Maailmanpankin mukaan Kiina nosti kolmenkymmenen vuoden aikana yli 500 miljoonaa ihmistä äärimmäisestä köyhyydestä, kun köyhyysraja tippui 88 prosentista (vuonna 1981) 6,5 prosenttiin (vuonna 2012). Ilmiöön on usein viitattu Kiinan talousihmeenä.

Kiinan talousihme on kuitenkin rakentunut ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle pohjalle. Vaikka esimerkiksi kemiantehtaat pystyisivätkin nostamaan Kiinan bruttokansantuotetta, niiden aiheuttamat ympäristötuhot tulevat kymmenkertaisesti kalliimmiksi. Kiinan kasvun mallia onkin kritisoitu mallina, jossa käytetään 100 yuania, jotta bruttokansantuotetta saadaan kasvatettua 10 yuanilla.

Kiinan ilmansaasteongelmat ovat tulleet tunnetuksi ympäri maailmaa, mutta ilmansaasteitakin suurempia ongelmia aiheuttavat esimerkiksi vesistöjen pilaantuminen, massiivinen aavikoituminen sekä biodiversiteetin tuho. Lisäksi ympäri Kiinaa on syntynyt niin kutsuttuja “syöpäkyliä”, jotka ovat kauttaaltaan niin saastuneita, että pelkästään niissä asuminen aiheuttaa merkittävän syöpäriskin.

Ihmisoikeusloukkauksia, poliittisen läpinäkyvyyden puutetta ja tilastojen vääristelyä

Kiinan talouskasvu on ollut mahdollista pitkälti maaseudulta kaupunkeihin tulleiden siirtotyöläisten ansiosta. Tällä hetkellä Kiinan 1,3 miljardista kansalaisesta lähes 300 miljoonaa on siirtotyöläisinä ja muodostaa näin yli kolmasosan koko Kiinan työväestöstä. Siirtotyöläisiä kohdellaan kuitenkin kuin toisen luokan kansalaisia: heillä ei yleensä ole pääsyä esimerkiksi terveydenhoitoon, sosiaaliturvaan ja koulutukseen.

On huomattava, että yksi perustavanlainen rakennuspalikka Kiinan talouskasvulle on ollut poliittisen läpinäkyvyyden puute. Kiinan talouskasvu perustuu paikallishallitusten autonomiaan, jossa radikaaleja hankkeita voidaan toteuttaa aivan toisessa mittakaavassa kuin demokratioissa.

Kertakulutuskulttuurin synnyllä on ollut katastrofaaliset vaikutukset maailman hiilidioksidipäästöihin, jotka ovat kasvaneet noin 60 prosenttia vuodesta 1990.

Läpinäkyvyyden puutteesta kärsivät kuitenkin ennen kaikkea ne, jotka ovat jo valmiiksi heikossa asemassa. Kiinassa on esimerkiksi tyypillistä, että suurten rakennushankkeiden tiellä olevat ihmiset häädetään kodeistaan ja heidän kotinsa tuhotaan joko riittämättömän hyvityksen kera tai jopa ilman minkäänlaista hyvitystä.

Kyse ei ole pienistä luvuista: esimerkiksi pelkästään Pekingin vuoden 2008 olympialaisten aikaan 1,5 miljoonaa pekingiläistä häädettiin kodeistaan vailla riittävää hyvitystä. Kolmen rotkon padon tieltä taas häädettiin 1,4 miljoonaa ihmistä. Kun katsotaan tilastoja Kiinan laajuisesti kuluneilta vuosikymmeniltä, ovat luvut massiivisia.

On myös kysyttävä, voidaanko Kiinan kasvulukuja pitää todenmukaisina. Suomen Pankin tutkija Eeva Kerolan tekemän analyysin mukaan Kiinan kasvuluvut ovat hyvin vakaita: liian vakaita ollakseen uskottavia. Vuodesta 2014 lähtien Kiinan BKT:n kasvuluvut ovat vastanneet hallituksen ennusteita lähes täysin. Onkin hyvin todennäköistä, että lukuja on manipuloitu.

Näyttämö kapitalismin epäjohdonmukaisuuksille

Kiinan talouskasvun seurauksia ovat olleet ennen kaikkea ympäristön tuho, rikkaiden ja köyhien välinen polarisoituminen sekä laajalle levinnyt, syvä korruptio. Kiinan yhteiskunnasta kirjoittava kirjailija Yu Hua on kirjoittanut, että vinoutunut kehitys on synnyttänyt sosiaalisia ristiriitoja, jotka ovat romahduttaneet sekä yhteisen moraalipohjan ja arvojärjestelmän että koko kiinalaisen maailmankuvan.

Yu Hua on kirjoittanut nostalgisesti ajasta, jolloin kiinalaiset muodostivat vielä kansakunnan. Nykyään polarisaatio on hänen mukaansa niin voimakasta, että kansakunta on sekä käsitteenä että ilmiönä kadonnut.

Kiina voidaankin nähdä ennen kaikkea kapitalismin epäjohdonmukaisuuksien näyttämönä. Kiinan talousihmeessä ei ole kysymys pelkästään Kiinasta itsestään, vaan koko kapitalismin luonteesta ja sen oikeutuksesta. Kapitalismin oikeutus on pitkään ollut se, että se kulkee käsi kädessä demokraattisen hallintomuodon kanssa.

Jos muut kehittyvät maat seuraavat Kiinan esimerkkiä, asettaa ekologinen katastrofi vaaraan koko ihmis- ja eliökunnan.  

Milton Friedman esitti, että taloudellinen vapaus ja poliittinen vapaus kulkevat väistämättä käsi kädessä. Kiinan tapaus kuitenkin osoittaa väitteen vääräksi. “Luontaista” siirtymää demokratiaan ei ole tapahtunut, eikä sen merkkejä ole ilmassa: sen sijaan Kiina on viime vuosina vain tiukentanut poliittista ilmapiiriään ja tullut entistä ehdottomammaksi.

Samaan aikaan, kun vauraissa länsimaissa on kärvistelty hitaan talouskasvun kanssa jo vuosikymmeniä, on Kiinan talouskasvu ollut yli kuuden prosentin vauhdissa vuodesta 1990 lähtien. Jos puhutaan puhtaasti kapitalismin dynamiikasta, vaikuttaa monilta osin siltä, että Kiinan malli on tehokkaampi kuin länsimainen liberaali kapitalismi. On kuitenkin oleellista kysyä, millä hinnalla tuo malli on lyöty läpi.

Jos muu kehittyvä maailma seuraa Kiinan mallia, seuraukset ovat katastrofaaliset

Kiinan “talousihmeen” kestämättömät vaikutukset tulevat näyttäytymään tulevina vuosina ja vuosikymmeninä entistä räikeämmin niin paikallisesti kuin globaalistikin. On syytä huomata, että esimerkiksi kiinalaisten hiilijalanjälki on nelinkertaistunut 20 vuodessa. Suuri osa hiilijalanjäljen kasvusta selittyy länsimaisen kulutuskulttuurin omaksumisella.

On kuitenkin kysyttävä myös, miten Kiinan kehitys on vaikuttanut muuhun maailmaan. Kiinan talousihmeen seurauksena länsimaihin on virrannut Kiinassa tuotettua halpaa kulutustavaraa, joka on synnyttänyt ennen näkemättömän kertakuluttamisen kulttuurin. Kertakulutuskulttuurin synnyllä on ollut katastrofaaliset vaikutukset maailman hiilidioksidipäästöihin, jotka ovat kasvaneet noin 60 prosenttia vuodesta 1990.

Kiinan malli osoittaa kouriintuntuvasti, että kun väestömassojen nosto köyhyydestä tapahtuu kapitalistisen dynamiikan keinoin, syntyy sivutuotteena kansakunnan kahtia jakava eriarvoistuminen sekä räjähdysmäinen päästöjen kasvu. Onkin kysyttävä, onko Kiinan malli kestävä tapa köyhyyden vähentämiseen ja tulisiko muiden maiden seurata sitä.  

Varsinkin ei-demokraattisissa maissa on riskinä, että bruttokansantuote, jota pidetään useimmiten myös hyvinvoinnin mittarina, ei perustu todellisiin vaan manipuloituihin lukuihin. Suurin ongelma Kiinan ja länsimaiden kapitalistisessa talouskasvumallissa on kuitenkin niiden aiheuttama valtava ekologinen tuho. Jos muut kehittyvät maat seuraavat Kiinan esimerkkiä, asettaa ekologinen katastrofi vaaraan koko ihmis- ja eliökunnan.  

Laajimmillaan kysymys kuuluukin: mikä toimii kapitalismin oikeutuksena maailmassa, jossa ekologinen ja sosiaalinen rappio ovat saavuttamassa sietämättömyyden lakipisteen ja jossa kapitalismia ei voida enää nähdä edes demokratian airueena?

Kirjoittajat ovat sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen erikoistuneen ajatushautomo Creaturan perustajajäseniä.