Brittikirjailija Nick Hornbyn romaanin Hyvät ihmiset päähenkilö on lääkärinä työskentelevä perheenäiti Katie, jonka mies David kokee yhteiskunnallisen heräämisen ja haluaa ryhtyä hyväksi ihmiseksi.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2001, joten David ei saa ilmastoherätystä, vaikka ehkä pitäisi, vaan kodittomuusherätyksen. Hän haluaa, että hänen kaltaisensa hyvin toimeentulevat lontoolaiset ottavat vailla kotia olevia nuoria luokseen asumaan.

Katie hyväksyy idean pitkin hampain, mutta kun perheen tytär haluaa, että myös Katien syrjäytynyt potilas voi muuttaa heille asumaan, hän kieltäytyy. Hänen mielestään ihmisen kuuluu huolehtia ensisijaisesti omasta perheestään.

Miksikö? ”Siksi, että elämä on muutenkin helvetin vaikeaa”, Katie tiuskaisee ja pitää pitkän monologin siitä, miten jo täysjärkisenä selviäminen tässä elämässä on riittävän hankalaa. Jos sen lisäksi jaksaa viedä paperiroskat kierrätykseen ja ostaa kodittomien lehden, voi jo pitää itseään hyvänä ihmisenä.

Hornbyn teos kertoo hyvin toimeentulevien ihmisten elämästä viihteellisellä tavalla, mutta se onnistuu silti sanomaan jotakin siitä, miten pieniksi niin sanottu ”tavallinen ihminen” voi kokea mahdollisuutensa vaikuttaa laajoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin – nykypäivänä esimerkiksi ilmastokriisiin.

Tietyllä tapaa on etuoikeus, jos pystyy oman arjen pyörittämisen lisäksi tekemään konkreettisia, usein epämiellyttäviä elämänmuutoksia suurten globaalien ongelmien ratkaisemiseksi.

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu paljon esimerkiksi suomalaisten lentämisestä. Samalla on noussut esiin laajempi kysymys siitä, mikä on yksilön vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta ja miksi emme toisaalta tee enempää, vaikka moni meistä voisi.

Tänään julkaistussa jutussamme haastateltu psykologian yliopistonlehtori Katri Savolainen käy läpi syitä siihen, miksi ihmiset eivät aina käyttäydy ympäristön kannalta myönteisellä tavalla. Vaikkapa arvot, maailmankuva, kokemus oman toiminnan merkityksellisyydestä, koulutustausta ja sosiaaliset normit voivat vaikuttaa siihen, että jostakusta tulee ilmastoaktivisti, joku toinen taas lamaantuu. 

Savolainen mainitsee myös, että jos arki on päivästä toiseen selviytymistä, ympäristötoimintaan lähteminen voi olla liikaa vaadittu.

Se voi olla yllättävänkin yleinen syy ilmastopassiivisuuteen. Kuten kirjan Katiekin sanoo, elämä on noin ylipäätään aika vaikeaa. Vaikka maailman hyväosaisimpiin ihmisiin kuuluvilla suomalaisilla on velvollisuus ja usein myös mahdollisuuksia torjua ilmastonmuutosta, meistäkin kenellä tahansa voi olla mietittävänään vaikkapa sellaisia asioita kuin työttömyys, avioero, läheisen vakava sairaus, kuolema tai päihdeongelma.

Tietyllä tapaa on etuoikeus, jos pystyy oman arjen pyörittämisen lisäksi tekemään konkreettisia, usein epämiellyttäviä elämänmuutoksia suurten globaalien ongelmien ratkaisemiseksi.

Ajamme bensa-autolla, jos se on ainoa järkevä liikkumisvaihtoehto (ja usein silloinkin, kun ei ole). Ostamme epäekologista ruokaa, koska sitä myydään halvalla kaupassa. 

Elämän yleisellä vaikeudella ei tietenkään voi perustella koko planeetan tulevaisuuden vaarantamista varsinkaan, kun iso osa planeetan väestöstä kokee ilmastonmuutoksen seuraukset jo nyt omassa arjessaan. On yhtä lailla etuoikeus panna päänsä pensaaseen ja jatkaa tupruttelua vain siitä syystä, että muunlainen elämäntapa ahdistaa.

Meiltä loppuu kuitenkin aika, jos oletamme, että kun ihmisiä vain tarpeeksi valistetaan, me kaikki muutamme lopulta tapojamme ja ryhdymme elämään hiilineutraalia elämää. Totuus on, että lennämme, koska voimme. Ajamme bensa-autolla, jos se on ainoa järkevä liikkumisvaihtoehto (ja usein silloinkin, kun ei ole). Ostamme epäekologista ruokaa, koska sitä myydään halvalla kaupassa. 

Lisäksi on paljon valintoja, joita emme voi edes tehdä, sillä koko yhteiskuntamme on periaatteessa rakennettu fossiilisten polttoaineiden varaan.

Siksi on ennen kaikkea poliitikkojen tehtävänä tehdä ne kaikkein vaikeimmat päätökset: rajoittaa päästöjä tuottavaa käyttäytymistä, muuttaa yhteiskunnan rakenteet sellaisiksi, että hiilineutraali elämä on mahdollista ja ohjata kansalaisia sekä kepin että porkkanan avulla. Yksilöiden pitää toki kantaa vastuunsa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on painostaa poliitikkoja samaan. 

Kirjoittaja on Maailma.netin päätoimittaja.