Kirjoitus on alunperin julkaistu ilmasto.org-sivustolla sekä Tekniikka elämää palvelemaan ry:n jäsenlehdessä TEP-Tiedote 2/2013.

Taloudellisissa buumeissa tai teknologian viennissä ulkomaille puhutaan harvoin eettisistä kysymyksistä tai pohditaan näiden ilmiöiden poliittisia piirteitä ja vaikutuksia. Päähuomio keskittyy esimerkiksi siihen, miten jonkin maan yrityksen tuotteiden ja palvelujen myynti ulkomaille luo vaurautta ja taloudellista kasvua ennen kaikkea kotimaassa, josta viedään, mutta myös ulkomailla. Näistä etenkin ulkomailla koettava hyöty kaupasta uutisoidaan yleisesti ilman juuri minkäänlaista kriittistä otetta siihen, toteuttaako kauppa todella eettistä kehitystä kohdealueella. Vaikka esimerkiksi koneen suunnittelu ja kokoaminen Suomen kaltaisessa maassa vietäväksi kehitysmaakontekstiin voisi olla hyvinkin eettistä ja kehitystä, työpaikkojen luontia ja talouskasvua tukevaa sekä ympäristöystävällistä Suomessa, ei tämä vienti johda välttämättä samanlaisiin tuloksiin kohdealueilla.

"Metson toimittamat tehokkaammat laitteet, vaikka ne olisivatkin vihreämpiä, ovat johtaneet suurempaan kykyyn investoida yhä syvemmälle sademetsiin menoon."

Olen tarkkaillut muutamien suomalaissektorien vaikutusta juuri tällaisissa vientisuhteissa. Etenkin olen seurannut etnografian ja laajan kenttätyön kautta sitä, millaisiin konteksteihin on asennettu suomalaista selluntuotantoteknologiaa sekä kaivosteknologiaa. Olen tarkkaillut Brasilian ja Intian syrjäseutuja, joille on myyty suuria sellulinjastoja sekä uusia kaivosteollisuudessa käytettäviä laitteita. Ne näkökulmat, jotka ovat avautuneet pitkäaikaisesta kenttätyöstä kehitysmaaolosuhteissa, ja ennen kaikkea köyhien ja heikoimmassa asemassa olevien parissa, ovat sellaisia, jotka eivät yleensä sisälly insinööri- tai teknologia-alan oppiaineiden opetukseen tai teknologiaa kehittävien asiantuntijoiden kokemusmaailmaan. Näin kuitenkin soisi olevan, sillä kaikki teknologia on poliittista, kuten myös kaikki investoinnit. Niillä on poliittisia ja eettisiä vaikutuksia, joita esittelen alla konkreettisten esimerkkien avulla.

Teknologiakonserni Metso ilmoitti helmikuussa 2012 myyneensä noin 30 miljoonan euron arvosta laitteita, palveluita ja varaosia Belo Monten vesivoimalan rakentamiseksi keskelle Brasilian Amazonin sademetsää. Sopimuksen mukaan Metso toimittaa kolme isoa, automatisoitua murskauslaitosta, kaksi pyöräalustaista laitosta sekä kaksi Lokotrack-mobilelaitosta Consórcio Construtor Belo Montelle (CCBM).

Yhtiö kommentoi tiedotteessaan tilausta näin: "Kyseessä on Metson suurin sopimus Brasilian maarakennusalalla muutamaan vuoteen. Tämä täysin automatisoitujen laitosten ja uusimman teknologian toimitus vahvistaa asemaamme Brasilian suurimpien vesivoimaloiden rakennusprojekteissa. Belo Monte -projekti tukee myös maan kehitystä tuottamalla puhdasta, uusiutuvaa energiaa ja edistämällä talouskasvua" (maarakennuslaitteista vastaava kaupallinen johtaja Dionísio Covolo Metsolta)

Kritisoin tätä kauppaa lehtihaastattelussa vertaamalla tällaista teknologiavientiä jopa tilanteeseen, jossa toimitettaisiin aseita sisällissota-alueelle. Tilanne Belo Monten rakennusalueella Xingu-joella, Itä-Amazonilla Altamiran kaupungin kupeessa on nimittäin käytännössä sisällissodan kaltainen(1). Belo Monten pato, jonka kustannukset ovat vähintään 17 miljardia dollaria ja kapasiteetti yli 11 000 megawattia, tulee syrjäyttämään 20 000-40 000 ihmistä kodeistaan.

Hankkeessa on lukuisia ympäristöllisiä ja sosiaalisia ongelmia. Rakennustyömaalta on löydetty orjuuden kaltaisia työsuhteita, koska rakentajilla ei ole varaa poistua alueelta. Hanke johtaisi valtavaan teollistamiseen ja sademetsän hävittämiseen koko Amazonin alueella, ja on jo osittain johtanut tähän. Belo Monte on vain ensimmäinen pato, Xingu-joelle ja muille Amazonin joille on sen jälkeen suunnitteilla useita patojen sarjoja. Paikallinen väestö on riippuvainen joista kalastuksen kautta sekä matkustaakseen; jokien reunamien varzea-tulva-alueet ovat äärimmäisen hedelmällistä viljelymaata. Kaikki nämä käyttötarkoitukset syrjäytyvät padon myötä, samoin kuin koko se joenvarsikulttuuri ja elämäntapa, joka on vuosituhansia vallinnut alueella. Yli 1000 intiaania on julistanut sodan Belo Montea vastaan ja vallannut rakennustyömaan uhaten taistella kuolemaan saakka patoa vastaan. Sadat ympäristöjärjestöt ja patoteknologian asiantuntijat ovat varoittaneet, ettei pato tule olemaan taloudellisesti kannattava, sillä 5 kuukauden ajan se toimii vain murto-osalla kapasiteetistaan, kun Amazonilla on kuiva kausi. Lisäksi tutkija Fearnsiden mukaan patoa varten synnytettävä 1500 neliökilometrin allas tulee aiheuttamaan suuremmat kasvihuonepäästöt alle jäävän hajoavan sademetsän tuottaman metaanin yms. muodossa kuin vastaavan energiakapasiteetin luominen hiilivoimalla.

Olen työskennellyt ja vieraillut alueella vuodesta 2005 lähtien ja olen palaamassa alueelle seuraamaan, kuinka poliittinen vääntö etenee padonrakennuksen suhteen. Hallitus ja sitä painostavat kansainväliset yritykset (Metson lisäksi laitetoimittajia ja hyötyjiä ovat muun muassa kaivosyhtiö Vale, Voith, Andritz ja Alstom) ovat vakuuttuneita siitä, että pato tullaan rakentamaan. Padosta on kuitenkin tehty lukuisia valituksia eri oikeusasteisiin ja rakennustyöt on jo useaan otteeseen määrätty keskeytettäviksi.(2) Kansainväliset ihmisoikeustuomioistuimet ovat todenneet hankkeen rikkoneen muun muassa alkuperäiskansojen oikeuksia osallistua päätöksentekoon. Vielä on tulossa uusia päätöksiä hankkeeseen liittyen, mutta vaikuttaa siltä että se, kuten monet muutkin vastaavat hankkeet, joissa ”tuetaan kehitystä”, tullaan viemään läpi väkivaltaa käyttäen. Belo Monteen liittyvä investointiriski on valtava, sillä on todennäköistä, ettei se tule tuottamaan sitä energiaa, mitä siltä odotetaan. Vastaavan energiamäärän ja vastaavalla kustannuksella voisi tuottaa myös esimerkiksi aurinkovoimalla tai parantamalla maan surkeaa sähkönjakeluverkkoa. Valtaosa sähköstä ei edes menisi kuluttajille, vaan uusien kaivosten avaamiseen Amazonille. Hyötyjät hankkeesta olisivat juuri ne tahot, jotka pyrkivät tekemään Brasiliasta halpojen raaka-aineiden viennin ja saastuttavan jalostuksen alueen, eivät paikalliset asukkaat tai luonto.

Törmäsin Metsoon myös toisaalla, missä edistetään kaivosten leviämistä sademetsiin, nimittäin Intian itäosissa, jossa on meneillään myös sisällissota, tosin hieman erilaatuinen kuin Brasiliassa. Siinä missä Brasiliassa vastarinta ei käytä väkivaltaa vaan nojaa rauhanomaisiin massaprotesteihin kuten maanvaltauksiin, ollen palkkamurhaajien ja mielivaltaisten häätöjen uhrina, Intiassa on meneillään niin kutsuttu virallinen sisällissota erilaisten metsissä asuvien puoliaseellisten sissiryhmittymien ja hallituksen ja yritysten puolisotilaallisten joukkojen välillä. Intiassa väestöntiheys on paljon suurempi kuin Brasiliassa, mikä myös tarkoittaa että paljon suurempi joukko ihmisiä kärsii siellä suoraan siitä, että heidät häädetään metsistä, joissa he ovat perinteisesti asuneet, jotta maaperän rikkaudet voidaan kaivaa esiin. Tällä hetkellä radikaalein tilanne on Itä-Intiassa Odishan, Chhattisgarghin ja Jharkandin osavaltioiden rautakaivoshankealueilla, joilla vierailin talvella 2013 tekemässä kenttätutkimusta osana koko Intian rauta- ja bauksiittikaivospolitiikan kattavaa tutkimusmatkaani.

Juuri ne alueet, joilla on vielä jäljellä arvokkaita rautamalmioita, ovat sellaisia joilla on arvokkaimmat sademetsät, joita hyödyntävät kestävästi niissä asuvat adivasi- eli alkuperäiskansat. Hallitus syyttää adivaseja maolaississeiksi ja käyttää terrorismin vastaista sotaa argumenttinaan häätääkseen heidät pois malmioiden päältä. Valtion sekä suurliikemiesten omistamat terästehtaat sijaitsevat näillä alueilla ja kun niiden tämän hetkiset malmivarat ovat ehtyneet, uusia rautatielinjastoja halutaan avata tarpeeksi läheltä uusille sademetsäalueille, joilta kaivaa rautaa. Tässä resurssipolitiikassa on selvästi nähtävillä, kuinka luonnonvarojen ehtyminen on jo todellisuutta ja johtaa yhä suurempiin konflikteihin. Myös tälle alueelle Metso on maailman johtaviin kaivosteknologiatoimittajiin kuuluvana toimijana myynyt laitteitaan.(3)  Näissäkään myyntipuheissa ei ole otettu huomioon teknologiamyynnin poliittisia ja eettisiä dimensioita. Vaikka Metso markkinoi myyntejään osana vihreämpää taloutta, koska sen toimittamat hiilenpesulaitteet tekevät esimerkiksi hiilestä puhtaampaa ja vähemmän saastuttavaa kuin aiemmat käytössä olleet laitteet, ei tämä välttämättä pienennä päästöjä.

Tapa, jolla teknologia otetaan käyttöön, ei riipu pelkästään teknologiasta itsestään vaan myös siitä kulttuurista, jossa se otetaan käyttöön, kuten esimerkiksi antropologi Pierre Clastres osoitti. Etelä-Amerikan alkuperäiskansat, joille toimitettiin kivikirveiden sijaan rautakirveitä, jotka tekivät työnteosta 10 kertaa nopeampaa, eivät kaataneet 10 kertaa suurempaa alaa metsää, vaan tekivät saman määrän tulosta 10 kertaa nopeammin. Sen sijaan tämän päivän globaalissa kapitalismissa – kuten Brasilian ja Intian oligarkkisessa kapitalismissa, joka perustuu David Harveyn "accumulation by dispossession"-termillä kuvaamaan pääoman kasaamisprosessiin, jossa vaurastuminen nojaa toisilta ottamiseen – käytetään kaikki saatava lisäteho tuotannon kasvattamiseen, ilman pohdintoja vaikutuksista. Eli Metson toimittamat tehokkaammat laitteet, vaikka ne olisivatkin vihreämpiä, ovat johtaneet suurempaan kykyyn investoida yhä syvemmälle sademetsiin menoon.

Ongelma on siis se, että koko se investointitrajektoria, jossa teknologiaa kehitetään, on väärä. Sen sijaan, että keskityttäisiin tekemään huonosta teollisuudenalasta vähemmän huonoa, vaikkapa pienempien yksikkökohtaisten päästöjen kautta, tulisi huomio teknologiankehityksessä keskittää eettisiin ja oikeasti kestäviin investointistrategioihin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi uusiutuviin luonnonvaroihin satsaaminen, mutta myös kaivannaisteollisuus, jos vain varmistetaan että investoinnit ovat yhteiskunnallisesti eettisiä. Tämä tarkoittaa, ettei sisällissota-alueille tulisi myydä teknologiaa, varsinkaan tehokkaampaa luonnonvarojen hyödyntämistä mahdollistavaa teknologiaa, koska tämä mahdollistaa väkevämmän ja nopeamman resurssien kaappaamisen, hyödyntämisen ja seuraavalle alueelle siirtymisen, häätämään pois näiden alueiden perinteisiä asukkaita.

On syytä politisoida teknologia, jotta ymmärretään, että teknologian myyjillä on vastuu siitä, kenelle ja minne myydään ja millaisen teknologian kehitykseen rajalliset resurssit panostetaan. Viime vuodet Brasiliassa on keskusteltu esimerkiksi siitä, kuinka saada varat syvänmeren alta löytyneiden pre-sal (eli suolakerroksen alla olevien) öljyvarojen pumppaamiseen. Kustannusarvio tämän teknologian kehittämiseksi ja rakentamiseksi on noin triljoona euroa. Brasilian valtiolla ei ole tähän varaa ja niin ollen se on nyt huutokauppaamassa näiden alueiden porauslupia, mikä herättää kansallismielistä poliittista keskustelua maassa. Harva on kuitenkaan kysynyt, että pitäisikö näitä öljyvaroja edes hyödyntää. Entä jos triljoona euroa investoitaisiin vaihtoehtoiseen energiantuotantoon, joka ei perustu petrokemialliseen talouteen? Jos taasen triljoona upotetaan juuri öljynporauskapasiteetin lisäämiseen syvillä merialueilla, luo tämä investointi itsessään upotetun kustannuksen, joka luo suuren intressin - suorastaan pakottaa – tekemään tulevaisuudessa uusia vastaavia poraushankkeita yhä syrjäisemmillä, syvemmillä ja arveluttavimmilla porauspaikoilla, kunnes öljy on loppunut. Näin tullaan tekemään vaikka tämä ei olisi taloudellisesti kannattavaa, eli vaikka pumppaamiseen menisi enemmän energiaa (öljyä) kuin mitä syvyyksistä saadaan. Näin siksi, koska teknologiaan investoineilla tahoilla on intressi myydä sitä, jotta he saavat panostuksensa takaisin, välittämättä siitä onko tämä kokonaishyödyn tai eettisyyden kannalta oleellista. Tällä tavalla teknologiankehitysprosesseihin liittyy siis oleellisesti myös vallan luomista ja valtasuhteiden muutosta.

Vastaava tilanne on meneillään tällä hetkellä Suomessa, jossa Tekes on upottanut jo yli 100 miljoonaa euroa "vihreän kaivosteollisuuden" luomiseen. Onko meillä syytä investoida tällaiseen teknologiankehitykseen ottaen huomioon yllä esitetyt globaaleista todellisuuksista kertovat syy-seuraussuhteet teknologian kehityksessä ja viennissä? Vaikka onnistuisimme luomaan vihreämpää kaivosteknologiaa (mikä voi olla epätodennäköistä jos Talvivaara on mittapuu tai esimerkki), niin onko tästä seuraava teknologiavienti hyvä asia maailman kehitykselle? Onko hyvä, että luodaan mahdollisuuksia sille, että viimeisetkin maailman malmivarat hyödynnetään nyt? Eikö olisi syytä kaivosbuumin sijaan keskittyä uusiutuvien energiamuotojen kehitykseen jättäen Suomenkin vähäiset mineraalivarat maaperään odottamaan hetkeä, jolloin ne ovat arvokkaampia? Malmiothan ovat sijoitus sinällään, niiden arvo muuttuu ja näyttää kasvavan, eikä niiden kaivaminen ole muuta kuin varallisuuden myymistä (vaikkakin kaivamiseen liittyvä teknologia- ja yrityskehitys voi sitten luoda globaalisti toimivia yrityksiä, jotka luovat lisäarvoa työpaikkojen jne. muodossa). Nämä ovat kysymyksiä, joita voisi pohtia laajemmin yritysten, teknologia-asiantuntijoiden, poliitikkojen, virkamiesten ja kansalaisyhteiskunnan parissa ja kesken. Useammat eri näkökulmat ovat tarpeen, jotta teknologian kehityksestä saadaan elämää palvelevaa eikä sitä tuhoavaa.

Kirjoittaja on Suomen akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuslaitoksella.

• 1. Lisää Brasilian väkivallasta esimerkiksi http://blogs.reuters.com/photographers-blog/2013/09/09/losing-the-land-war/
• 2. Tässä osittainen lista julkisten syyttäjien toteamista suorista lainrikkomisista rakennusprojektissa: http://www.prpa.mpf.mp.br/news/2012/arquivos/Tabela%20de%20acompanhamento%20atualizada%20em%2028082012.pdf
• 3. http://www.metso.com/in/india_articles.nsf/WebWID/WTB-110606-22577-512AD?OpenDocument http://www.metso.com/in/india_articles.nsf/WebWID/WTB-110504-22577-83F80?OpenDocument http://www.metso.com/in/india_articles.nsf/WebWID/WTB-110322-22577-80816?OpenDocument