Armeija ilman aseita

Artikkeli on julkaistu alun perin Antimilitaristi-lehden syksyn 2018 numerossa.

Vaikka armeijat yleensä ovatkin antimilitaristien kritiikin ykköskohde, kaikki maailmanhistorian armeijat eivät ole olleet samanlaisia. Nykyisessä Pakistanissa noin vuosina 1929–1955 toiminut Khudai Khidmatgar -liike järjestäytyi armeijan tavoin, mutta oli sitoutunut väkivallattomuuteen.

Khudai Khidmatgarin juuret olivat pashtu-kansan sosiaalisia uudistuksia ja koulutusta vaatineissa reformiliikkeissä. Järjestön johtajana toimi itsenäisyysaktivisti Abdul Ghaffar Khan, joka oli Mahatma Gandhin läheinen ystävä ja liittolainen. Yhdeksi Khudai Kidmatgarin keskeiseksi tavoitteeksi tulikin Britannian siirtomaavallan vastustaminen Intiassa.

Abdul Ghaffar Khan, joka tunnettiin myös nimellä Bacha Khan, aloitti yhteiskunnallisen työnsä perustamalla koulun 20-vuotiaana, ja pian tämän jälkeen hän pani alulle lisää kouluja Brittiläisen Intian rajaseudun syrjäkyliin. Hänen myöhemmin perustamansa armeijan ensimmäiset jäsenet olivat näiden koulujen oppilaita, jotka kiersivät kylästä toiseen kertomassa liikkeestä ja etsimässä vapaaehtoisia liittymään siihen. He aloittivat kouluja, auttoivat ihmisiä näiden töissä ja järjestivät joukkokokoontumisia.

Alkuun rekrytoijat kulkivat yhdenmukaisissa valkoisissa paidoissa, mutta vuoristoisilla seuduilla matkatessa valkoiset paidat rähjääntyivät nopeasti. Niinpä jotkut heistä alkoivat värjätä paitojaan punaisiksi. Punainen väri osoittautui hyvin erottuvaksi ja sisälsi lisäksi viittauksen vallankumouksellisiin ja sosialistisiin liikkeisiin, jotka toimivat siirtomaavaltaa vastaan. Väkivallaton armeija sai tästä lempinimen Punapaidat.

Brittiläinen imperiumi ja myöhemmin myös Pakistanin hallinto suosi tätä nimeä leimatakseen sen jäsenet kommunisteiksi. Islaminuskoiset punapaidat itse kuitenkin kiistivät kytköksen ateistiseen kommunistiseen liikkeeseen.

Aseeton aate

Bacha Khan oli muslimi, ja myös Khudai Khidmatgar oli uskonnollinen järjestö. Sen nimi merkitsee suomeksi Jumalan palvelijoita. Järjestö suhtautui kuitenkin muihin uskontoihin myönteisesti, ja liittyessään siihen uudet jäsenet lupasivat antamassaan juhlallisessa valassa muun muassa palvella ihmisiä näiden uskonnosta riippumatta. Punapaidat suojelivat hinduja ja sikhejä muslimien hyökkäyksiltä, kun väkivaltaisuudet eri uskonryhmien välillä kiihtyivät ennen Intian jakautumista muslimienemmistöiseen Pakistaniin ja hinduenemmistöiseen Intiaan.

Bacha Khan perusteli väkivallattomuutta nimenomaan islamin uskolla. Hän sanoi profeetan opettaneen seuraajiaan olemaan vahingoittamatta toisia ihmisiä ja työskentelemään toisten hyväksi. Häneen kuitenkin vaikutti suuresti myös Gandhin väkivallattomuusoppi, joka pohjautui hindulaiseen perinteeseen.

Väkivallattomuuden ohella liikkeen ideologiaan kuului tasa- arvo ja sorrettujen puolustaminen sortajiaan vastaan. Toisaalta liike itse oli hyvin hierarkkisesti johdettu ja edellytti jäseniltään uskollisuutta sekä valmiutta henkilökohtaisiin uhrauksiin aatteen puolesta.

Väkivallattomasta toiminnasta hallitusvaltaan

Punapaitojen saama koulutus muistutti hieman militarististen armeijoiden koulutusta. Siihen kuului leirejä, marsseja ja sulkeisia. Armeijassa oli upseereita, univormuja, arvomerkkejä ja soittokunta. Luonnollisesti väkivallaton armeija ei tietenkään harjoitellut aseiden käyttöä, vaan väkivallattoman vastarinnan tekniikoita. Alun perin Khudai Khidmatgariin otettiin vain miehiä, mutta vuodesta 1932 myös naiset pääsivät tähän armeijaan, ja he osallistuivatkin aktiivisesti liikkeen toimintaan ja myös sen johtoon.

Saavuttaakseen tavoitteitaan punapaidat järjestivät muun muassa boikotteja, lakkoja, tiesulkuja ja mielenosoituksia. He kieltäytyivät eri tavoin yhteistyöstä brittiläisten viranomaisten ja näiden kanssa toimineiden intialaisten kanssa. Brittiläinen imperiumi vastasi tähän lisääntyvällä väkivallalla ja vangitsemisilla. Tienvaltaajia päin saatettiin ratsastaa hevosella tai ajaa autolla. Vuosina 1930 ja 1931 brittiläiset siirtomaajoukot ampuivat useita kymmeniä rauhanomaisia punapaitoihin kuuluneita tai heitä kannattaneita mielenosoittajia Qissa Khwanissa, Takkarissa ja Hathikhelissa. Vuonna 1931 vangittiin 5 000 Khudai Khidmatgarin jäsentä ja seuraavana vuonna 4 000, myös liikkeen johtaja Bacha Khan. Khan vietti elämästään kaikkiaan yli 15 vuotta brittien vankiloissa. Britit myös pommittivat punapaitojen tukialueita ja myrkyttivät ja kiduttivat liikkeen jäseniä.

Tästä huolimatta aseeton armeija vain kasvoi, ja enimmillään vuonna 1938 siihen kuului noin 60 000–100 000 ihmistä. Bacha Khanin mukaan brittien ankaruus punapaitoja kohtaan johtui siitä, että he pelkäsivät väkivallatonta vastarintaa enemmän kuin väkivaltaista. Tähän oli syynsä: vuonna 1931 eräs brittiläisen Intian armeijan kokonainen jalkaväkirykmentti uhmasi suoria käskyjä ja kieltäytyi enää avaamasta tulta Khudai Khidmatgaria vastaan.

Vuodesta 1931 Khudai Khidmatgar toimi yhteistyössä Intian kongressipuolueen kanssa, joka vastusti siirtomaavaltaa ja ajoi sosiaalisia uudistuksia. Massaliikkeestä tuli vähitellen poliittinen voima. Ja kun britit sallivat vaalit Intiassa vuonna 1936, Bacha Khanin veli Khan Sahib valittiin Intian luoteisen rajaseutuprovinssin pääministeriksi. Kongressipuolueen enemmistön turvin Khan Sahib ajoi provinssissa läpi poliittisten vankien vapautuksia, parannuksia pashtun kielen asemaan sekä maareformin.

Liikkeen loppu

Vuonna 1939 Kongressipuolue vetäytyi vallasta vastalauseena Britannian toimille toisessa maailmansodassa, mikä jätti tilaa kilpailevan, erillistä muslimivaltiota kannattaneen Muslimiliiton vahvistumiselle. Khudai Khidmatgarissakin tapahtui hajaannus vuonna 1940, kun Bacha Khan kieltäytyi hyväksymästä liikkeen poliittisen siiven puheenjohtajavaalin tulosta. Tästä huolimatta poliittinen siipi voitti vaalit luoteisessa rajaseutuprovinssissa 1946.

Britannian siirtomaavallan päättyminen Intiassa vuonna 1947 oli luonnollisesti liikkeelle valtava voitto, mutta maan jakautuminen hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin sekä tätä seuranneet etniset ja uskonnolliset väkivaltaisuudet olivat katastrofi. Itsenäistymisen jälkeisessä Pakistanissa valtaan nousi Muhammad Ali Jinnah, joka suhtautui vihamielisesti väkivallattomuusoppiin ja tavoitteli muslimien omaa valtiota. Vuonna 1948 Khudai Khidmatgarin toiminta kiellettiin ja sen keskus Sardaryabissa suljettiin. Samana vuonna satoja liikkeen jäseniä ja kannattajia ammuttiin Babrassa, jossa he olivat osoittamassa mieltään liikkeen kieltämistä ja sen johtajien vangitsemisia vastaan.

Khudai Khidmatgaria heikensi myös se, että monet siinä toimineet siirtyivät toisiin poliittisiin liikkeisiin. Khudai Khidmat gar sai jatkaa toimintaansa, mutta se kiellettiin uudestaan vuonna 1955, mistä lopulta tuli kuolinisku liikkeelle. Bacha Khan vietti suurimman osan ajastaan vuoroin Pakistanin hallinnon määräämässä kotiarestissa, vuoroin vankiloissa, joissa olot olivat hänen mukaansa vielä huonommat kuin brittien vastaavissa. Bacha Khan kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1988.

Kirjoittaja on Antimilitaristi-lehden päätoimittaja.