Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Peruste-lehdessä 3/2013. Tilaa lehti täältä.

Yleistä avioliittolakia ajava Tahdon2013 -kampanja oli heinäkuussa kerännyt kansalaisaloitteeseen 152 000 allekirjoitusta, eli kolminkertaisesti eduskuntakäsittelyä varten tarvittavan määrän. Avioliittohypeen liittyivät homoliikkeen lisäksi myös suuri osa heteroväestöstä: avioliitosta tuli yleinen suvaitsevaisuus-, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymys.

Avioliiton historia ei ole valoisa. Avioliitto on instituutio, jonka avulla ihmisten suhteita on hallittu tehokkaasti. Se on perustunut ja perustuu ydinperhe- ja heteronormatiivisuudelle sekä sukupuolten välisten valtasuhteiden pönkittämiselle. Sitä ei voida erottaa rotuhygienian ja sukupuolisiveellisyyden historioista.

"Mitä siis tahdon Tahdon2013 -vuonna? En tahdo yleistä avioliittolakia. Tahdon pistää perhelainsäädännön kokonaan uusiksi niin, että se palvelee kaikkia olemassa olevia ihmissuhteita."

Avioliiton kautta on pystytty valvomaan, ketkä ylipäänsä saavat olla yhdessä ja ketkä ovat olleet kelpoja lisääntymään. Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten oli pitkään kielletty mennä naimisiin toistensa kanssa rotuhygieenisistä syistä.

Avioliitto nähtiin Suomessakin suhdemallien korkeimpana muotona, eräänlaisena pienoisvaltiona, jonka tehtävä oli tuottaa valtiolle uusia kansalaisia. Vuoden 1929 avioliittolaissa epileptikoilta, mielisairailta ja "tylsämielisiltä" kiellettiin avioituminen.

Naisen asema avioliitossa on oma lukunsa. Mainittakoon tässä kaari 1800-luvun aviomiehen kotikuritusoikeudesta 1900-luvun avioliiton sisäiseen raiskaukseen, joka kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla.

Sitten romantiikkaan. Olemme kaikki kulttuurimme lapsia, vaikka kulttuuri perustuisikin ulossulkeviin käytäntöihin ja alistaviin rakenteisiin. Avioliiton romanttinen kaipuu näyttää olevan koodattu ihmisiin rakkaudenkaipuuna niin vahvasti, että avioliiton alistavia rakenteita vastaan jaksavat tapella enää harvat feministit ja queer-aktivistit.

Ei ole mitään syytä vähätellä ihmisten halua sitoumuksiin ja rakkauteen. Naimisiin menemisen riitteihin liittyvät mielikuvat eksklusiivisesta rakkauden kerhosta ovat varmasti tärkeä taustatekijä samaa sukupuolta olevien avioliittokampanjoinnin suosiossa. Turvallisuus ja pysyvyys ovat maailman alaspäin syöksyvässä taloustilanteessa arvoja, joita ihmiset tavoittelevat keskellä epävarmuutta.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, jos avioliittolaki nähdään tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskamppailun lopullisena päämääränä. Poliittinen mielikuvitus on ahtaalla, jos nykykeskusteluissa arvuutellaan, tarvitaanko koko homoliikettä enää avioliiton satamaan saapumisen jälkeen.

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että jos rakkaus on ihmisoikeus -slogan otetaan vakavasti, on tarkasteltava kaikkien ihmisten mahdollisuutta elää ja rakastaa vapaasti. Erityisesti huomio olisi kiinnitettävä niiden ihmisryhmien vapaustaisteluihin, joita vastaan avioliittoinstituutiota on historiallisesti käytetty.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi kamppailuja niitä rasistisia käytäntöjä vastaan, jotka määrittävät jotkut avioliitot lumeavioliitoiksi ja toiset rakkausavioliitoiksi.

Se tarkoittaa myös vaatimuksia vammaisten oikeudesta seksuaalikasvatukseen, seksuaalisuuteen ja perhe-elämään. Maassa, jossa suuri osa vammaisista edelleen eristetään muista erityiskouluihin ja laitoksiin, on tähän vielä pitkä matka.

On tärkeää, ettei yhden ryhmän oikeuksien ajaminen saa meitä kääntämään selkäämme muille kamppailuille.

Historiastaan ja ulossulkevasta luonteestaan huolimatta avioliitto on juridisena sopimuksena parhaimmillaan tasannut sukupuolten välisiä taloudellisia suhteita ja suojannut suhteen heikoimmassa asemassa olevaa kriisitilanteissa, esimerkiksi avioerossa tai puolison kuolemassa. Avioliiton varsinainen merkitys onkin juridisessa säätelyssä.

Lainsäädännön tarkoitus on vastata ihmisten tarpeisiin, eikä päinvastoin. Tänä päivänä ihmiset elävät monimuotoisissa ihmissuhde- ja perhemuodostelmissa. Huolenpitosuhteet ovat monimuotoisempia kuin mitä kahden ihmisen suhteen varaan pystytetty avioliittonormi edellyttää. Avioliittoinstituutio ei riitä turvaamaan ihmisten olemassa olevia huolenpitosuhteita. Tarvitsemme jotain muuta.

Tässä kohtaa avioliittonormia kritisoiva kuulee yleensä askel kerrallaan -argumentin. Sen mukaan voimme keskittyä jatkotavoitteisiin vasta avioliittokamppailun jälkeen. Mutta jos yleinen avioliittolaki on vain reaalipoliittinen välietappi, miksi emme jo nyt muotoile jatkotavoitteita: juridista sopimusmallia, joka suojaisi laajemmin ihmisten muodostamia sitoumussuhteita?

Yleisen avioliittolain saavuttaminen toisi nykylainsäädäntöön vain muutamia eroja. Keskeisiä muutoksia olisi kaksi: mahdollisuus ottaa yhteinen sukunimi ja perheen ulkoinen adoptio. Konkreettisten muutosten jäädessä vähäisiksi yleistä avioliittolakia on perusteltu symbolisella muutoksella kohti yhdenvertaisempaa lainsäädäntöä.

Mutta miksi tyytyä symbolisiin muutoksiin? Ei miksikään. Jos päämääränä on juridinen sopimusmalli, joka turvaa yhteiseloa, on syytä astua askel pidemmälle ja erottaa kokonaan seksuaalinen suuntautuminen ja yhteistaloutta koskevat sopimukset toisistaan. Ihmisten olisi jo syytä saada sopia vapaasti keskinäisistä suhteistaan, myös ilman avioliiton rajoittavaa kahden aikuisen ydinperhemallia.

Ehdotin jo vuonna 2011, että avioliiton osalta romantiikka olisi irrotettava juridiikasta (ja että kirkko ja kapitalistit voisivat puurtaa ensin mainitun parissa). Käytännön juridisista kysymyksistä, kuten omaisuudenjaosta, huoltajuuskysymyksistä ja perimyksestä sovittaisiin tarpeiden mukaan, ilman avioliittolain valmista sopimusmallia.

Anu Pylkkänen on sittemmin vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Vaihtoehto avioliitolle kehittänyt mallin, jota hän kutsuu yhteistalousmalliksi. Pylkkänen esittää vakuuttavasti, kuinka avioliittomallin sijaan voisimme luoda tavan järjestää yhteistaloudessa asuvien ihmisten huolenpito- ja omaisuussuhteet joustavammin, niin, että se palvelisi niitä oikeita sitoumuksia ja suhteita, joita luomme toistemme kanssa.

Mitä siis tahdon Tahdon2013 -vuonna? En tahdo yleistä avioliittolakia. Tahdon pistää perhelainsäädännön kokonaan uusiksi niin, että se palvelee kaikkia olemassa olevia ihmissuhteita. Jos tahdon romantisoida, en mene kirkkoon vaan pussailemaan. Ja kun haluan taistella yhdenvertaisuuden puolesta, pyrin suuntaamaan katseeni niihin yhteiskunnan tiloihin, joissa ihmiset ovat todella eriarvoisessa asemassa keskenään. Avioliitto on edelleen huono poliittinen päämäärä.

Kirjoittaja on feministisen Tulva-lehden päätoimittaja.