Sitä saa mitä tilaa

Mitä yhteistä on 1960-luvulla käydyillä Laosin ja Kongon sisällissodilla, 1970-luvun contra-sodalla Nicaraguassa ja vihdoin koko 1980-luvun jatkuneella Afganistanin sisällissodalla?

Nämä ja monet muut aseelliset konfliktit olivat osa kylmää sotaa, jota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain avoimen yhteenoton sijaan kävivät niiden puolesta paikalliset sotilaat, palkkasoturit ja sissiliikkeet. Jokaisessa sodassa Yhdysvaltain kulloinenkin hallinto varusti ja koulutti ”kapinallisia” harjoittamaan terrorismia ja suurinta osaa niistä rahoitettiin laittomalla huume- ja asekaupalla.

Lopulta terrorismin valjastaminen politiikan välikappaleeksi iski omaan nilkkaan. Syyskuun 11. päivän terroristien rahoitus ja ideologia olivat peräisin Afganistanin taistelukentiltä ja Pakistanin puolella sijainneista koulutusleireistä. Neuvostoliittoa vastaan sotineet mujahediinit toimivat Yhdysvaltain suojeluksessa, koulutuksessa ja osin taloudellisella tuella. Kun Neuvostoliitto oli lyöty, kiihkein osa heistä lähti laajentamaan taistelua uusille kentille.

Columbian yliopiston professori Mahmood Mamdani osoittaa juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Kylmä sota ja terrorin juuret (Pystykorvakirja), ettei siinä terrorismissa, jota nyt vastaan käydään sotaa, suinkaan ole kysymys lännen ja islamilaisen maailman käymästä sivilisaatioiden välisestä sodasta. Islamistinen terrorismi on kylmän sodan sivutuote, luojansa käsistä karannutta politiikan jatkamista väkivallan keinoin.

Vastapuolet ovat entisiä kumppaneita

Kohta viisi vuotta jatkuneen terrorismin vastaisen sodan vastapuolet ovat Yhdysvallat ja al-Qaidaksi kutsuttu ja sen nimissä toimiva islamistinen terrorismi ja ideologia.

Mahmoodin mukaan vastapuolet ovat itse asiassa enemmänkin toistensa peilikuvia: Kylmän sodan veteraaneja rintaman samalta puolelta ja kylmän sodan leimaamia.

”Molemmat tarkastelevat maailmaa vallan linssien läpi. Molempia elähdyttää vahvasti ideologinen maailmankatsomus, jonka kumpikin esittää sangen uskonnollisella, poliittisella, ja varsin omahyväisellä, kielellä. Ideologisen kielen ydin, olipa sen puheenparsi uskonnollista tai maallista, on siinä, että rankaisematon voimankäyttö oikeutetaan”, kirjoittaa ugandalaissyntyinen Mamdani.

Hän jatkaa, että amerikkalaisten pommitussota ensin Afganistanissa ja sitten Irakissa muistuttaa aavemaisella tavalla al-Qaidan pommi-iskuja Keniassa ja Tansaniassa, ja niitä seuranneita varsinaisia 9/11-iskuja. Molemmat osoittavat, että valtataistelun tuoksinassa muu maailma on olemassa vain välillisesti.

Mahmood Mamdani kutsuu kylmän sodan aikana luotua poliittista terrorismia vasallisodiksi.Yhdysvallat huomasi Vietnamissa, että on järkevämpää pannat toiset sotimaan puolestaan kuin sotia itse. Tämä huomattiin Vietnamin sodassa, jossa pohjoisen joukkoja huollettiin Laosista käsin.

Neuvostoliiton kanssa 1960-luvun alussa solmittu sopimus esti amerikkalaisia käymästä suoraan sotaa Laosissa, joten tehtävään värvättiin vasalliarmeija paikallisista palkkasotureista. 30 000 hmong-palkkasoturin armeija taisteli CIA:n alaisuudessa yli kymmenen vuotta kommunistisissejä vastaan.

Yhdysvallat tuki sotaa pieneen maahan kohdistuneilla rajuilla ilmapommituksilla. Koska sotaa käytiin peitellysti ja vierain voimin, se ei saavuttanut samanlaista huomiota kuin Vietnamin sota.

Huumeilla herruuteen

Salaisen sodan ongelma on sen rahoitus. Julkista rahaa on vaikea saada. Laos toimi tässäkin suhteessa laboratoriona, sillä sotaa rahoitettiin huumekaupalla.

Wisconsinin yliopiston tutkija Alfred McCoy on teoksessaan The Politics of Heroin selvittänyt laajasti huumekaupan ja vastakumouksellisen toiminnan suhdetta. Hänen mukaansa Yhdysvallat aloitti yhteistyön huumekauppiaiden kanssa jo vuonna 1948, jolloin Korsikan alamaailma taisteli ranskalaisten kommunistien kanssa Marseillen satamakaupungin hallinnasta. Korsikalaisten voitto avasi väylän heroiinin viennille Marseillesta Yhdysvaltoihin neljännesvuosisadaksi.

Laosissa hmong-sissien tärkein rahoituslähde oli oopiumi. Aluksi sen kuljettivat markkinoille juuri korsikalaiset, mutta ilmasodan kiihtyessä vuonna 1965 vastuun viennistä otti CIA:n Air America. Osa heroiinista myytiin Vietnamissa sotineille amerikkalaisjoukoille. Huumekaupalla rahoitettavista vasallisodista tuli malli, jolla Yhdysvallat sitten taisteli Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan 1980-luvun loppuun asti.

Terrorin käyttö niihin yhdistettiin Kongossa jo 1960-luvun alussa. Kesäkuussa 1960 itsenäistyneen Kongon kansallismielisestä pääministeristä Patrice Lumumbasta piti päästä eroon. CIA:n ja Belgian tuella kongolaisen Joseph Mobutun sotilaat sieppasivat Lumumban joulukuussa ja veivät hänet maasta eroon pyrkineeseen Katangan maakuntaan, missä Lumumba surmattiin. Joseph Mobutusta tuli Valkoiseen taloon asti kutsuttu Yhdysvaltain luottomies, mutta Lumumban kannattajien kapina levisi ympäri Kongoa elokuuhun 1964 mennessä.

Kommunistihysterian vallitessa Yhdysvalloilla oli pakkomielle lyödä kapinalliset, mutta mikään maa ei halunnut ryhtyä suoranaiseen sotaan heitä vastaan. Sen sijaan Yhdysvallat ja Belgia rahoittivat palkkasoturiarmeijan käymään taistelut puolestaan. Yhdysvallat vastasi heidän kuljetuksistaan ja taistelukoneista. Palkkasotureiden menetelminä olivat mm. ryöstöt, raiskaukset, pahoinpitelyt ja murhat.

CIA aisoihin, sissit asialle

Monien vastoinkäymisten, tärkeimpänä tietysti Vietnam, vuoksi sodanvastaisuus oli Yhdysvaltain kongressissa huipussaan 1973 - 1976. CIA:n sotilaallisia valmiuksia heikennettiin, amerikkalaisjoukkojen lähettämistä ulkomaisiin operaatioihin rajoitettiin ja salaista toimintaa yritettiin saada aisoihin.

Demokratian tuottamat ikävät rajoitukset vahvistivat Yhdysvaltain hallinnossa käsitystä, jonka mukaan maan on toimittava kansainvälisillä sotatantereilla vasallien kautta. Sen on valjastettava ja kasvatettava terroristeja taistelemaan vallan ottaneita sissejä ja neuvostomyönteisiä hallituksia vastaan kolmannessa maailmassa, jossa taistelu maailman herruudesta jatkui kuumana.

Tällaisia 1970-luvun vasalleja olivat mm. alun alkaen Rhodesian apartheidhallituksen perustama Renamo, joka taisteli Mosambikissa sekä Angolassa taistelua käynyt Unita. Myöhemmin Renamon on arvioitu murhanneen ainakin 10 000 siviiliä Mosambikissa. Unicefin mukaan Angolassa kuoli suoraan tai välillisesti 331 000 siviiliä Yhdysvaltain tukeman sisällissodan takia.

Näissä sodissa nimenomaan siviileihin kohdistuva terrorismi muodostui vallitsevaksi käytännöksi. Sillat, voimalaitokset, koulut ja terveyskeskukset räjäytettiin ilmaan, polut ja pellot miinoitettiin ja siviilejä siepattiin ja pakotettiin taistelijoiksi. ”Oheisvahingot” olivat käytyjen sotien varsinainen olemus.

Tukiessaan Renamon varsinaista kummisetää Etelä-Afrikkaa, Ronald Reaganin hallitus purki ”rakentavan kumppanuuden” nimissä sen kansainvälistä eristystä ja lykkäsi maan siirtymistä enemmistövaltaan.

Rakentavasti uudistamaan

Terrorismin sijasta Yhdysvallat käytti toiminnasta nimitystä matalan intensiteetin konflikti. 1970-luvun puolivälin jälkeen Pentagonissa oli vahvistunut käsitys, että armeija valmistautuu väärään sotaan. Sitä ei käydäkään Euroopassa Neuvostoliiton panssareita vastaan, vaan kolmannessa maailmassa Neuvostoliiton tukemia hallituksia ja kapinallisarmeijoita vastaan.

Useiden ideologisten tappioiden jälkeen oli aika siirtyä uudelleen hyökkäykseen, Reaganin opin mukaiseen takaisinvyörytykseen.

Ronald Reaganin vuoden 1980 presidenttikampanjan ulkopoliittinen neuvonantaja, myöhempi YK-suurlähettiläs ja piinkova oikeistolainen valtio-oppinut Jeane Kirkpatrick perusteli kirjassaan Dictatorships and Double Standards sen, miksi on sopivaa samaan aikaan veljeillä oikeistodiktaattoreiden kanssa ja kaataa aseellisesti vasemmistodiktaattoreita. Perustelun mukaan vasemmistolaiset eli totalitaariset diktatuurit eivät pysty uudistumaan sisältä käsin, joten ne on kaadettava voimakeinoin. Oikeistolaiset eli autoritaariset diktatuurit taas ovat avoimia sisäiselle uudistumiselle, joten muutosta on tärkeää tukea rakentavalla kumppanuudella.

Sanoista myös ryhdyttiin toimiin. Erikoiskoulutuksen saaneiden valiojoukkojen vuosibudjetti oli Vietnamin sodan jälkeen pudonnut alle sataan miljoonaan dollariin. Ronald Reagan nosti sen vuoteen 1986 mennessä noin 1,5 miljardiin.

Sabotaasia, huumeita ja aseskandaali

Uuden politiikan ensimmäinen todellinen testi oli Nicaragua, jonka sandinistivallankumousta vastaan taisteleville contrille alkoi virrata CIA:n kautta miljoonia dollareita vuonna 1981. Terrorismin menetelmin käyty sota alkoi maaliskuussa 1982. Se tarkoitti infrastruktuurin räjäyttelyä, sekä sandinistivirkailijoiden lisäksi osuuskuntien johtajien, sairaanhoitajien ja lääkäreiden murhia ja siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa.

Suuriin sabotaaseihin contrilla ei ollut edellytyksiä, vaan CIA:n kommandojoukot hoitivat ne.

Yhdysvaltain huono maine maailmalla alkoi taas kasvaa, sillä se tuki contrien lisäksi samaan aikaan El Salvadorin oikeistolaisia kuolemanpartioita, Etelä-Afrikan rotusortohallitusta ja Filippiinien presidenttiä Ferdinand Marcosia. Tämän johdosta kongressi rajoitti tiedusteluvirastojen sotilaallisiin ja puolisotilaallisiin operaatioihin Nicaraguassa käytettäviä varoja.

Lisärahoitusta alettiin hankkia Laosin malliin yhteistyössä huumekauppiaiden kanssa. CIA turvasi kokaiinivirrat Keski-Amerikasta Yhdysvaltoihin ja paluukuljetuksissa samaa reittiä virtasi aseita contrille. Tämän vahvisti myös senaattori John Kerryn johtama kongressin komitea vuonna 1988. Samaan aikaan myös poliittisesti aktivoitunut uskonnollinen oikeisto keräsi omien verkostojensa kautta rahaa contrille ja Oliver North organisoi aseiden myynnin Iranille sekä suoraan että Israelin kautta contra-sodan rahoittamiseksi. Viimeksi mainittu Iran-contra-skandaali räjähti julkisuuteen marraskuussa 1986.

Mahmood Mamdanin mukaan Nicaraguassa Reaganin hallinto oppi muovaamaan salaiset ja julkiset toimintatavat yhtenäiseksi strategiaksi. Terrorismista tuli osa vaalipolitiikkaa. Ei odotettukaan, että contrat pystyisivät voittamaan sotaa, vaan tarkoitus oli osoittaa, ettei hallinto kykene suojelemaan kansalaisiaan terrorilta. Vaaleissa kansa pantiin seinää vasten. Terrorismista pääsee eroon vain äänestämällä terroristit valtaan. Mamdani toteaa Yhdysvaltojen oppineen käyttämään terrorismia kolmessa vaiheessa kylmän sodan kaudella. Jokaisessa vaiheessa opittiin jotain uutta. Afrikassa tuki terrorismille oli arastelevaa ja osin Etelä-Afrikan harjoittamaa terrorismia sietävää.

Keski-Amerikassa terrorismia ryhdyttiin käyttämään itse ja sitä rahoitettiin huume- ja asekaupalla.

Muslimit värvättiin uskonsotaan

Mutta vasta Afganistanissa nousi kukoistukseen terrorismin käyttö kansainvälisten etujen ajamisessa ja sodan uskonnollinen ideologisointi. Poliittinen islam valjastettiin viimeiseen taisteluun Neuvostoliittoa vastaan.

Presidentti Jimmy Carterin turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski myönsi vuonna 1998 ranskalaislehden haastattelussa, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelut auttoivat Afganistanin mujahediineita jo ennen Neuvostoliiton miehitystä ja tarkoitus oli houkutella Neuvostoliitto hyökkäykseen ja ”omaan Vietnamiin.”

CIA:n sekä Pakistanin tiedustelupalvelun ISI:n toimesta Pakistanissa sijaitseville koulutusleireille värvättiin kaikkialta maailmasta tuhansia radikaaleja kommunismia vastustavia islamisteja. CIA:n suojelema sheikki Abdullah Azzam kiersi maailmaa värväämässä uskonsotureita pyhään sotaan, jihadiin, joka aseellisessa muodossa oli hyvin harvinaista. Nyt CIA nostatti jihadin edistämään Yhdysvaltain poliittisia tavoitteita.

Ronald Reaganin toisella virkakaudella 1980-luvun puolivälin jälkeen sodan luonnetta vääräuskoisia vastaan käytävänä uskonsotana korostettiin lisää. Siihen värvättiin muslimeja kaikkialta maailmasta mahdollisimman paljon islamilaisten instituutioiden kautta ja sotaa kaavailtiin laajennettavaksi myös Neuvostoliiton islamilaisiin osiin.

Ensin Kabul, sitten muu maailma

Mahmood Mamdanin mukaan oikeistolaisella islamismilla ei ollut juuri kannatusta ennen Afganistania. Vasta Yhdysvaltain Afganistanin aikainen politiikka tarjosi sille aseet nousta maailmannäyttämön keskipisteeksi 11.9. 2001. Amerikkalaiset pysyivät sodassa taka-alalla ja varsinaisen työn tekivät aliurakoitsijat. Asioita hoitivat tiedustelupalvelut sekä uskonnolliset ja maalliset instituutiot. Afganistanin sota tuli sillä tavalla yksityistetyksi. Näissä merkeissä Pakistaniin saapui myös Osama bin Laden vuonna 1980 ja hänen kauttaan saudirahaa virtasi mujahediineille. Osama bin Laden oli sheikki Abdullah Azzamin oppilas, mutta heidän tiensä erosivat, kun Azzam vastusti 1980-luvun lopulla jihadin laajentamista amerikkalaismielisiin arabimaihin. Azzam tapettiin autopommilla ja ainakin joidenkin lähteiden mukaan pian sen jälkeen päätettiin jihadin laajentamisesta uusille alueille maailmassa.

Al-Qaidaan ehkä parhaiten perehtynyt länsimainen toimittaja, The Observerin Jason Burke toteaa terrorismia käsittelevässä kirjassaan, että pieni joukko Osama bin Ladenille uskollisia miehiä päätti jatkaa ja laajentaa taistelua Pakistanissa Peshawarissa pidetyssä kokouksessa elokuussa 1988. Mitään al-Qaida-järjestöä silloin ei perustettu eikä sitä ole tehty myöhemminkään. Al-Qaida on Burken mukaan enemmänkin etujoukkoa yhdistävä ideologia ja toimintatapa kuin terroristien katto-organisaatio.

Olennaisinta Mamdanin mukaan on kuitenkin se, että muslimeita värvättiin Yhdysvaltain tuella Neuvostoliittoa vastaan käytävään pyhään sotaan tavallisissa uskonnollisissa ja hyväntekeväisyysorganisaatioissa, jotka sitä kautta radikalisoituivat. Varsinaista sotilaskoulutusta antaneissa koraanikouluissa Pakistanin rajaseuduilla taas opetettiin, että Afganistanin islamilainen vallankumous on vasta alkua laajemmille kumouksille. Los Angeles Timesin selvityksen mukaan amerikkalaisten kouluttamat Afganistanin veteraanit olivat sittemmin osallisina kaikissa suurimmissa 1990-luvun terrori-iskuissa ja -hankkeissa. Näitä olivat salahanke räjäyttää YK:n päärakennus, FBI:n päämaja sekä Manhattanille johtavat tunnelit, World Trade Centerin vuoden 1993 pommi-isku, Ranskan pommisarja kesällä 1995 sekä kaksi kuorma-autoilla tehtyä pommi-iskua Saudi-Arabiassa vuonna 1996.

”Te loitte tämän tappokoneen”

Algerialainen sosiologi Mahfoud Bennoune sanoi L.A. Timesille, että ”hallituksenne oli mukana luomassa hirviöitä. Nyt se on kääntynyt teitä ja muuta maailmaa vastaan: Afganistanissa koulutettiin kuusitoistatuhatta arabia – heistä tehtiin varsinainen tappokone.”

Aikaisempien salaisten sotien tapaan myös Afganistanin sotapäälliköitä rahoitettiin huumekaupalla. Ja sitä mukaan kun mujahediinit etenivät, he määräsivät talonpojat viljelemään oopiumia. YK:n mukaan Afganistan tuotti sodan alussa maailman oopiumista 5 prosenttia, vuonna 1990 osuus oli noussut 71 prosenttiin.

Mahmood Mamdani toteaa Yhdysvaltain maksaneen kovan hinnan flirttailustaan terrorismin kanssa.

Ensimmäinen hinta oli demokratian rapautuminen kotimaassa. Ulkopolitiikka pyrittiin erottamaan sisäpolitiikasta ja toimeenpanohaara vastuusta lainsäädäntöelimille.

Toinen oli terrorin rakenteiden luominen, kouluttaminen ja ylläpitäminen. Mutta heidän terrorisminsa syntyikin meidän terrorismistamme. Kolmas oli huumetuotannon ja -kaupan räjähdysmäinen kasvu ja huumekuolemien raju lisääntyminen myös Yhdysvalloissa.

Neljäs hinta maksettiin 11.9. 2001. Valtion politiikkaa toimeenpanneiden virastojen välille oli syntynyt epäyhtenäisyyttä ja epäluuloja. Tieto CIA:n, FBI:n ja huumevalvonnasta vastanneen DEA:n välillä ei kulkenut, koska niiden tavoitteet olivat ristiriitaisia ja osin toisilleen vihamielisiä. CIA rahoitti salaisia operaatioita huumekaupalla samaan aikaan kun DEA:n piti taistella huumeiden leviämistä vastaan.

Hawaijilta Bagdadiin

Mamdanin mukaan tärkein terrorismiin johtava reitti on ollut suurvallan pyrkimys murentaa tehokkaalla tavalla poliittinen kannatus vasemmistolais-nationalistisilta tai muilta vihollisiksi katsotuilta hallituksilta. Terrorismin suosiminen tässä tarkoituksessa on luonut rankaisemattomuuden poliittisen ympäristön, joka on ratkaisevan tärkeää muiden terrorismin muotojen synnylle.


Lisää kirjoittajalta: http://hirvasnoro.blogspot.com

Julkaisija: Kansan Uutiset