Tämä teksti on julkaistu alun perin Amnesty-lehdessä 4/13. Tilaa lehti täältä.

3. huhtikuuta 2008 istuin hotellin ravintolassa Barcelonassa ja kirjoitin blogiani, joka käsitteli Kiinan ihmisoikeustilannetta Pekingin olympialaisten alla. Saman päivän aamuna oli julkistettu Amnestyn Olympic Countdown -raportti, jossa maan ihmisoikeustilanne kiteytettiin "huonoksi, ja vielä entistäkin huonommaksi juuri olympialaisten takia." Mikään ei tuntunut menevän Kiinassa hyvin.

Hyvin ei mennyt myöskään Zeng Jinyanilla, jonka mies Hu Jia oli tuolloin ollut jo useita kuukausia vangittuna. Myös Zengiä pidettiin kotiarestissa pariskunnan puolivuotiaan vauvan kanssa. Imettäminen oli ollut vaikeaa, eikä Zeng ollut aina kyennyt hankkimaan äidinmaidonkorviketta. Nyt hän oli kuitenkin onnistunut päivittämään blogiaan, jossa oli pitkään seikkaperäisesti kuvannut, miten absurdein tavoin perheen elämään ja vapauteen oli puututtu. Hän vaikutti tekstissään masentuneelta.

"Zeng on nyt Facebook-kaverini."

Seuraavana päivänä Hu Jia tuomittiin Pekingissä kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen "valtiovallan vastaiseen toimintaan yllyttämisestä". Huoli kasvoi. Zengistä ja Husta muodostui ihmisiä, joista tiesi paljon ja joista kantoi huolta kuin läheisistään, mutta jotka olivat silti toivottoman kaukana – tuntui, että he olivat avun ulottumattomissa.

Lopulta Hu Jia kuitenkin vapautui, ja aktivistin ura saattoi jatkua. Kävi myös niin, että Zeng Jinyan saattoi matkustaa Suomeen, ja me täällä saimme kohdata hänet ja kertoa hänelle, miten merkittävää se oli. Ihmisoikeuspuolustaja, jonka selviämisestä olin ollut lähes kuusi vuotta aiemmin syvästi huolissani, on nyt Facebook-kaverini. Se on ihmeellistä.

Kirjoitin tuona iltana, että on oltava aktiivinen, ei vaipua alas. On oltava sinnikäs, niin kuin kiinalaiset ihmisoikeusaktivistit. Vasta Zengin tavattuani ymmärsin, mitä sanat tarkoittivat.

Jussi Förbom on Amnestyn Suomen osaston puheenjohtaja.