Parasta kansallisuusaatteessa on, että se on vähentänyt eripuraisuutta kansakunnan sisällä. Parhaimmillaan EU-projekti voi onnistua tässä: sotia ei jäsenvaltioiden välillä olla nähty sitten toisen maailmansodan.

Viisikymmentä vuotta sitten solmittiin Roomassa Ranskan, Saksan, Italian ja Benelux-maiden välinen sopimus yhteisten sisämarkkinoiden perustamisesta. Syntyi EEC, jonka nimi muutettiin vuonna 1967 EY:ksi ja vuonna 1993 EU:ksi.

Uuden vuosituhannen alussa integraatio on edennyt niin pitkälle, että voi hyvällä syyllä kysyä, onko EU valtio. Sillä on oma parlamentti, hallitus (komissio), tuomioistuin, ulkopolitiikka, ulkorajat, poliisivoimat, armeija, raha, lippu, hymni ja kansallispäivä.

Ainoa valtioon olennaisesti kuuluva, mutta EU:sta puuttuva seikka, on kansallistunne.

Sitä kyllä meille kovasti tyrkytetään, mihinkä muuhunkaan noita krumeluureja - hymni, lippu, kansallisuuspäivä - tarvittaisiin.

Juuri käydyissä eduskuntavaaleissa nationalistit niin populistipuolueissa kuin vasemmistoliitossakin pääsivät taas älähtämään tuttuun tapaansa. Heidän mielestä suomalaisuusaate on aitoa, luonnollista ja kansan syvistä riveistä kummunnutta, mutta eurooppalaisuusaate keksittyä ja ylhäältä käsin tuputettua.

Itse näen kummatkin ajatusmallit yhtä keksittyinä.

Ajatus siitä, että ihmisiä, kieliä, uskontoja ja kulttuureja voitaisiin pidätellä - tai tulisi yrittää pidätellä - metsiin ja jokiin vedettyjen viivojen ulko- tai sisäpuolella - on absurdi ja väkivaltainen.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Parasta kansallisuusaatteessa on, että eripuraisuudet kansakunnan sisällä ovat ajan mittaan vähentyneet rajusti. Ollaan puhallettua yhteen hiileen. Kansallisuusaatteen voi nähdä yhtenä askeleena ihmisen eettisen sfäärin kehittyessä yksilötasosta perheen, suvun, kyläyhteisön ja säädyn kautta kohti suurempia kokonaisuuksia.

Parhaimmillaan EU-projekti voi onnistua tässä samassa.

Sotia ei jäsenvaltioiden välillä olla nähty sitten toisen maailmansodan. Petteri Tuohinen huomauttaa Helsingin Sanomissa (23.3), ettei kukaan ole koskaan onnistunut levittämään demokratiaa yhtä tekokkaasti kuin Euroopan unioni.

Rauha, demokratia, ihmisoikeudet ja oikeudenmukainen tulonjako - mikäpä tätä tärkeämpää, enkä näe mitään syytä, miksi ajaisimme näitä asioita vain oman valtiomme tai valtioliittomme sisällä.

Intialaisen Nobel-palkitun runoilijan ja filosofin Rabindranath Tagoren mukaan ihmiskunta on toisistaan yhtä riippuvainen kuin oman ruumiimme solut ovat toisistaan riippuvaisia.

Onko ajatus ihmiskunnan yksyedestä siis luontevampi kuin valtion? Näin tähän vastaa Tagore itse:

“Jotkut sanovat, että ajatus ihmiskunnasta on abstraktio ja luonteeltaan subjektiivinen. Onkin tunnustettava, että tämän elävän totuuden konkreettista, objektiivista olemassaoloa ei voida todistaa sen piirissä oleville yksiköille. Ne eivät koskaan voi nähdä sen kokonaisuutta ulkoapäin; nehän ovat yhtä sen kanssa. Ruumiimme soluyksilöillä on erillinen elämänsä: niillä ei kuitenkaan ole koskaan tilaisuutta havaita ruumista kokonaisuutena, jolla on menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa.

Jos näillä soluilla oon kykyä ajatteluun (jota niillä saattaa olla sikäli kuin tiedämme), niillä on oikeus väittää, että ajatuksella ruumiin olemassaolosta ei ole objektiivista perustaa tosiasioissa, ja vaikka niissä vaikuttaakin salaperäinen oivallus keskinäisestä vetovoimasta ja vastavuoroisuussuhteista, nämä eivät ole mitään positiivisesti todellista; ainoa todistettavissa oleva todellisuus on näiden solujen eristyneisyys niin etääällä toisistaan, etteivät välimatkat ole ylitettävissä eivätkä yksiköt silloilla yhdistettävissä.”

(Rabindranath Tagore: Ihmiskunnan uskonto.)