Muutin ensimmäistä kertaa ”kentälle”, kuten kehittyviä maita kehitysyhteistyössä tuolloin nimitettiin, vastavalmistuneena filosofian maisterina vuonna 2008. Olin saanut harjoittelupaikan YK:n rikos- ja huumausaineviraston UNODC:n Hanoin toimistosta ihmiskaupan vastaisen työn yhteyshenkilönä ja perheväkivallan vastaisen hankkeen avustajana. Vaikka olin tehnyt jo hieman kehitysyhteistyötä Suomesta käsin, koko kansainvälinen kehitysyhteistyöympäristö oli minulle uusi.

Vietnamiin saapumisestani lähtien aloin kuulla epämääräisiä huhujen kaikuja naisten hyväksikäyttöön ja häirintään liittyvistä asioista. Oli YK-pomoa, joka tilasi hallituskumppaneiltaan hotellihuoneeseensa paikallisia seksityöntekijöitä. Asiantuntijoita, jotka kännissä käpälöivät kollegojaan. Treffeille paikallista henkilökuntaa kinuavia expatteja. Kaikenlaista asiattomalta haiskahtavaa käytöstä, joka tuntui kuitenkin tuolloin olevan osa kehitysyhteistyön kyseenalaistamatonta perusarkea. 

Vietnamiin saapumisestani lähtien aloin kuulla epämääräisiä huhujen kaikuja naisten hyväksikäyttöön ja häirintään liittyvistä asioista.

Minun korviini harjoittelijana ei kantautunut pahimpia häirintä- tai väkivaltatapauksia tai keneenkään henkilöityneitä kuiskauksia. Joko niitä ei ollut tai työni sisällön takia minun tiedettiin ottavan väkivallan vakavasti.

Siltikin häirintä ja hyväksikäyttö näyttäytyivät minulle osana vaieten hyväksyttyä kulttuuria, jonka vääryydelle ei oikein löytynyt edes sanastoa tuohon aikaan. Kyse oli nihkeästä fiiliksestä, että ei tämä oikein asiallista ole.

Seksuaalisesta häirinnästä puhuttiin, mutta esimerkiksi valtasuhteet paikallisten ja lähetettyjen työntekijöiden välillä eivät olleet ääneen eriteltyjä asioita. Kun juttelin asiasta lähiesihenkilöni kanssa (juniori hänkin), emme oikein edes tienneet, mitä tehdä.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja esimerkiksi raiskausta on kautta aikain käytetty sodissa ja konflikteissa aseena. Mutta myös kehitysyhteistyön, humanitaarisen työn ja rauhantyön historia on täynnä törkeää väkivaltaa, naiskehojen riistoa ja paikallisen väestön seksuaalista hyväksikäyttöä.

Osa väkivallasta on fyysistä väkivaltaa, osa painostusta ja kiristystä esimerkiksi avun kieltämisen uhkailulla: saat ruokaa vain seksiä vastaan. Siihen ei ole puututtu ja niitä, jotka ovat yrittäneet puuttua, on rangaistu. 

Ei riitä, että naiset, lapset ja välillä miehet kärsivät suuresti sotien, katastrofien tai köyhyyden keskellä raiskaajien kourissa, vaan myös ne, joiden tarkoitus on ollut auttaa, jotka on lähetetty tueksi ja joihin suhtaudutaan usein kuin pyhinä pelastajina, joskus syyllistyvät samaan väkivaltaan. On vaikea keksiä pahempaa vallan ja luottamuksen väärinkäyttöä. 

Jo 1990-luvulla yritettiin saada oikeutta niille, jotka olivat kokeneet seksuaalista väkivaltaa rauhanturvaoperaatioiden henkilökunnan taholta. Kuuluisin tapaus lienee poliisi Kathryn Bolkovac, joka sai selville ihmiskauppatapauksia Bosnia ja Hertsegovinassa. 

Myös kehitysyhteistyön, humanitaarisen ja rauhantyön historia on täynnä törkeää väkivaltaa, naiskehojen riistoa ja paikallisen väestön seksuaalista hyväksikäyttöä.

Hänestä kertoo elokuva Whistleblower (ilmiantaja). Bolkovac todisti tapauksia, joita ei saanut tutkia hallinnollisesti loppuun ja jotka eivät edenneet YK:n sisällä. Nuoria romanialaisia, ukrainalaisia ja moldovalaisia tyttöjä ihmiskaupattiin YK:n ja muiden sotilaallisiin tukikohtiin. Sen sijaan, että tekijät olisi saatettu vastuuseen, Bolkovac menetti työnsä. Meni pari vuosikymmentä ennen kuin asiat alkoivat todella muuttua.

Myös Elisabeth Rehn kuvailee elämäkerrassaan esimerkiksi Kongon Gomassa todistamaansa rauhanturvaajien törkeää käytöstä paikallisia, avun tarpeessa olevia naisia kohtaan. Samat YK-sotilaat jotka kohtelivat häntä ”elegantisti” lounaalla, työpäivän päätteeksi menivät YK-tukikohdan ulkopuolella olevalle avoimelle pellolle, jossa kaikkien katseiden alla hyväksikäyttivät seksuaalisesti paikallisten nuorten naisten hätää lantteja ja leipäpaloja vastaan.

Elisabeth Rehnin ja Ellen Johnson Sirleafin itsenäiseen arvioraporttiin Naiset, sota ja rauha (2002) tuli osuus siitä, miten ”ihmiskauppa, raiskaukset, seksiorjuus ja lasten hyväksikäyttö esiintyvät rinnakkain rauhanturvaoperaatioiden kanssa”.

Voin todella pahoin, kun ajattelen, miten tuon raportin jälkeenkin varmasti toisteltiin nollatoleranssia YK:ssa, mutta räikeää naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ei kuitenkaan nähty riittävän vakavana kunnon seurauksille ja rakenteellisen tason muutoksille.

Vuoden 2017 #MeToo kampanja ravisteli myös kansainvälistä kehitysyhteistyötä, humanitaarista apua ja rauhantyötä, kun monia törkeitä hyväksikäyttö- ja häirintätapauksia ja niiden peittelyitä alkoi tulla esille ja niillä alkoi ensimmäistä kertaa olla suoria ja suuria taloudellisia seurauksia. Save the Children UK luopui kokonaan valtionavusta epäonnistumistensa takia. Oxfam on menettänyt valtionrahoituksensa jo kahdesti hyväksikäytön takia.

Suomessa asiasta on puhuttu niukemmin. Vuoden 2023 alussa julkisuuteen tuli hyväksikäyttötapaus Kuurojen liiton ja Vammaiskumppanuuden hankekumppanin organisaatiosta.

Tarkkaa dataa avustustyötekijöiden tekemästä väkivallasta on yhä aivan liian vähän, mutta esimerkiksi tutkimus Syyriasta vuodelta 2018 näyttää, että jopa noin 40 prosenttia avunsaajanaisista on joutunut miesten tekemän seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kohteeksi.

On näyttöä myös siitä, että seksuaalirikolliset tietoisesti etsivät töitä ulkomailta tai hakeutuvat tilanteisiin, joissa on vähäisemmät suojamekanismit voidakseen tehdä rikoksia ilman seurauksia.

On näyttöä myös siitä, että seksuaalirikolliset tietoisesti etsivät töitä ulkomailta tai hakeutuvat tilanteisiin, joissa on vähäisemmät suojamekanismit voidakseen tehdä rikoksia ilman seurauksia. Seurasin kauhulla, kun Ukrainan sodan alussa mediassa raportoitiin täysin kritiikittä sankarimiehistä, jotka ihan hyvää hyvyyttään ja itsenäisesti menivät Ukrainaan auttamaan. Suomessa vastaanottokeskuksissa kerrottiin miehistä, jotka soittivat ja kyselivät kotimajoitukseen ukrainalaisia naisia. Paljon varoitusmerkkejä oli ilmassa. 

Onneksi kansainvälinen yhteisö tuntui kuitenkin olevan tällä kertaa hereillä. Euroopan kriminaalipoliitiikan instituutin HEUNIn elokuisessa webinaarissa tuli esille, että alustavien tulosten mukaan kansainvälinen yhteisö ja Ukraina ovat onnistuneet suojelemaan väestöä pahimmilta, erityisesti ihmiskauppaan liittyviltä tapauksilta.

Oman Vietnamin työni alusta on jo yli 15 vuotta. Hiljaisuus on murtunut, ja sanat valtaepätasapainosta ovat olemassa. Myös konkretia on parantunut. Kun vuonna 2021 Vietnamin hallituksen tukena luonnostelin YK:n väestörahastolle UNFPAlle naisiin kohdistuvan väkivallan kansallisen toimintaohjelman monitorointitaulukon mittareineen, jopa minun – täysin etänä työskentelevän konsultin – piti käydä paikallisväestöön kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn liittyvä SEA-koulutus (Sexual Exploitation and Abuse). 

Ulkoministeriö julkisti kesällä päivitetyt, entistä tiukemmat SEAan liittyvät säädöksensä, joiden mukaan myöskään tapausten salaamista tai väärinhoitamista ei sallita. Käyn paraikaa itse monien muiden väkivallan vastaisen työn tai henkilöhallinnon asiantuntijoiden kanssa CHS Alliancen SEA-tapausten tutkijakoulutusta. 

Ihan kuin toivoa todellisesta vastuunkannosta ja ennaltaehkäisystä olisi hieman enemmän. Tie kehitysyhteistyöhön, humanitaariseen ja rauhantyöhön, joissa naisten kehoihin kohdistuva väkivalta ei ole hyväksytty oheisvahinko, on kuitenkin pitkä ja vasta alussa. Ahkeraa ja järkähtämätöntä työtä tarvitaan Suomessa ja maailmalla.

Kirjoittaja on tasa-arvoasiantuntija ja konsultti, joka on tehnyt pitkään töitä erityisesti naisiin kohdistuvaa verkkoväkivaltaa vastaan.