin ja sisarustensa koulutusta varten. Järjestön johtaja, Martine, dalit hänkin, ei luottanut yläkastiseen tyttöön. Hän otti tämän kuitenkin koeajalle ja pani kaikkein vaikeimpiin tehtäviin.

Ylpeä Kousalya puri hammasta eikä puhunut mitään. Kaksi vuotta hän teki levähtämättä kahta työtä: kotitilallaan ja järjestössä.

"Lunastin paikkani. Onnistuin mm. hankkimaan 55 köyhälle perheelle takaisin maat, jotka he olivat menettäneet suurmaanomistajille siirtomaavallan aikana", hän kertoo silmät loistaen.

Martine kosi häntä. Kousalya kieltäytyi: isä oli sairas, kuka huolehtisi sisaruksista jos hän avioituisi? Lopulta isä itse kehotti häntä tähän epäsäätyiseen, molempien suvussa ja koko paikkakunnalla suunnatonta paheksuntaa, ihailua ja kohua herättäneeseen liittoon. Intia on edelleen syvästi kastien mukaan jakautunut yhteiskunta, vaikka kastiin perustuva syrjintä kiellettiin virallisesti jo vuonna 1950.

VAIN JOUKKOVOIMA TEHOAA INTIASSA

Aviopari perusti vuonna 1980 oman dalitien puolesta taistelevan järjestön. Se toimii nykyään 30 kylässä. Koulutusta, naisryhmiä, teatteria tietoisuuden herättämiskeinona, hallintoon vaikuttamista, oikeusapua, mielenosoituksia jne. Organisoituminen on avainsana: Intiassa vain joukkovoimalla voi saada aikaan muutoksia.

"Alkuaikoina suurmaanomistajat katkaisivat usein sähköt esityksistämme ja lähettivät hulinoitsijoita paikalle, kun kokoonnuimme kylissä", Kousalya kertoo.

Enää suurviljelijät eivät ole järjestön vihollisia; maatalous on muuttunut kannattamattomaksi heilläkin. Esteetön ulkomaisten halpojen maataloustuotteiden tuonti vie pohjaa pois intialaisten omalta maataloustuotannolta. Eli nyt VCDS-järjestön vihollisia ovat kuivuus ja suuryhtiöt, molemmat ovat valtaamassa heidän maitaan. Ylikansalliset yhtiöt ostavat pilkkahintaan köyhien maita, yhdistävät niitä ja rupeavat viljelemään kukkia, tiikkipuuta, citruksia ym.vientiin. Tai sopimusviljelyllä perunoita, tomaatteja, sipuleita ym. omien brändituotteidensa raaka-aineiksi.

"Meidän on myös vaikeata löytää sitoutuneita työntekijöitä. Hallituksen ja yhtiöiden palveluksessa palkka on parempi. Me koulutamme ihmisiä, ja juuri kun he ovat oppineet työnsä, he lähtevät muualle", Kousalya huokaisee. Taas on aloitettava alusta.

MAAPERÄ ON ALKANUT ELPYÄ

Tiikkipuusta rakennettua Kousalyan omaa vanhaa kotitaloa ja -tilaa ei enää ole. Velat perivät kaikista ponnisteluista huolimatta voiton.

Entinen suurtilan tytär vastaa nyt VCDS-järjestön mallitilasta ja luonnonmukaisen viljelyn hitaasta takaisin paluusta köyhien peltotilkuille. Kyläläiset ovat oppineet istuttamaan puita, lehmiä on taas hankittu, luonnonmukaisten siementen kierto on saatu toimimaan. Padoissa keitellään omatekoisia biologisia torjunta-aineita. Riippuvuus suuryhtiöiden tarjoamista kalliista tuotantopanoksista on vähentynyt, maaperä alkanut elpyä.

"Jos saamme vähänkin sadetta, luomuviljely onnistuu hyvin. Se on myös ainoa mahdollisuutemme selviytyä. Kaupungeissa ei ole köyhille työtä. Yksityistäminen ja lisääntyvä automaatio hävittää työpaikkoja kiihtyvällä vauhdilla", Kousalya Seevapathy sanoo.

Kehitysmaayhdistys Pääskyt on tukenut VCDS:n toimintaa 20 vuotta.

Julkaisija: Maaseudun Tulevaisuus