Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Amnesty-lehdessä 1/2013. Tilaa lehti täältä.

Mineraalivesi kuplii liikemiesten laseissa. Ghanan pääkaupungissa Accrassa Mövenpick-luksushotellin aulapöydissä palaveeraa innokkaita ulkomaalaisia sijoittajia, jotka haluavat varmistaa pääsyn Ghanan markkinoille.

Ghana on koko Länsi-Afrikan talouden veturi. Rannikolla öljynporaajat pumppaavat mustaa kultaa Yhdysvaltojen markkinoille. Myös muut raaka-aineet, kuten oikea kulta, palmuöljy ja kaakao käyvät hyvin kaupaksi.

Accra imee investointeja ja ihmisiä. Ulkomaiset yritykset rakennuttavat peiliseinäisiä toimistoja, ja niiden työntekijät ostavat upouusia autoja – ja sen jälkeen autonsa ikkunasta katumyyjiltä viipaloituja hedelmiä ja purukumia. Vaikka työmiehet rakentavat Ghanan paahtavassa auringossa uusia kaistoja, useimmiten liikenne seisoo.

Kehittyvä kaupunki houkuttelee myös uusia, köyhempiä asukkaita. Heidän ensimmäinen kotinsa Accrassa on yleensä jossakin kaupungin monista slummeista.

Parin miljoonan asukkaan Accrassa noin 80 000 ihmistä asuu slummeissa. Heillä ei ole vesijohtoja, viemäreitä, vessoja, kouluja eikä virallista kaupunkilaisen asemaa.

Kaksi valkotakkista liikennepoliisia istuu lautahökkelin varjossa. He kertovat sakottavansa ilman rekisterikilpiä ajavia kuskeja, mutta ehtivät myös kommentoida ympäristöä.

"Kaikki nämä mökit ja majat pitäisi lanata matalaksi. Ei täällä saisi asua, mutta slummiasukkaat uskovat vain puskutraktoria", nimettöminä pysyttelevät poliisit selostavat.

Kasvava kaupunki etsii koko ajan uutta rakennusmaata. Ghana on saanut Kiinalta kolmen miljardin dollarin lainan, jolla on tarkoitus laittaa rautatie kuntoon. Se tarkoittaa, että vanhan radan laitamien epäviralliset hökkelit ja niiden asukkaat ovat vaarassa.

Slummien asukkaita verrataan usein rikollisiin, joista on päästävä eroon. Huonosta maineestaan huolimatta slummit ovat aitoja yhdenmiehen ja -naisen yrityskeskittymiä, joissa kukaan ei pärjää laiskottelemalla. Esimerkiksi suuri osa Accran tarvitsemista vihanneksista tulee slummien kautta, koska maaseudulta ruuan tuovat torikauppiaat yleensä asuvat halvimmilla asuinalueilla. Ilman slummiväkeä kaupunki pysähtyisi.

Amnesty on viime vuodet kampanjoinut slummiasukkaiden oikeuksien puolesta, ja tuloksia on syntynyt. Jopa Ghanan ex-presidentti John Evans Atta Mills totesi, ettei ihmisiä saa häätää kodeistaan ilman erityislupaa.

"Emme vastusta kaupungin kehittämistä, vaan vaadimme, että se on tehtävä ihmisiä kunnioittaen", sanoo Amnestyn Ghanan osaston johtaja Lawrence K. Amesu.

Päättäjät ovat periaatteessa hyväksyneet Amnestyn vaatimukset: häädöistä on tiedotettava ajoissa ja asukkaille on korvattava menetys. Ketään ei saa häätää väkivalloin eikä sateella tai pimeällä. Ongelmana on usein tiedonkulku. Virkamiehet ja poliisit ovat asenteellisia, eivätkä asukkaat tiedä oikeuksistaan.

Radan varressa seisoskeleva Grace Addon, 48, odottelee asiakkaita suihkupisteelleen. Slummikodeissa ei yleensä ole vesihanoja. Grace tarjoaa 20 sentin maksua vastaan suihkun suojaisassa kopissa tai kevyemmän puolipesun hanan alla 12 sentillä.

Grace on asunut radan varressa yhdeksän vuotta, mutta ei ole koskaan kuullut Kiinan ratalainasta tai asukkaiden häätösuunnitelmista.

"Kukaan ei ole kertonut minulle mitään", huolestunut nainen sanoo. "Minne me menisimme? Tämä on meidän kotimme."