Tämä teksti on julkaistu alun perin Ylen Ykkösaamun kolumnina.

Jos Moskovan tunnetuimman hautausmaan Novodevitšijen suunnalta on viime aikoina kuulunut epämääräistä jyrähtelyä, äänet on todennäköisesti saanut aikaan Neuvostoliiton entisen johtajan Nikita Hruštšovin levoton kääntyily haudassaan. Hruštšov oli neuvostojohtaja, joka päätöksellään vuonna 1954 siirsi Krimin niemimaan Venäjän federatiivisesta neuvostotasavallasta Ukrainan neuvostotasavaltaan. Villeimmissä unissaankaan ei Hruštšov olisi voinut aavistaa, että 60 vuotta myöhemmin Krimistä syntyisi kansainvälinen kriisi.

"Kuinka monta historian vääryyttä pitäisikään oikaista, jotta oikeus maailmassa toteutuisi!"

Silloisella päätöksellä juhlistettiin sopimusta, jolla Ukrainan kasakat olivat 300 vuotta aikaisemmin liittoutuneet Moskovan Venäjän kanssa. Krimin liittäminen Ukrainaan oli symbolinen ele, jolla ei ollut suurtakaan käytännön merkitystä Neuvostoliitossa. Venäjä ja Ukraina kuuluivat samaan valtioon, jonka sisäisiä hallinnollisia rajoja oli muutettu aikaisemminkin.

Krim on nyt palautettu Venäjän yhteyteen aseellisen voiman näyttämisellä ja kansanäänestyksellä. Venäläiset nationalistit kutsuvat sitä historiallisen vääryyden korjaamiseksi. Siinä hengessä puhui myös presidentti Putin viime kuussa duuman ja liittoneuvoston yhteisistunnossa, jossa Krimin hallinnon pyyntö liittyä Venäjään hyväksyttiin. Kuinka monta historian vääryyttä pitäisikään oikaista, jotta oikeus maailmassa toteutuisi!

Putinin puhe kannattaa lukea tarkkaan, sillä siitä saa selkeän käsityksen Venäjän nykyisen johtajan ajattelusta, jossa isänmaallisuus ja ortodoksinen usko sekoittuvat. Tässä ei ole mitään ristiriitaa sen kanssa, mitä Putin sanoi huomiota herättäneessä puheessaan jo edellisen presidenttiysjaksonsa aikana. Silloin hän totesi, että Neuvostoliiton romahdus oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Putin ei haikaile paluuta Neuvostoliiton valtiokollektiiviseen talous- ja yhteiskuntajärjestelmään, jota kutsutaan, omasta mielestäni väärin, sosialismiksi tai kommunismiksi. Viime kuun puheeseen sisältyy mielenkiintoinen kohta, jossa Venäjän nykyinen johtaja sanoo näin:

"Vallankumouksen jälkeen bolševikit, Jumala heidät tuomitkoon, liittivät Ukrainaan merkittäviä alueita, jotka historiallisesti olivat kuuluneet Venäjän eteläosiin."

Tällaista voi puhua vain venäläinen nationalisti, ei niiden vallankumouksellisten perillinen, jotka sata vuotta sitten vastustivat demokraattisin ja internationalistisin perustein sekä tsaarin itsevaltiutta että syttymässä ollutta imperialistista maailmansotaa asettumatta kummankaan leirin puolelle. Heihin kuuluivat muun muassa Lenin ja Trotski, joille Putin nyt manaa Jumalan tuomiota.

Puhuessaan 1900-luvun geopoliittisesta katastrofista Putin kaipasi sitä, mikä Neuvostoliitto tosiasiassa oli ollut: Venäjän johtama suurvalta, venäläisen imperiumin vääränvärisiin vaatteisiin puettu ruumiillistuma, joka otettiin vakavasti muiden maiden kanslioissa ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen kokoisessa maailmanvallassa.

Venäjä/Neuvostoliitto oli vahva, ja sen johtajat neuvottelivat tasaveroisina, siltä ainakin näytti, Yhdysvaltojen presidenttien kanssa Rooseveltistä Reaganiin. Silloiset kylmän sodan oikeistohaukat Amerikassa varoittivat neuvostokommunismin punaisesta vaarasta. Heidän nykyiset seuraajansa kutsuvat Venäjää, senaattori McCainin sanoin, bensa-asemaksi, joka leikkii valtiota.

Krimin valtaus, veretön, mutta valtaus yhtä kaikki, ja niemimaan asukkaiden enemmistön sille ilmeisesti antama tuki ovat nostattaneet venäläistä kansalliskiihkoa ja lisänneet Putinin suosiota. Kiovan kansannousu, jossa läpikorruptoitunut presidentti Janukovytš syrjäytettiin, tarjosi tilaisuuden palauttaa Krim äiti-Venäjän syliin. Äärioikeiston näkyvä osuus Kiovan Maidan-aukiolla pönkitti propagandaa, jonka mukaan Venäjä olisi jotenkin myötäsyntyisesti antifasistinen ja Ukraina fasismiin taipuvainen kansakunta, jonka venäläisvastaisia aineksia Nato ja EU tukevat.

Karikatyyri ukrainalaisesta nationalismista puoli- tai täysfasismina perustuu äärimmäisen valikoivaan ja yksipuoliseen historian lukemiseen. Sen sijaan on kiistatonta, että EU ja varsinkin Yhdysvallat tukivat Ukrainan oppositiota. Mikään ulkoinen manipulointi ei kuitenkaan olisi voinut synnyttää Maidanin laajuista kirjavaa kansanliikettä, jonka silmissä Janukovytšista oli tullut kaikkien korruptoituneiden ja vallanhimoisten oligarkkien symboli. Liikettä yhdisti vain vaatimus presidentin erosta, joka muuttui ehdottomaksi sen jälkeen, kun aukiolle oli ammuttu kymmeniä ihmisiä. Äärioikeiston näkyvyys oli heijastusta vasemmiston heikkoudesta, mikä ei ole vain ukrainalainen tai venäläinen ilmiö. Sen ovat vaalit monissa EU-maissa osoittaneet, viimeksi Unkarissa.

Venäjä on paljon vauraampi ja järjestäytyneempi maa kuin Ukraina, mutta oligarkit hallitsevat talouselämää sielläkin. Ei ole mahdotonta ajatella, että enemmän kuin Natoa Putin pelkäsi Maidanin kaltaisen kansanliikkeen leviämistä myös Venäjälle. Nationalismi on tällaisissa tilanteissa usein osoittautunut käteväksi keppihevoseksi, eikä vain Venäjällä.

Reaktiot Ukrainan vallanvaihdosta seuranneeseen Krimin valtaukseen ovat Euroopan läntisemmissä osissa ja Pohjois-Amerikassa olleet pääosin sekoitus tekopyhyyttä ja hysteriaa. Poliitikkojen ja nimekkäiden kommentaattoreiden mukaan Venäjä on tuonut valheelliset perustelut ja voimapolitiikan kansainvälisiin suhteisiin ja yksipuolisesti muuttanut valtioiden välisiä tunnustettuja rajoja.

Mitä voidaankaan samoin argumentein sanoa Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin! Tuoreimman tutkimuksen mukaan tämä valheellisin perustein aloitettu sotatoimi on vaatinut ainakin puolen miljoonan ihmisen hengen. Tai siitä, että Yhdysvallat toimii tutkijana, syyttäjänä, tuomarina ja pyövelinä, kun maan presidentti päättää, kuka surmataan lennokki-iskulla Pakistanissa tai Jemenissä. Tai siitä, että Israelin on annettu rauhassa miehittää palestiinalaisalueita pian 50 vuotta ja rikkoa kaikkia asiaan liittyviä YK:n päätöksiä. Pakotteista ei ole ollut tietoakaan, vaan päinvastoin miehittäjää on autettu varustautumisessa.

Sata vuotta sitten suurvaltojen liittoutumat johtivat ensimmäiseen maailmansotaan. Nykyisin tuskin kenelläkään on voimakkaita intohimoja entente-valtioiden tai Keski-Euroopan keisarikuntien puolesta. Toivottavasti ei tarvita sataa vuotta siihen, että Naton ja Venäjän potentiaalisesti äärimmäisen vaarallinen vastakkainasettelu nähdään yhtä järjettömänä.