Heti katastrofin alettua atomimiehet käynnistivät vähättelykampanjan. Ensin väitettiin, että seuraukset ovat joka tapauksessa pieniä. Kun onnettomuuden jatkuessa tämä näytti yhä epäuskottavammalta, alettiin korostaa sitä, ettei vastaavaa onnettomuutta voi tapahtua Länsi-Euroopassa eikä varsinkaan Suomessa: Japanissa on toinen johtamis- ja turvallisuuskulttuuri. Ennen kuin otetaan tosissaan nämä väitteet, jotka voisivat säikäyttää lukemattomat japanilaisia autoja ja muuta teknologiaa käyttävät suomalaiset, on paikallaan kerrata ydinvoimalaonnettomuuspuheen historiaa.

Vuonna 1964 Yhdysvaltain Atomienergiakommissio tilasi Brookhaven National Laboratory -tutkimuslaitokselta selvityksen suuren ydinvoimalaonnettomuuden seurauksista. Seuraavana vuonna ilmestyneen raportin mukaan suuri ydinvoimalaonnettomuus voisi tappaa 45 000 ihmistä ja vammauttaa 10 000 sekä saastuttaa pitkäksi ajaksi asumiskelvottomaksi lähes Englannin kokoisen maa-alueen. Tämä raportti pidettiin salassa, kunnes se vuonna 1973 saatiin tiedonvapauslain nojalla julkisuuteen. Rauhoittaakseen tästä seurannutta kohua, Atomienergiakomissio tilasi uuden raportin. Vuonna 1975 keskellä toistaiseksi kiivainta ydinvoimaloiden rakentamisbuumia ilmestyi WASH-1400 -tutkimus eli niin sanottu Rasmussenin raportti. Keskeinen sanoma oli, että vaikka suuri ydinvoimalaonnettomuus on mahdollinen, sen todennäköisyys on niin pieni, ettei siitä tarvitse välittää. Tämä olikin pitkään atomimiesten suosikkinäkemys.

Mutta se, minkä piti olla äärimmäisen epätodennäköistä, sattuikin hämmästyttävän pian. Kun ydinvoimaa oli useimmissa atomi-innostuksen valtaamissa maissa ehditty käyttää vasta pari vuotta, alkoi tapahtua. Aamuyöllä maaliskuun 28. päivänä 1979 Kolmen mailin saaren ydinvoimalassa lähellä Harrisburgia reaktorin jäähdytys lakkasi toimimasta. Tuntematon määrä radioaktiivisia aineita pääsi ja päästettiin ilmaan ja vesistöihin, mutta hyvällä tuurilla täydellinen sydämen sulaminen onnistuttiin välttämään. Kuitenkin useissa tutkimuksissa – mm. professori Steve Wingin julkaisemissa – havaittiin vastasyntyneiden kuolleisuuden tai syövän yleistyneen huomattavasti ydinvoimalan lähialueilla. Tästä huolimatta viralliseksi totuudeksi muodostui käsitys, jonka mukaan Harrisburgin onnettomuudella ei ollut terveydellisiä vaikutuksia: viralliselle tasolle nostetuissa tutkimuksissa ylimääräisiä syöpiä ei pystytty löytämään.

Onnettomuuden jälkeen väitettiin yhä useammin, että pahimmassakaan tapauksessa ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset eivät ole suuret. Atomimiesten luottamus koski myös neuvostoliittolaisia voimaloita. Suomen Atomiteknillinen Seura vieraili vuonna 1979 Leningradin lämpövoimainstituutissa, joka oli osallistunut Tshernobyl-tyyppisten kanavareaktoreiden rakentamiseen. Matkaselostuksessa todetaan ilman kommentteja: "Kaikki ovat (Leningradin Tshernobyl-tyyppiseen) laitokseen erittäin tyytyväisiä. Se on myös rakenteeltaan turvallinen suurten vuotojen suhteen." Länsi-Saksan ydinteollisuuden lehti Atomwirtschaft käsitteli joulukuussa 1983 kanavareaktorin turvajärjestelmää perusteellisesti ja totesi sitten: "Koko järjestelmän luotettavuus on hyvin korkea."

Sitten yhden aikaan aamuyöllä huhtikuun 26. päivänä 1986 Tshernobylin ydinvoimala räjähti. Seurannut grafiittipalo nosti radioaktiiviset aineet korkealle ilmaan, josta ne tuulten mukana levisivät koko pohjoiselle pallonpuoliskolle. Nyt oli taas aika vaihtaa ääni kellossa. Päivän sana oli: ”Mittasuhteiltaan Tshernobyliin verrattava onnettomuus ei voi tapahtua länsimaisissa ydinvoimaloissa.” Tätä toistettiinkin sitten seuraavat 25 vuotta. Esimerkiksi vuonna 1993 kansallisten atomiseurojen kattojärjestön, Euroopan ydinvoimaseuran puheenjohtaja Cloette Lewiner totesi, että ”ydinvoima on ehdottoman turvallista” tarkoittaen ilmeisesti läntistä teknologiaa. Vielä tämän vuoden tammikuussa atomiyhtiöiden järjestö, Maailman ydinvoimayhdistys (World Nuclear Association) kertoi tulleen ”selväksi, ettei itse asiassa edes vakava sydämen sulaminen yhdistettynä suojarakennuksen rikkoutumiseen voisi missään länsimaista tyyppiä olevassa ydinvoimalassa aiheuttaa suurta säteilyonnettomuutta”. Ydinvoimayhdistys jatkoi: ”Sellaisessakin ydinvoimaloissa, joka sijaitsee lähes merenpinnan tasolla, vahva ja tiivis suojarakennus reaktorin ympärillä estäisi tsunamin aiheuttamasta vahinkoa voimalan ydintekniseen osaan, vaikka muut osat voisivat vahingoittua. Todennäköisesti ei syntyisi mitään säteilyvaaraa.”

Maaliskuun 11. päivänä selvisi, että kaikki tämä puhe ei kummunnut vankasta asiantuntemuksesta vaan atomimiesten toiveunista. Fukushiman maakunnan Okumassa sijaitsevassa ydinvoimakompleksissa sattui Kansainvälisen Atomienergiajärjestön IEAE:n asteikolla vakavuusasteeltaan 7 eli pahimman luokan onnettomuus, joka tätä kirjoitettaessa vielä jatkuu. Toistaiseksi radioaktiivisen cesiumin päästöt ovat olleet ”vain” 50 % Tshernobylistä levinneistä. Onnettomuus on kuitenkin siinä mielessä vakavampi, että kolme reaktoria ja neljä käytetyn polttoaineen varastoa on pahasti vaurioitunut ja mahdolliset radioaktiivisuuspäästöt ovat ratkaisevasti suuremmat kuin Tshernobylissä. Vahingoittuneen polttoaineen määrä on suurempi kuin kaikissa aiemmissa onnettomuuksissa yhteensä. Monin paikoin voimalan ympäristössä radioaktiivinen laskeuma on samaa luokkaa kuin pahiten saastuneilla alueilla tuon onnettoman ukrainalaisen reaktorin läheisyydessä. Esimerkiksi 40 km päässä onnettomuusvoimalasta sijaitsevassa Itaten kylässä IAEA mittasi 3,7 megabecquerelia neliömetrillä. Tshernobylin ympäristön asukkaat pakkoevakuoitiin jo silloin, kun aktiivisuus oli 1,48 MBq/m2.

Tällä hetkellä Fukushiman ydinvoimala on valtava säteilevä rojukasa, jossa työntekijät toimivat äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa henkensä kaupalla. Onnettomuuden yksityiskohtia ei vielä tiedetä ja monet asiat ovat arvailujen varassa, mutta ulostihkuneista tiedoista piirtyy seuraava kuva:

Ykkösreaktorin rakennuksen rikkoi heti onnettomuuden toisena päivänä tapahtunut vetyräjähdys, jonka aiheutti polttoaineen ylikuumeneminen. Myöhemmin polttoaine suli osittain. Vaikka ydinten halkeamisketjureaktio oli saatu pysäytettyä, radioaktiivisen hajoamisen vaikutuksesta polttoaine tuotti ja tuottaa edelleen runsaasti lämpöä. Kuitenkin sulaneessa polttoaineessa ketjureaktio käynnistyi ilmeisesti uudelleen seuraavina päivinä, sillä 1,5 kilometrin päässä havaittiin neutronisuihkuja, joita ei synny muuta kuin tästä reaktiosta.

Kakkosreaktorissa reaktorirakennusta uhkaava vetyräjähdys onnistuttiin estämään, mutta siinä tapahtuikin jotakin vakavampaa: ylikuumenemisen ja niitä seuranneen räjähdyksen vaikutuksesta ilmeisesti sekä reaktorin paineastia että sen ympärillä oleva (ulospäin näkyvän reaktorirakennuksen sisällä sijaitseva) suojarakennus murtuivat. Suuri määrä erittäin radioaktiivista vettä vuosi ympäristöön.

Kolmosreaktorissa tapahtui 14. maaliskuuta samanlainen mutta vielä suurempi vetyräjähdys kuin ykkösreaktorissa. Se tappoi välittömästi kuusi paikalla ollutta sotilasta. Myös tämän reaktorin paineastian epäillään vaurioituneen. Vedenpinta reaktorin päällä oleva käytettyä polttoainetta sisältävä altaassa on ajoittain ollut niin alhainen, että polttoainesauvat ovat paljastuneet ja ylikuumentuneet, jolloin osa korkeasti radioaktiivisista aineista on noussut savuna ilmaan.

Nelosreaktorissa ei onnettomuuden alkaessa ollut polttoainetta, mutta sitä oli sitäkin enemmän reaktorin päällä olevassa altaassa. Ilmeisesti allas rikkoutui maanjäristyksessä. Siksi vesi on ajoittain karannut altaasta, mikä on johtanut polttoaineen osittaiseen sulamiseen. Ylikuumenemisen seurauksena 16. maaliskuuta tapahtui voimakas räjähdys, joka rikkoi reaktorirakennuksen ja vaurioitti myös viereistä kolmosreaktoria. Räjähdys oli niin voimakas, että osa polttoainesauvojen palasista sinkoutui kauas voimala-alueen ulkopuolella. Vähän myöhemmin polttoainevarasto syttyi palamaan levittäen radioaktiivisuutta ympäristöön. Monien asiantuntijoiden mukaan altaassa olevassa polttoaineessa alkoi ydinketjureaktio uudestaan samalla tavoin kuin ykkösreaktorissa. Tästä kielii altaasta löytynyt radioaktiivinen jodi, jonka olisi pitänyt tässä vaiheessa olla hävinnyt, koska polttoaine oli otettu reaktorista jo joulukuussa.

Kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen atomienergian vaarallisuuden pitäisi olla selvää. Mutta mistä sitten kumpuaa yhä vain jatkuva riskejä vähättelevä ydinvoimapuhe? Osa selitys on tietenkin vanha totuus: ”sen lauluja laulat, jonka leipää syöt”. Suurin osa atomimiehistähän on ydinvoimayhtiöiden palveluksessa. Yhtiöille riskeihin varautuminen merkitsee aina lisäkustannuksia, ja kustannukset on pidettävä kurissa, jotta ydinvoimaa voidaan myydä. Kaikilla mahdollisilla turvajärjestelmillä ja -organisaatioilla varustettu ydinvoimala olisi olematon ydinvoimala: niin kallis, ettei sitä koskaan rakennettaisi. Siksi vaarat on häivytettävä puheen tasolla.

Mutta miksi ainakin näennäisesti puolueettomat instituutiot kuten Säteilyturvakeskus veisaavat samaa virttä? Osaltaan kysymys on siitä, että ydinvoima-alan akateemisesti koulutetut muodostavat pienen suljetun ammattikunnan. He tuntevat toisensa jo opiskeluajoilta. Atomivalvoja ei halua panna atomitehtailijakaveriaan liian lujille varsinkaan, kun samalla menisivät etenemismahdollisuudet parempipalkkaisella yksityisellä sektorilla. Taustalla on myös yleinen valtiollisten säätelijöiden itseymmärrys ja sitä uusintava kulttuuri: valtiolliset ja yhtiölliset johtajat päättävät asiat – me huolehdimme vain yksityiskohdista. Jos valtio päättää rakentaa keskitysleirin, me huolehdimme sen hygieniasta.

Tärkein syy virallisen tietouden ydinvoimamyönteisyyteen on kuitenkin atomitekniikan historia. Se syntyi sodan aikana kapula suussa kulkeneiden pommimiesten keskuudessa. Sodan jälkeen oli suuri tarve toisaalta lieventää atomipommiohjelman taloudellista rasittavuutta hyötymällä siitä kaupallisesti, toisaalta luoda oikeutusta teknologialle, jolla oli kyky tuhota koko ihmiskunta. Maailmanmahtajien lemmikkirotan oli saatava kasvaa ja lisääntyä. Sen aiheuttamat vahingot oli piilotettava. Niinpä luotiin IAEA ja muut kansanväliset atomi-instituutiot, jotka normittivat säteilyn, rakentamisen ja ydinvoimapuheen sopivaksi atomivoiman tulla ja kukoistaa. Tämän sateenvarjon alla syntyneet Säteilyturvakeskuksen kaltaiset laitokset eivät niinkään turvaa ihmisiä säteilyltä kuin ydinlaitoksia ihmisten oikeutetulta säteilypelolta.