Köyhyyden syitä ja seurauksia on vaikea erottaa toisistaan. Esimerkiksi käy väestönkasvu, jota on pidetty kehitysmaiden köyhyyden yhtenä syynä. Nykyisen näkemyksen mukaan väestönkasvu on ennemminkin köyhyyden seuraus kuin syy. Työvoimavaltainen maatalous tarvitsee työntekijöitä ja sosiaaliturvan puuttuessa vanhusten ainoa turva on huolehtivissa lapsissa. Väestönkasvu johtaa muun muassa kasvavaan ruoan kysyntään, kestämättömiin viljelytapoihin, maaperän köyhtymiseen, nälkään – ja köyhyyteen.

Köyhyys on kierre ja prosessi, joka kerran alkuun päästyään helpommin kasvaa ja syvenee kuin vähenee. Vähävaraiset ja taloudellisesti haavoittuvat voivat helposti joutua köyhyyden kierteeseen epäonnen kohdatessa ja köyhyys voi muodostua pysyväksi, periytyväksi tilaksi.

Siirtomaa-ajan perintö

Kehitysmaiden köyhyyden alku on löytöretkissä ja siirtomaiden valloittamisessa. Siirtomaa-aikana luonnonvaroiltaan rikkaat Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maat alistettiin tuottamaan raaka-aineita isäntämaiden tarpeisiin. Eurooppalaiset valloittajat perustivat kaivoksia, ottivat omistukseensa parhaat viljelysmaat suurplantaaseiksi ja jahtasivat norsunluuta. Niin jalometallit, timantit, tupakka ja puuvilla lastattiin laivoihin ja jalostettiin koruiksi, savukkeiksi ja kankaiksi isäntämaiden tehtaissa.

Siirtomaihin ei kehittynyt omaa teollisuutta ja lisäarvoa tuottavaa jatkojalostusta, vaan ne jäivät raaka-aineiden tuottajiksi. Kehitysmaiden tuotanto ja kansainvälinen kauppa perustuvat edelleen raaka-aineiden ja muutaman maataloustuotteen varaan. Noin 80 prosenttia kehitysmaiden viennistä on raaka-aineita, puolet kehitysmaista saa yli 50 prosenttia vientituloistaan yhdestä raaka-aineesta. Tärkeiden valuuttatulojen saamiseksi luonnonvaroja käsitellään kuin mitä tahansa kaupallisia hyödykkeitä, mikä on johtanut niiden lyhytnäköiseen hyödyntämiseen.

Ympäristön kuluminen ja luonnonolot

Voitontavoittelu on kuluttanut luonnonvaroja loppuun, pilannut ympäristöä ja heikentänyt paikallisten yhteisöjen toimeentulomahdollisuuksia. Luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyy myös kysymys maanomistuoikeudesta. Parhaat viljelysmaat ovat usein edelleen suurmaanomistajien käsissä. Plantaasien tuotanto keskittyy muutamaan ulkomaanvientiin tarkoitettuun rahakasviin.

Toimeentulon vaikeutuminen edelleen kiihdyttää ympäristön tilan huononemista. Ihmisten on jokapäiväisen elannon vuoksi käytettävä luonnon resurssit mahdollisimman tarkkaan. Metsien käyttö polttopuuksi, keinokastelu, yksipuoliset viljelymenetelmät ja ylilaidunnus aiheuttavat eroosiota ja aavikoitumista – joka taas tuottaa nälkää ja köyhyyttä. YK:n mukaan vuosittain aavikoituu maata noin viidesosa Suomen pinta-alasta. Ilmastonmuutoksen epäillään kiihdyttävän aavikoitumista, sillä äärimmäisten sääilmiöiden – kuivuuden toisaalla ja rankkasateiden toisaalla – on todettu voimistuvan kasvihuoneilmiön vuoksi.

Luonnonkatastrofit, kuten tulvat, kuivuus ja maanjäristykset, ovat eräitä kehitysmaiden köyhyyden tekijöitä. Luonnonkatastrofeista kärsii vuosittain 250 miljoonaa ihmistä. Luonnonolojen koetellessa ihmiset eivät menetä vain omaisuuttaan, vaan usein myös elinkeinonsa kalastusveneiden tai karjan tuhoutuessa ja eroosion voimistuessa. Kuivuuden ja ympäristön saastumisen aiheuttama puhtaan juomaveden puute sitoo miljoonia naisia ja tyttöjä jatkuvaan vedenhakuun, jolloin aikaa ei jää koulunkäyntiin tai lisäansioita tuottavaan työntekoon. Luonnonolojen vuoksi on usein myös lähdettävä kotiseudulta.

Koulutuksen puute

Köyhillä mailla ei ole resursseja kehittää koululaitosta, niinpä kehitysmaiden aikuisista jopa kolmasosa ei osaa lukea, eikä noin 100 miljoonalla lapsella ole mahdollisuutta käydä koulua. Alhainen koulutustaso pitää yllä köyhyyden, yhteiskunnasta syrjäytymisen ja naisten epätasa-arvon kierrettä. YK:n mukaan koulutukseen panostaminen on vähentänyt köyhyyttä monissa Kaukoidän maissa.

Varsinkin Afrikan maista monet kärsivät aivovuodosta, eli korkeasti koulutettujen siirtymisestä töihin länsimaihin. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan afrikkalaisia sairaanhoitajia lähtee runsaasti rikkaisiin maihin paremman palkan perässä. Sairaanhoitajien lisäksi 300 000 korkeasti koulutettua afrikkalaista on työssä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Heistä 13 prosentilla on tohtorin tutkinto.

Usein kehitysmaiden koulutettujen ainoa keino saada koulutusta vastaavaa työtä on lähteä ulkomaille. Työttömyys on kehitysmaissa suurta, sillä monipuolisesti koulutettua työvoimaa vaativaa teollisuutta ja palvelurakennetta ei ole ja huonosti kehittynyt julkinen sektori työllistää vain muutamia.

Huono hygienia ja hiv/aids

Likainen vesi, huono jätehuolto ja alkeellinen sanitaatio aiheuttavat YK:n mukaan noin 80 prosenttia kaikista kehitysmaiden taudeista ja valtaosan lasten kuolemista. Perusterveydenhuollon puuttuminen altistaa ihmiset tarttuville taudeille, jotka olisi kuitenkin torjuttavissa. Hiv/aids, tuberkuloosi, malaria, lastensairaudet sekä raskauden ja synnytyksen aikaiset komplikaatiot ovat kehitysmaissa niin yleisiä, että niillä on tuhoisa vaikutus maiden yhteiskuntiin ja kansantalouksiin. Maailman terveysjärjestö WHO on arvioinut malarian hidastavan eräiden Afrikan maiden talouskasvua jopa 1,3 prosenttia vuosittain.

Aids on vaara kokonaisten valtioiden olemassaololle. Maailmanpankin mukaan hiv-tartunnan on saanut lähes 40 miljoonaa ihmistä, heistä 96 prosenttia kehitysmaissa ja 64 prosenttia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. UNDP:n mukaan kuudessa Afrikan maassa hiv-tartunta on yli 20 prosentilla 15 – 49 vuotiaista – Botswanassa ja Swazimaassa virusta kantaa jopa lähes 40 prosenttia 15 – 49 -vuotiaista.

Näin suuren väestönosuuden sairastuminen ja ennenaikainen kuolema on kansantaloudelle tuhoisaa. Esimerkiksi Sambia on menettänyt kaksi kolmasosaa opettajistaan taudin vuoksi. Sambialaisista lapsista 12 prosenttia on jäänyt orvoiksi vanhempien kuoltua aidsiin.

Huono hallinto, korruptio ja sodat

Monien kehitysmaiden kehityksen esteenä on huono hallinto ja korruptio sekä sodat ja aseelliset konfliktit. Useiden kehitysmaiden demokraattisen hallintotavan perinne on lyhyt tai maata hallitaan hyvin autoritaarisin ottein. Demokratian puute ja byrokraattisuus estävät kansalaisten osallistumista ja yhteiskunnan tasa-arvoista kehitystä. Lisäksi korruptio hidastaa maiden talouskasvua merkittävästi; Afrikan Unionin vuonna 2002 tekemän tutkimuksen mukaan korruptio syö yli neljäsosan Afrikan bruttokansantuotteesta.

Sodat ja eri tasoiset aseelliset konfliktit ovat monien kehitysmaiden riesana. Aseellisiin yhteydenottoihin syynä on monesti luonnonvarojen hallinta ja maanomistus. Aseistautuminen syö valtioiden budjettivaroja, tuhoaa infrastruktuuria ja kansalaisten omaisuutta sekä ajaa ihmiset pakolaisiksi. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n arvion mukaan maailmassa on noin 9 miljoonaa pakolaista - maan sisäisiä pakolaisia sen sijaan on noin 25 miljoonaa.

Maailmankauppa ja velat

Maailmankauppa on kehitysmaille edelleen epäedullista. Monien kehitysmaiden ulkomaankauppa rakentuu muutaman raaka-aineen tai maataloustuotteen, kuten tupakan, riisin, kahvin, banaanin tai puuvillan varaan. Rikkaat länsimaat kuitenkin suojaavat omaa tuotantoaan ja estävät tulleilla kehitysmaiden tuotteiden markkinoilleen pääsyn. Samalla kehitysmaita painostetaan poistamaan omat tullit, jotta teollistuneiden maiden massatuotteet pääsisivät väkirikkaille markkinoille. Halpa tuontitavara usein kuihduttaa oman tuotannon, mikä lisää kehitysmaiden ennestäänkin suurta työttömyyttä.

Suuri osa kehitysmaiden budjettivaroista menee kansainvälisten velkojen korkojen ja lyhennysten maksuun. Velkaongelma syntyi 1970-luvun alussa, jolloin energiakriisin takia raaka-aineiden hinnat kohosivat. Kehitysmaat ottivat investointeja varten lainaa länsimaiden pankeilta. Kun raaka-aineiden hinnat vuosikymmenen lopulla jälleen alkoivat laskea, joutuivat lainoja ottaneet maat korkojen ja lyhennysten kanssa ongelmiin ja velkakierteeseen.

Velkajärjestelyt

Varsinkin kansalaisjärjestöjen esittämissä kriittisissä puheenvuoroissa Maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n rakennesopeutusohjelmat nähdään aiheuttaneen kehitysmaiden köyhyyden kierteen syvenemistä. Rakennesopeutusohjelmat kehitettiin velkaongelmiin joutuneiden maiden talouden tasapainottamiseksi ja pankkien saatavien turvaamiseksi. Uusien lainojen ehdoksi asetettiin julkisten menojen vähentäminen, elintarvikkeiden hintatukien poistaminen, viennin lisääminen ja valtionyritysten yksityistäminen.

Rakennesopeutusohjelmat johtivat monissa köyhemmissä maissa terveydenhuollon ja koulutuksen romahtamiseen, luonnonvarojen riistoon, elintarvikkeiden hintojen nousuun ja elintarvikehuollon huononemiseen, kun yhä enemmän siirryttiin kasvattamaan vientikasveja. Köyhyys, sairastavuus, äiti- ja lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja nälkä lisääntyivät.

Rakennesopeutusohjelmista ollaan luopumassa, mutta edelleen rikkaiden maiden ja EU:n kehityspolitiikka on lyhytnäköistä ja epäjohdonmukaista. Kansalaisjärjestöt kampanjoivat johdonmukaisemman kehityspolitiikan puolesta. Kehitysavun hyötyä turhan usein heikentää ristiriitainen muiden politiikkalohkojen toiminta.