Välinpitämättömyys oli poliittinen valinta

Se oli nykyajan tehokkain kansanmurha. Kolmessa kuukaudessa tapettiin pääasiassa viidakkoveitsillä vähintään 800 000 miestä, naista ja lasta. Vuosi oli 1994 ja muu maailma tiesi tasan tarkkaan, mitä Ruandassa tapahtuu, mutta ei halunnut puuttua siihen millään lailla.

Kansainvälinen yhteisö vannoi toisen maailmansodan jälkeen, että ei koskaan enää viitaten juutalaisten joukkotuhoon. Kuluneen 60 vuoden aikana hirmuteot ovat silti toistuneet säännöllisesti eikä Ruandastakaan opittu mitään.

Sudanin Darfur on uusin kansanmurhan näyttämö, johon ei haluta puuttua. Kukaan ei tiedä, paljonko siellä on tapettu ihmisiä, mutta arviot nousevat 220 000:sta ylöspäin ja kuukausittain kuolleita tulee ehkä 10 000 lisää.

Ruandaan palataan takaisin tänään ensi-iltansa saavassa elokuvassa Hotelli Ruanda, joka kertoo kaikkien kauheuksien keskellä todella tapahtuneen sankaritarinan. Belgialaisessa omistuksessa olevan Mille Collins -hotellin johtaja Paul Rusesabagina pelasti 1 268 ihmistä varmalta kuolemalta majoittamalla heidät hotelliinsa ja pitämällä tappajat loitolla lahjuksilla ja viekkaudella.

Elokuva näyttää, miten hotellissa piileskelleet tutsipakolaiset odottavat kansainvälisen yhteisön väliintuloa – sitä joidenkin mielestä kamalaa rauhaanpakottamista – kunhan maailma saa tietää, mitä maassa tapahtuu. Mutta tietenkään kukaan ei tullut. Päinvastoin YK veti melkein kaikki sotilaansa pois Ruandasta, kun joukkomurhat olivat käynnissä.

– Se oli häpeällistä. Yhdistyneet Kansakunnat hylkäsi nämä ihmiset, pakolaiset, jotka tulivat pyytämään heiltä apua. Kun YK:n sotilaat lähtivät, lapset rukoilivat päästä mukaan, koska muuten heidät tapetaan. Mutta tiedätkö mitä he sen sijaan tekivät? He evakuoivat Kigalista ulkomaalaisten koirat. Tiedätkö, mitä se kertoo minulle? Eurooppalainen koira on arvokkaampi kuin ruandalainen ihminen, Paul Rusesabagina sanoi viime kuussa Der Spiegel -lehden haastattelussa.

Nykyisin Belgiassa asuva Rusesabagina, hutu, jolla on tutsi-vaimo, näki, miten hänen naapurinsa pilkottiin viidakkoveitsillä.

Ei koskaan enää
a aina uudelleen

Elokuvan ohjaaja Terry George on sanonut, ettei kansanmurhan estämiseen olisi tarvittu Portlandin kaupungin poliisilaitosta suurempaa joukkoa.

Tutsien tuhoaminen jakoi hutu-armeijan, sillä suuri osa kannatti Arushassa solmittua rauhansopimusta, jonka kohtaloksi koitui presidentti Juvenal Habyarimanan salamurha hänen palatessaan neuvotteluista 6.4. 1994. Samana yönä alkoi etukäteen suunniteltu tutsiviranomaisten ja maltillisten hutujen teurastus, joka laajeni kansanmurhaksi ja sai jatkua sata päivää.

Terry Georgen mielestä maailman toimettomuus vähintäänkin edesauttoi hutuarmeijan maltillisten liittymistä interhamawe-miliisin johtamaan kansanmurhaan, koska äärimmäisyysainekset olisivat muuten tappaneet heidätkin. Tutsien lisäksi teurastuksen kohteina olivat myös maltilliset hutut. Tehokas sotilaallinen väliintulo olisi kääntänyt vaakakupin maltillisten puolelle ja pääkaupunki Kigalin rauhoittaminen olisi heijastunut myös muualle maahan.

– Nyt poliitikot kaikkialta maailmasta ovat tehneet pyhiinvaelluksia Ruandaan pyytämään anteeksi eloonjääneiltä ja jälleen kerran he lupaavat, että ei koskaan enää. Ja kuitenkin se tapahtuu Sudanissa ja Kongossa ja muissa jumalanhylkäämissä kolkissa, missä ihmishenki ei ole mudankaan arvoinen, Terry George sanoo.

Hotelli Ruanda on ahdistavaa katsottavaa, mutta kyllä sen kestää. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka aihe antaisi siihen mahdollisuuden. Itse asiassa varsinaista tappamista ei edes näytetä, sen odotusta ja tuloksia kylläkin. Paul Rusesabagina on sanonut, että elokuvasta 90 prosenttia on totta.

Belgia lietsoi
ihanpitoa

Hutujen ja tutsien välisellä vihanpidolla oli satojen vuosien juuret jo ennen kuin ensimmäiset länsimaalaiset saapuivat maahan vuonna 1894. Vuonna 1899 Saksa otti sen haltuunsa. Ensimmäisessä maailmansodassa Ruandasta tuli Belgian omaisuutta Kansainliiton siunauksella.

Belgialaiset isännät hyödynsivät ja lietsoivat täysillä etnisiä jännitteitä. He hallitsivat vähemmistönä olleiden tutsien kautta ja hutu-enemmistö eli sorrettuna 1950-luvulle asti, jolloin Belgia ryhtyi muokkaamaan hallintoa uusiksi. Tutsit vastustivat uudistuksia kunnes hutut Belgian rohkaisemina ottivat vallan. Ruanda itsenäistyi vuonna 1962.

Sisällissotien ja kenraali Juvenal Habyarimanan vallankaappauksen jälkeen hutut ja tutsit pääsivät YK:n painostamina rauhansopimukseen, jonka loppu koitti 6. huhtikuuta 1994.

Lähes miljoonan ihmisen murhan lisäksi kolme miljoonaa pakeni naapurimaihin.

”Väliintulo ei olisi
yödyttänyt länttä”

Yhä edelleen kysytään, miten se oli mahdollista ja miksi sen annettiin tapahtua.

Sitä on kysytty myös kansanmurhan silminnäkijältä, kanadalaiselta kenraalilta Romeo Dallairelta, joka johti siihen aikaan Ruandassa piskuista YK-sotilaiden joukkoa. Dallaire vastasi tammikuussa Mother Jones -lehdessä, ettei murhiin puuttumisesta olisi ollut mitään hyötyä länsimaille, suuria riskejä kylläkin. Niiden välillä punnittaessa ihmisoikeudet eivät paljoa paina.

Miksi Yhdysvallat ja muut länsimaat hyökkäsivät kuitenkin Kosovoon ja Bosniaan. Miksi niihin suhtauduttiin eri tavalla kuin Ruandaan tai Darfuriin?

– Jugoslavia on valkoinen. Jugoslavia on Euroopassa, lähellä meitä. Me tunnemme heidät ja olemme huolestuneita heidän turvallisuudestaan. Kyse oli itsekkyydestä ja siitä, että he ovat ”samanlaisia kuin me”, vastasi Dallaire.

– ”Ne” taas ovat pelkkiä mustia afrikkalaisia, jotka trivialisoidaan sanomalla, että ainahan he käyvät niitä heimosotiaan. Toisilla ihmisillä on merkitystä, toisilla ei.

Romeo Dallaire oli yksi niistä harvoista, jotka yrittivät tehdä jotain Ruandan kansanmurhalle. Hänen vähäisetkin joukkonsa onnistuivat suojelemaan tuhansia ihmisiä ja Dallaire itse esitti epätoivoisia pyyntöjä YK:lle lähettää maahan lisää joukkoja. YK kuitenkin kieltäytyi johdonmukaisesti käyttämästä sanaa ”kansanmurha” ja veti suurimman osan 2 600 rauhanturvaajan joukosta pois sodan keskeltä.

Murharadion häirintä
lisi maksanut liikaa

Miksi YK ei välittänyt kansanmurhasta ja minkälaista peliä maailmanjärjestön päätösten taustalla käytiin? Yhdysvaltain Ruandaa koskevat arkistot avattiin elokuussa 2001, ja niistä paljastui, että amerikkalaiset tiesivät jo hyvissä ajoin ennen murhakampanjaa sen olevan tulossa, tekivät kylmän viileän päätöksen olla puuttumatta asiaan ja estää muidenkin puuttumisen YK:n turvallisuusneuvostossa.

Kansanmurhaa johdettiin interhamawen radioasemalla, josta lueteltiin tutsien nimiä, osoitteita ja autojen rekisterinumeroita. Tappajat kulkivat kohteesta kohteeseen radio toisessa, viidakkoveitsi toisessa kädessä. Pyynnöistä huolimatta Yhdysvallat ei suostunut edes tuhoamaan radioaseman lähetintä tai sotkemaan radiolähetyksiä. Tässä vedottiin kansainväliseen lakiin ja kustannuksiin. Radiolähetyksiä olisi pitänyt häiritä lentoteitse ja lentotunti maksoi 8 500 dollaria.

Toimettomuudesta viime kädessä vastuussa ollut presidentti Bill Clinton kävi maaliskuussa 1998 pyytämässä Ruandalaisilta anteeksi ja sanoi, ettei kansainvälinen yhteisö tehnyt kaikkea mahdollista murhien estämiseksi. Juuri Clintonin oma hallinto teki kaiken mahdollisen kuitenkin sen eteen, ettei kukaan muukaan tee mitään, käy selväksi Samantha Powerin vavahduttavasta artikkelista Bystanders to Genocide (Kansanmurhan sivustakatsojat), joka ilmestyi syyskuussa 2001 Atlantic Monthly –aikakauslehdessä. Se on ehkä kattavin kuvaus siitä, miten tietoisesti poliittinen sisäpiiri käänsi selkänsä oman aikamme hirmuteoille.

Hälytys jo kolme
uukautta aikaisemmin

Ruandan YK-joukkojen komentajana 1993 aloittanut Romeo Dallaire luuli tulevansa normaaliin rauhanturvaoperaatioon. Hän arveli, että Arushan sopimuksen valvomiseen tarvitaan 5 000 sotilasta, mutta esimiehet varoittivat, ettei Yhdysvallat halua maksaa niin suurta operaatiota. Joten Dallaire sai 2 600 enimmäkseen huonosti varustettua rauhanturvaajaa. Kofi Annanin johtamalla rauhanturvaosastolla oli tuolloin 70 000 miestä 17 operaatiossa eri puolilla maailmaa. Ruanda ei ollut tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealla.

Hälytyskellot soivat viimeistään tammikuussa 1994, kolme kuukautta ennen verilöylyä. Dallaire kuuli hutu-tiedottajaltaan, että paikallisia miliisejä aseistettiin ja koulutettiin täyttä häkää. Dallaire lähetti välittömästi YK:n päämajaan faxin, jossa kertoi, että äärihutut rekisteröivät kaikki Kigalin tutsit todennäköisesti heidän tappamisekseen. ”Esimerkkinä hän kertoi, että 20 minuutissa hänen henkilökuntansa pystyy tappamaan jopa tuhat tutsia”, Dallaire kirjoitti lähteeseensä viitaten.

Edelleen ”Jean-Pierrenä” tunnettu tiedottaja oli varoittanut miliisin murhaavan ensin belgialaisia rauhanturvaajia, jotta Belgia vetäisi kaikki sotilaansa pois Ruandasta. Näin sitten verilöylyn alkupäivinä kävikin. Romeo Dallaire pyysi Kofi Annanilta lupaa ratsata hutujen asevarastot. Tämä kiellettiin ehdottomasti.

Hutuja ja tutseja
ai tutuja ja hutseja?

Kun Habyarimanaa ja Burundin presidenttiä Cyprien Ntaryamiraa kuljettanut kone oli ammuttu alas, Yhdysvaltain ulkoministeriön Afrikan osastolla laadittiin kiireesti ulkoministeri Warren Christopherille muistio tapahtuneesta. Siinä varoitettiin suorin sanoin, että molemmissa maissa on puhkeamassa väkivaltaisuuksia etenkin, jos paljastuu, että kyseessä oli salamurha. Yhdysvaltain strategiaksi suositeltiin kummankin osapuolen rauhoittelua julkisilla lausunnoilla ja ”muilla tavoin.” Niitä muita tapoja ei otettu tulevina viikkoina käyttöön eikä Ruandan ajateltu olevan millään tavalla kansainvälisen politiikan polttopisteessä.

Ovatko ne siellä Ruandassa hutuja ja tutseja vai tutuja ja hutseja? Pentagonissa kyseltiin.

Heti lentokoneen tuhoutumisen jälkeen hutu-miliisi alkoi pystyttää katusulkuja Kigaliin. Romeo Dallaire tajusi, että suurimmassa vaarassa ovat Arushan rauhanprosessin kannattajat ja varsinkin pääministeri Agathe Uwilingiyamana, josta presidentin kuoleman jälkeen oli tullut valtionpäämies. Aamulla 7. huhtikuuta Dallaire lähetti viisi ghanalaista ja kymmenen belgialaista rauhanturvaajaa pääministerin luokse, jotta he voisivat viedä Uwilingiyamanan radioon pitämään puheen ja rauhoittamaan kansaa.

Interhamawe ehti ensin. Agathe Uwilingiyamana perheineen tapettiin ja hutu-sotilaat vangitsivat rauhanturvaajat. Ghanalaiset päästettiin menemään ja belgialaiset tapettiin aiemman suunnitelman mukaisesti. Ja suunnitellusti Belgia ryhtyi heti vetämään joukkojaan pois Ruandasta. Tuoreessa muistissa oli Somalia lokakuussa 1993, mistä USA vetäytyi 18 sotilaansa kuoltua väijytyksessä.

Belgia ei kuitenkaan halunnut vetäytyä häpeällisesti ja häntä koipien välissä yksin Ruandasta. Sen takia silloinen ulkoministeri Willie Claes soitti Yhdysvaltain ulkoministeriöön ja pyysi ”suojaa” tarkoittaen amerikkalaisten tukea sille, että kaikki YK:n rauhanturvaajat vedetään pois Ruandasta. Ja tukea hän myös sai. Yhdysvaltain linja oli varmistaa, ettei se itse joudu mukaan uuteen afrikkalaiseen selkkaukseen. Siksi se vastusti sotilaallista väliintuloa, tuki YK-joukkojen pois vetämistä ja vastusti uutta YK-operaatiota, jolla olisi yritetty estää joukkomurhat.

Joukkoja oli tarpeeksi
urhien estämiseen

Ulkomaalaisia alettiin välittömästi evakuoida Ruandasta. YK määräsi Romeo Dallairen tukemaan evakuointeja ja kielsi ryhtymästä mihinkään, mikä vaarantaa rauhanturvaajien puolueettomuuden. Tapahtumiin ei saanut puuttua kuin itsepuolustukseksi.

Jo 9. huhtikuuta Kigalin lentokentällä oli yli tuhat eurooppalaista sotilasta. Mutta he eivät olleet siellä estämässä joukkomurhaa, vaan avustamassa ulkomaalaisten evakuoinnissa. Silloin Kigalissa oli tapettu jo ainakin 10 000 ihmistä.

Dallairen 2 600 miehen ja lentokentällä olleiden tuhannen miehen lisäksi apuun olisi voitu nopeasti hälyttää 800 belgialaista rauhanturvaajaa Nairobista ja 300 amerikkalaista merijalkaväen sotilasta Burundista. – Käynnissä oli teurastus, ja yhtäkkiä Kigalissa oli riittävästi voimaa hillitsemään sitä ja ehkä estämäänkin se. Mutta he vain hakivat väkensä ja menivät pois, Dallaire on myöhemmin muistellut.

Ulkomaalaisten poistumisella oli välittömät seuraukset. 2 000 ruandalaista, joukossa 400 lasta, piileskeli teknillisessä koulussa turvanaan 90 belgialaista rauhanturvaajaa. Kun belgialaiset poistuivat yhdestä portista, hutut tulivat toisesta sisään ja suurin osa pakolaisista tapettiin.

USA tiesi viikossa
assiivisesta verilöylystä

Yhdysvallat tiesi alusta alkaen, että käynnissä oli etninen puhdistus ja kansanmurha. Jo 11. huhtikuuta päivätyssä muistiossa arvioitiin, että jos rauhanprosessia ei saada uudestaan liikkeelle, ”massiivinen (satoja tuhansia kuolleita) verilöyly uhkaa käynnistyä.”

Verilöylyn seuraamista jatkettiin rutiininomaisesti ja siitä tehtiin rutiinimuistioita. Esimerkiksi 9. toukokuuta puolustusvoimain tiedustelupalvelu merkitsi muistiin, että havaittavissa on organisoitu, yksipuolinen kansanmurha, jonka tarkoituksena on tuhota tutsi-yhteisön johto.

Murhat olivat alusta alkaen myös sanomalehtien etusivun juttuja, mutta viranomaiset välttivät määrätietoisesti käyttämästä ”g-sanaa” (kansanmurha on genocide), koska vuoden 1948 YK-sopimuksen perusteella kansanmurha on estettävä eli tappamiselle olisi pitänyt ”tehdä jotain.”

– Jos käytämme sanaa kansanmurha emmekä tee sille mitään, niin mitä se vaikuttaa marraskuun vaaleihin? kyseli kansallisen turvallisuusneuvoston neuvonantaja Susan Rice.

Yhdysvaltain viranomaiset pyörittelivät kansanmurhan käsitettä pitkälle toukokuuhun. 18. toukokuuta päivätyssä analyysissä kerrattiin tapahtumien järjestelmällisyys ja arvioitiin kuolleiden määräksi 200 000 – 500 000. Mutta 21. toukokuuta ulkoministeri Warren Christopher ohjeisti, että Ruandassa on tapahtunut kansanmurhan kaltaisia tapahtumia tai mitä tahansa muuta, mutta YK:sta ei saa tulla päätöslauselmaa, että kaikki Ruandan tappamiset ovat kansamurhaa.

Yksi oli Clintonille
litse muiden

Presidentti Bill Clintonilla oli sattumoisin henkilökohtainen kosketus Ruandan kriisiin, sillä hän oli edellisenä vuonna tavannut Valkoisessa talossa ruandalaisen ihmisoikeusaktivistin Monique Mujawamariyan ja sanonut tämän rohkeuden inspiroivan häntä suuresti. Yhdysvaltain hallinnossa pantiin täysi hälytys päälle Mujawariyaman etsimiseksi ja pelastamiseksi. Hän onnistuikin pakenemaan ja pääsi Belgian kautta Yhdysvaltoihin, jossa ryhtyi lobbaamaan ruandalaisten pelastamiseksi. Clintonia asia ei kuitenkaan enää kiinnostanut.

Olisiko maailma voinut estää Ruandan kansanmurhan? Ei ehkä kokonaan, mutta tuhansia ja taas tuhansia olisi ollut pelastettavissa. Romeo Dallairen joukkojen rippeiden suojissa henkensä säilytti noin 25 000 ruandalaista, sillä hutut kavahtivat massamurhia, jos niille oli ulkopuolisia silminnäkijöitä.

Lopullisesti tutsien kohtalo sinetöitiin YK:ssa 21. huhtikuuta, kun turvallisuusneuvosto päätti Yhdysvaltain lobbaamana vetää lähes kaikki YK-joukot pois. Jäljelle jätettiin vain 270 sotilasta ”osoittamaan kansainvälisen yhteisön tahtoa”, kuten YK-suurlähettiläs Madeleine Albright sanoi.

Tämän päätöksen jälkeen Romeo Dallaire pyysi viittä tuhatta sotilasta ja valtuuksia siirtyä rauhanturvaamisesta rauhaanpakottamiseen. Ajatuksena oli rauhoittaa ensin Kigali ja perustaa sitten turva-alueita kirkoissa ja kouluissa piileskeleville tutseille. Yhdysvalloille tämä ei käynyt, vaan se ehdotti turva-alueiden perustamista Ruandan rajoille. Dallairen suunnitelmassa YK olisi raivannut tiensä hätää kärsivien luokse, Yhdysvaltain suunnitelmassa tutsien olisi itse pitänyt selvitä hutujen tiesuluista ja ajojahdista pelastajien luokse.

Kahden viikon diplomaattisen kädenväännön jälkeen Yhdysvaltain suunnitelmaa alettiin panna toimeen. 19. toukokuuta YK pyysi Yhdysvalloilta 50 panssaroitua kuljetusajoneuvoa ja tähän suostuttiin 31. toukokuuta. Sitten alettiin taittaa peistä, että kuka maksaa ajoneuvot ja niiden kuljetuksen ja miten ne pitäisi varustaa.

Vasta 19. kesäkuuta kalustoa alettiin siirtää Saksasta Ugandaan ja silloin niistä puuttui radioita ja aseita. Kun ajoneuvot viimein saapuivat perille, kansanmurha oli jo ohi ja tutsijohtaja Paul Kagamen joukot olivat ottaneet vallan Ruandassa.

Turvallisuusneuvostossa oli koko verilöylyn ajan edustettuna myös murhista vastuussa ollut Ruandan hallitus.

Julkaisija: KU