Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen UN Womenin verkkosivuilla sekä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.

Tuska ja suuttumus täyttivät sosiaalisen median kuluneella viikolla, kun yli miljoona ihmistä liittyi #metoo-kampanjaan jakamaan henkilökohtaisia kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta. Tämä virtuaalinen solidaarisuusmarssi osoittaa, miten kiireellistä yhteisen äänen löytäminen on ja miten piilossa väkivallan laajuus on ollut. Verkossa tapahtuva protestointi on tärkeää, koska se nostaa esiin teot, jotka ovat julkisia mutta jotka on hiljennetty ja neutralisoitu sovinnaisuuden nimissä.

On julma etuoikeus pystyä ahdistelemaan tyttöä tai naista ­ilman seuraamuksia. Liian monissa tapauksissa se on normi. Näemme nyt, miten oikeus puhua ääneen voimistuu, kun naiset vahvistavat toistensa kertomuksia ja kun miehet liittyvät mukaan tiedostamaan roolinsa.

Syntynyt online-aalto liittyy muihin yhteisöllisiin naisaktivismin joukkoliikkeisiin: Latinalaisen Amerikan naisiin – erityisesti vähiten etuoikeutettuihin – kohdistuvaa väkivaltaa vastaan protestoiviin Ni una menos -marsseihin, aiemmin tänä vuonna järjestettyihin naisten oikeuksia ja muita vapauksia ­tukeviin naisten marsseihin ja Puolan ja Irlannin aborttikieltoja vastustaviin marsseihin.

Hiljaisuuden verho on myös suojannut myös niitä, jotka ovat kohdistaneet hyökkäyksensä HLBTI-yhteisöihin ja muihin ­etnisen taustansa, köyhyyden tai ikänsä takia heikommassa asemassa oleviin ihmisiin. Nämä naiset ovat kaikkein haavoittuvimpia ja näkymättömimpiä. He hyötyvät liikkeen yhteisöllisestä ryhmäpainetta rakentavasta voimasta kaikkein eniten.

”Me too” -idean takana oli alun perin nuorten rodullis­tettujen naisten kanssa New Yorkissa työskentelevä Tarana Burke, jolta hänen ystävänsä Alyssa Milano poimi ajatuksen ja laukaisi ilmiön, jonka viesti saavutti miljardit ihmiset.

Jo liian kauan normina on ollut salliva sokeus.

Naisten täysi ja vapaa osallistuminen yhteiskuntaan, politiikkaan ja työelämään on elintärkeää, jotta heidän äänensä kuullaan ja heidän oikeuksiaan kunnioitetaan.

Mitä enemmän naisia on korkeissa asemissa julkisilla ja yksityisillä sektoreilla, sitä enemmän on mahdollisuuksia muuttaa näkymättömyyden ja rankaisemattomuuden kulttuuri, jossa miehet, joilla on enemmän valtaa, pystyvät ahdistelemaan naisia.

Seksuaalinen ja kaikki muu häirintä työpaikoilla, kotona ja kodin ulkopuolella ei ole hyväksyttävää, eikä siltä pidä ummistaa silmiä. Rennon välinpitämättömyyden ja ”eihän tuo ole mitään” -kommenttien on loputtava. Kampanjaan liittyneiden miesten määrä oli yhden raportin mukaan 30 prosenttia, mikä oli lupaavaa mutta kaukana riittävästä.

Jo liian kauan normina on ollut salliva sokeus. Sekä naisten että miesten on muutettava tapojaan reagoida seksuaaliseen väkivaltaan ja toimittava yhdessä, jotta väkivalta voidaan paljastaa ja tehdä siitä ei-hyväksyttävää. Hyvien miesten ei pidä olla hiljaisia sivustaseuraajia.

Kaikkien naisten tulisi voida olla voimaantuneita puhumaan. Heidän oikeuksiaan ja kehojaan pitää kunnioittaa. On vakiinnutettava sellaista käyttäytymistä, joka ei päästä ketään pälkähästä. Tekoja ei saa jättää rankaisematta.

Teemme kunniaa niille tuhansille naisille, jotka ovat taistelleet kaikkia naisten ja tyttöjen oikeuksien rikkomuksia ­vastaan. Kaiken ­naisiin kohdistuvan väkivallan on loputtava.

Kirjoittaja on YK:n alipääsihteeri ja UN Womenin pääjohtaja.